Pohjois-Amerikan lounaisalueen intiaanit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

  Pohjois-Amerikan lounaisalueen intiaanit olivat eteläisen Yhdysvaltain Kalliovuorten alueella Yhdysvaltain ja Meksikon rajaseudulla asuneita alkuasukkaita. Alue tunnetaan lähinnä maanviljelystä, mutta siihen sopimattomilla alueilla elettiin metsästyksellä ja keräilyllä. Tunnetuimmat alueen intiaaniheimot lienevät olleen ryöstelystään tunnetut apassit ja navajot. Melko tunnettuja ovat myös maataviljeleviin, taloissa asuneisiin maanviljelijöihin kuuluneet hopit ja zunit, jotka olivat pueblointiaaneja. Pohjoisesta saapuneet apassit ja navajot olivat pueblointiaanien vihollisia. Espanja valloitti seudun 1540-luvulla ja Yhdysvallat valtasi alueen Meksikolta 1840-luvulla. Pueblointiaanit kapinoivat espanjalaisia vastaan vuonna 1680, minkä takia hevosen käyttö alkoi voimaperäisesti levitä intiaanien keskuuteen. Yhdysvallat liitti alueen itseensä vuonna 1849, jolloin navajot ja apassit aloittivat pitkän sissisodan valloittajaa vastaan. Intiaanisodat päättyivät lopulta sissipäällikkö Geronimon antautumiseen vuonna 1886. 1900-luvulla alueen intiaaniväestö lähes kuusinkertaistui ja oli 1980-luvun alussa jo 270 000.[1]

Lounaisalue

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lounaisalue kattaa suunnilleen nykyisten Yhdysvaltain Arizonan ja New Mexicon ja näihin rajoittuvia osia Coloradosta, Kansasista, Texasista ja Oklahomasta. Meksikon puolella lounaisalueen tapaan eläneitä heimoja oli Baja Californiassa, Sonorassa, Chihuahuassa ja Coahuilassa.[2]

Alue on suureksi osaksi kuivaa ja kuumaa vuoristoista aluetta. Etelässä ja lännessä on aavikkoa kaktuksineen ja yuccapensaineen. Pohjoisessa on vuoristometsiä, joiden puut ovat joillain seuduilla harvassa kasvavia ja pensasmaisia, joillain seuduilla korkeita. Itäalueella on ylängön lyhytheinäpreeriaa.[2] Maanviljely onnistui kuivuuden takia vain jokilaaksoissa, vaikka maa oli muuten hedelmällistä. Riistaa oli aavikoilla niukasti, muilla alueilla kohtalaisesti. Riista oli yleensä valkohäntäpeuraa, muurileuraa, jäniksiä, kaniineja ja biisonia vain itäosan preerialla. Pähkinämännyn siemenet, kaktuksen ja yuccan hedelmät, agaven ydin ja monet juurekset ja marjat kelpasivat ravinnoksi.[2]

Lounaisalueen kulttuuripiirijako:[3]

  • Pueblot
  • Apassit
  • Etelä-Arozona
  • Coloradojoki
  • Ylämaan yumat

Lounaisalueen intiaanit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seudun intiaanit olivat pääosin maanviljelijöitä sen jälkeen kun maanviljely saapui alueelle, noin 800 eaa. Alueelle kulkeutui myös vaeltelevia heimoja, jotka tekivät ryöstöretkiä paikallisiin kyliin. Maanviljelyn tuonut Meksikon keskiylängön vaikutus lienee heikennyt noin vuonna 1[4] Elatusta saattoi hankkia muun muassa peuran, kaniinin ja jäniksen metsästyksellä ja kasvien siemenien ja hedelmien keräilyllä. Kalastuksen merkitys oli pieni, koska alueella ei ole juurikaan suuria vesistöjä.

Alue on vuoristojen ja kanjonien halkomaa ylätasankoa, jonka eteläisissä ja läntisissä osissa on aavikkoa, idässä lyhytheinäistä aroa ja pohjoisessa mäntyä ja katajaa kasvavia vuoristometsiä. Vuorilla kasvaa mäntyä ja katajaa. Autiomaassa muun muassa ruohoa, pensaita ja kaktuksia. Kesällä on tasangoilla kuivaa ja kuumaa, mutta vuoristoissa kosteaa ja sateista. Kuumalla kuivalla puebloalueella on yleensä kuivaa, mutta sade tulee pääosin loppukesästä valtavina ukkoskuuroina ja mahdollistavat maissin kasvatuksen[5]. Määritelmältään hieman epämääräinen lounaisalue kattaa Lounais-Yhdysvalloista melkein koko Arizonan ja New Mexicon. Lisäksi alueeseen kuuluu pieni osa läntistä Texasia, pala eteläistä Nevadaa, itäistä Kaliforniaa ja kaakkoista Utahia ja eteläistä Coloradoa, Kansasia ja Oklahomaa. Pohjoisesta Meksikosta osia Sonoran, Pohjois-Chihuahuan, Coahuilan, Baja Californian ja Sinaoian osavaltioista.[6]

Kielellisesti alue oli hyvin hajanainen, sillä se oli kansainvaellusten pääasiallisia alueilta niin esihistoriallisena kuin historiallisena aikanakin. Seudulle tulleet tulokkaat uhkasivat vakinaisia asukkaita. Kuivuus oli maanviljelijä-intiaanien tavallinen vihollinen, ja aiheutti kylien hylkäämisiä. Seudulla asuu maanviljelykylissä pueblointiaaneja, joita ovat esimerkiksi hopit ja zuñit. Muualta tulleita heimoja ovat alueen keskiosissa asuvat maanviljelijöitä ryöstelevät apassit ja pohjoisosassa maata viljelevät navajot, jotka olivat pueblointiaanien vihollisia. Apasseista tunnetuimpia ovat jicarillot, chiricahuat ja mescalerot. Esihistoriallisena aikana alueella kukoistivat muun muassa Cochise-, Anasazi-, Mogollon ja Hohokam-kulttuurit.[7] Alueen intiaanien kulttuurista ei voi päätellä heidän sukujuuriaan, esimerkiksi puebloissa asuneet hopit ja zunit kuuluivat kokonaan eri kielikuntiin. Pueblojen kulttimenot liittyivät muun muassa maissin kasvulle välttämättömän sateen rukoilemiseen.[8] Pueblot osasivat maissin viljelyn, mm. käyttivät kuivassa ympäristössä pitkäjuurisia lajikkeita ja suojasivat maissia tuulelta antamalla papujen köynnöstyä sen ympärille.[8] Maissin lisäksi pueblot viljelivät kurpitsaa, papuja, meloneita, puuvillaa ja auringonkukkaa niin kuin intiaanit yleensä.[9] Pueblojen keskuudessa naiset pitivät ylintä valtaa. Publointiaanita naamioasuisiin miehiin pukeutuneiden katsinoiden kultti. Katsinoiden eräs tehtävä oli uusien talojen siunaaminen. Etelämpänä Arizonassa elivät pimat ja papagot, joiden esi-isät olivat luultavasti hohokam-intiaaneja.[10]. Hohokamien elämä pohjautui kasteluviljelyyn.

Kulttuurialueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkut lounaisalueen intiaanit elivät kylissä maata viljellen, toiset osan aikaa kylissä liikkuen osan vuotta ympäristössä puolinomadisesti ja sotien, ja kolmannet elivät pienissä ryhmissä metsästäen ja keräillen.[11] Lounaisalueella oli kolmenlaista maanviljelyä. Edistyneimpänä viljelynä pidetään yleensä pueblojen, Etelä-Arizonan ja Coloradojoen maanviljelyä. Toisaalta taas alkuaan viljelijöinä pidetyt yuomat alkoivat metsästää ja keräillä hyvin kuivilla seuduilla. Kolmanneksi apassit vaelsivat alueelle metsästys-keräilykulttuurin piiristä ja omaksuivat täällä jonkin verran maanviljelyä ja muuta "kehittyneempää" kulttuuria.[4] Pueblojen kulttuuri kehittyi varhemmasta anasazista ja siihen vaikutti osin myös Mogollon. Pueblointiaanit tunnetaan parhaiten rakentamistaan suorakulmaisista taloista. Pueblokulttuuri oli yhtenäisestä talonrakennustavasta huolimatta melko hajanainen, erot lännessä asuvian hopien ja zunien sekä idässä asuvien Rio Granden ja sen itäpuolisten kansojen välillä olivat suuret. Pueblointiaanit viljelivät lähinnä maissia, papua, kurpitsaa ja puuvillapensasta paikoissa missä oli vuorilta virtaavaa vettä tai lähteitä, ja varsinkin Rio Granden varrella harjoitettiin kastelukanavien kaivua.[12] Pueblointiaanit myös metsästivät, keräilivät kasveja ja kalastivat sitä mukaa kun alueen luonnon antimet sen sallivat.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lounaisalueelle on kohdistunut kautta historian monia kansainvaelluksia ja esihistoriallisena aikana muun muassa Meksikon korkeakulttuurialue vaikutti siellä ainakin ajoittain. Lounaisalueella asui noin 57 heimoa.

Paleointiaanit, jotka metsästivät suurriistaa ja keräsivät kasveja, saapuivat tällekin alueelle viimeistään noin 13 000 kalenterivuotta sitten, ehkä tuhansia vuosia aiemmin. Noin 6000 eaa. paleointiaanien kulttuuri oli muuttunut muun muassa hirviä ja jäniksiä metsästäväksi arkaaiseksi kulttuuriksi, johon myös liittyi liikkuva elämäntapa. Viljely alkoi saada jalansijaa noin 3000-2500 eaa.[11] Vanhojen ja uusien vaikutteiden pohjalta syntyi eri alaueille erilaisia perinteitä mm Mogollon, Anasazi, Pataya, Sinaqua ja Salado. Näistä on säilynyt vain erilaisia arkeologisia löytöjä. Noin 300 eaa. Meksikosta vaelsi Hohokam-kulttuurin perustajia lounaaseen. Hohokamit loivat mutkikkaan mm. kastelulaitteita rakentaneen yhteiskunnan Meksikon mallin mukaan. Noin 1300-1500, ehkä jo noin 1200 jaa. suuret kansainvaellukset aiheuttivat sotia ja kylien hylkäämistä. Pohjoisesta Koillis-Kanadasta subarktiselta alueelta tunkeutui nadene/atcabasca- kansoihin kuuluvia navajoja ja apasseja vuoden 1400 jaa. molemmin puolin.[13] Nämä heimot saapuivat pieninä ryhminä pueblokylien ympärillä ja vaativat omakseen pueblojen alueita. Apassien elintapana oli metsästys ja keräily, ja lounaisalueella he ryöstelivät ja viljelivät maata.[13]

Eurooppalaisten tulo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espanjalaiset olivat vallanneet asteekkien maan etelässä 1520-luvulla ja saaneet sieltä suuren kulta-aarteen. Sieltä lähti tiedustelijoita pohjoiseen etsimään kultaa. Ensimmäiset eurooppalaiset käväisivät seudulla jo 1539 jaa[3].

Espanjalainen Vasquez de Coronado kartoitti valloitti New Mexicoa, Arizonaa ja Länsi- Kansasia 1540-1542. Coronado kukisti zuni-intiaanit jo vuonna 1541. Kun espanjalaiset eivät löytäneetkään maasta kultaa, seikkailijoiden ja valloittajien mielenkiinto hävisi. Tilalle tulivat espanjalaiset fransiskaanien lähetyssaarnaajat 1500-luvun lopulla.[3]

Nuevo Mexicon ensimmäinen kuvernööri Juan de Onate loi espanjalaisten hallinnon 1598 ollen intiaaneja kohtaan niin julmia, etteivät nämä alussa uskaltaneet kapinoida.[3] Onate pani pueblointiaant maksamaan veroa Espanjalle.[14] Fransiskaanien lähetystyö tehostui 1620-luvulla. Espanjalaiset kirkonmiehet käännyttivät tällöin pueblointiaaneja ruoskimisen, silpomisen tai kuoleman uhalla.[14][3] Maallisen puolen hallinto ja maanomistajat puolestaan käyttivät pueblointiaaneja maaorjina ja suhteutuivat intiaaneihin muutenkin huonosti.[14] Pueblointiaaneja kohtasivat kuivuudesta ja taloudellisesta hyväksikäytöstä johtuvat nälänhädät ja eurooppalaisten tuomat taudit harvensivat pueblojen väkeä.[14] Kaiken kukkuraksi espanjalaiset eivät kyenneet suojelemaan puebloja sotaisten apassien ryöstöretkiltä, jotka olivat toden teolla alkaneet 1630-luvulla apassien saatua hevosia.[15] Apassit tuhosivat monia pueblokyliä ja hyökkäilivät espanjalaisten kimppuun.[16]

Pueblointiaanista koko maailmanjärjestys oli uhattuna. Tämä nosti aikaa myöten paikallisia kapinoita. Vuonna 1680 alkoi suuri tietäjä Popen johtama kapina samanaikaisesti monessa paikassa niin kuin päälliköt olivat sopineet. Kapinassa olivat mukana pueblointiaanit, navajot ja ehkä osa apasseistakin[14]. Kapinalliset intiaanit surmasivat 400 espanjalaista, muun muassa puebloissa toimineita pallaja ja munkkeja polttaen kirkot. Kapinalliset myös veivät tai tuhosivat valkoisten omaisuuden.

Espanjalaiset yrittivät vähän aikaa taistella vastaan muun muassa Santa Fessa, mutta pakenivat pian Meksikoon. Kun espanjalaiset yrittivät 1681-1682 vallata alueensa takaisin, intiaanit voittivat taistelun joka käytiin Albuquerquen lähellä[17]. Intiaanit alkoivat pian riidellä ja lopulta taistella keskenään, koska heimot olivat alkujaankin huonoissa väleissä. Toisaalta intiaaneja vihastutti se että Pope jopa surmasi intiaanivastustajiaan ja esiintyi diktaattorina[17]. Kun Pope kuoli 1690, intiaanien kapinaliitto rakoili pahasti. Kapinallisten keskinäisten kiistojen takia espanjalaisen Diego Jose de Vargasin oli helppo vallata alueensa takaisin[17]. Uusi vuoden 1696 kapina kukistui nopeasti lähinnä sen vuoksi, että osa kereseistä ja pecosit tukivat espanjalaisia.

Espanjalaiset valtasivat maansa takaisin vuoden 1692 jälkeen ja kohtelivat tämän jälkeen intiaaneja paremmin. Espanjalaiset eivät enää orjuuttaneet tai yrittäneet suoraan hävittää vanhoja intiaanien uskomuksia[17]. Tämä ei kuitenkaan rauhoittanut aluetta, koska apassit tekivät ryöstöretkiään ja pitivät intiaanisotaa yllä[3].

Sekä pueblot että navajot saivat espanjalaisten kotieläimiä jo vuoteen 1600 mennessä. Navajot muuttuivat espanjalaisten ja pueblojen vaikutuksesta kiertelevistä metsästäjistä lammaspaimeniksi ja vuoden 1680 pueblokapinan jälkeen pueblonaisia pakeni navajojen pariin, jolloin navajot alkoivat viljellä maissia[10]. Hevonen alkoi toden teolla levitä vuoden 1680 pueblokapinan jälkeen juuri täältä pohjoiseen ja itään. Niinpä 1700-luvulla hevonen levisi alussa apasseille, navajoile ja uteille, myöhemmin osageille, cheyenneille, kiowille, arapahoille[18]. Sitten hevonen levisi pawneille, apsarokeille, shoshoneille, dakotoille, mandaneille ja myöhemmin myös creeille, ojibwayille, sahaptineille ja mustajaloille. Näin lounaisalue oli ratkaiseva kulttuurivaikuttaja tasankointiaanien elämäntavan synnyssä.

1700-luvulla lounaisalueella oli sotia eri intiaaniryhmien kesken[13], mm. yksittäiset apassiryhmät, ei kokonaiset heimot yhtaikaa ryöstelivät laajalti pueblokyliä ja muun muassa pimat rakensivat helposti puolustettaviin paikkoihin paaluvarustuksilla linnoitettuja kyliä[13]. Apassit hankkivat näin syötävää, tarkoituksena ei ollut vihollisten surmaaminen. Apasseilla ei ollut tasankojen intiaanien tyylisiä soturijärjestöjä. Mutta toki apassit kokosivat sotajoukon, jos joku kuoli ryöstöretkellä[13] Meksikossa apassien ryöstöretket aiheuttivat laajojen alueiden jättämistä asumattomiksi[13]. Apassit suojautuivat kostoa vastaan asumalla itse ylämaalla ja vuoristolaaksoissa sekä harjoittamalla liikkuvaa elämää[13].

Meksikon voimakas kuvernööri Juan Bautista de Anza onnistui 1770- ja 1780-luvuilla hillitsemään apassien jatkuvia ryöstöretkiä huomattavasti neuvotteluin ja sotimalla[16]. Vihamielisten intiaanien takia alueella oli vielä 1800-luvun alussa melko vähän espanjalaisia[3]. 1800-luvul1a yuma-ryhmät kamppailivat niin verisesti keskenään, että olivat tuhota toisensa[19].

Vuonna 1821 New Mexico ja Arizona kuuluivat silloin itsenäistyvään Meksikoon. Meksikon hallinto karkotti pois enimmät emämaan Espanjan fransiskaanit[1]. Nyt apasseilla oli tilaisuus taas aloittaa laaja ryöstely[20], mitä monet espanjalaiset pakenivat vielä Sonorasta asti. Näihin aikoihin alkoivat Yhdysvaltain metsästäjät ja kauppiaat vaeltaa alueelle. Rio Granden itäpuolinen alue oli vuodesta 1836 Texasin tasavallan osa ja liitettiin vuonna 1845 Yhdysvaltoihin[1]. Vuonna 1646 suuri osa lounaisaluetta joutui Meksikon ja Yhdysvaltain välisessä sodassa Yhdysvaltojen valvontaan, ja alue liitettiin suureksi osaksi Yhdysvaltoihin vuonna 1848, ja Meksiko myi Arizona eteläosankin Yhdysvalloille 1853[1].

1800-luvulla lounaan ympäristö mahdollisti intiaanien ja maahan tunkeutuvien valkoisten Yhdysvaltain kansalaisten välisen pitkän sissisodan. Yhdysvallat otti navajojen asuinseudun valtansa alle 1849.[13] Navajot alkoivat hyökätä uudisasukkaiden kimppuun vain vuoden kuluttua heidän tulostaan.[21] Valkoiset kostivat tämän, ja ensimmäinen rauhansopimus intiaanien kanssa särkyi nopeasti. Amerikkalaisten ensimmäinen sotaretki navajoja, apacheja ja uteja vastaan alkoi 1851, tarkoituksena estää uudisasukkaisiin kohdistuva häirintä. 1858 syttyi sota navajoja vastaan, kun raivokohtauksen saanut intiaanikauppias tappoi orjapojan Fort Defiancessa[22]. Nyt alkoi sodan ja rauhan vuorottelu. Apassit olivat erityisen hyökkääviä Yhdysvaltain sisällissodan vuosina 1861-1865, jolloin pohjoisvaltiot ja etelävaltiot taistelivat keskenään ja apasseilla oli vastassa vain paikallinen miliisi.[1]

Pueblointiaanit eivät kapinoineet amerikkalaisia vastaan. lukuun ottamatta Taosin pohjoistiwoja 1847.[17]

Eräässä vaiheessa navajointiaanit hyökkäsivät suoraan Fort Defiancen kimppuun. Oli intiaanisotien historiassa harvinaista että intiaanit hyökkäsivät suoraan valkoisten tukikohtien kimppuun. Eversti Kit Carson tuhosi navajojen sadon ja karjan, ajoi intiaanit nälän partaalle ja kilpailevien heimojen uhreiksi. Niinpä 8000 navajoa antautui Pecosjoen varrelle reservaattiin Bosque Redondoon. Noin 450 kilometrin matka reservaattiin tappoi kymmenesosan tällä "pitkällä kävelyllä" olleista navajoista[23], koska navajoita ammuttiin muun muassa väsymyksestä ja sairaudesta puhumisen takia[23]. Pitkän kävelyn tehneiden elinolot Fort Sumnerissa olivat huonot, kulkutaudit tappoivat heitä, ruokaa oli niukasti eikä ollenkaan huopia[23]. Osa navajoista vältti pitkän kävelyn, mutta joutui orjiksi tai piileksi vuoristoissa[23]. Jo 1868 navajot saivat palata kotiseuduilleen, eivätkä enää kapinoineet valkoisia vastaan. Apassit, lähinnä jicarillat ja mescalerot puolestaan ryöstelivät siirtolaisia 1850-luvulla käyden sissisotaa.

Mutta 1860-luvulla rauhalliset chiricahuat nousivat kapinaan sen jälkeen kun eräs uudisasukas nimeltä John Ward[24] oli syyttänyt aiheetta häntä poikansa sieppaamisesta[25]vaikka syylliset olivatkin chiricahua-päällikkö Cochisen mukaan Gilan autiomaasta tulleita coyoteroja. Sota alkoi, kun armeija yritti pidättää Cochisen, joka pakeni mutta hänen sukulaisiaan jäi vangiksi[26]. Cochise otti puolestaan vankeja saadakseen sukulaisensa vapaaksi. Sota oli käynnissä viimeistään silloin, kun molemmat osapuolet olivat tappaneet panttivankinsa[27]. Lopulta vain muutama suuri sissipäällikkö ryösteli ja taisteli valkoisia espanjalaisia ja amerikkalaisia vastaan, Cochise vuosina 1860-1874, Mimbreno Victorio kaatui 1880 ja Geronimo antautui vasta 1886. Geronimon antautuminen lopetti intiaanisodat, jos mukaan ei lasketa Wowokan hurmokselliseen henkitanssiin liittynyttä siouxien eli lakotojen viimeistä kapinantapaista. Suunnilleen 1890-1910 valkoiset uudisasukkaat ja karjankasvatuksen omaksuneet ajautuivat karjasodan partaalle, kun valkoiset uudisasukkaat tunkeutuivat San Carlos-apassien maille armeijan tuella alkaen kasvattaa siellä suurta karjalaumaa[13].

Taudit riehuivat lounaisalueellakin pitkään. Vuonna 1883 puolet hopeista kuoli kun isorokko levisi, ja vuonna 1918 puolet jicarilla-apasseista ja melkein neljännes navajoista kuoli influenssaan, joka siihen aikaan tappoi paljon valkoisiakin.[19]

Lounaisalueen kielikunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Läntisten Yhdysvaltain alkuperäiskansojen kartta.
  • Athabasca/na-dene: navajo, apassi[28]
  • Hokan: mm. pima, quechan, cochimi, seri
  • Uto-asteekki: hopi, papago, etelä-pima
  • Kiowa-Tano: jemez, pecos, tewa, pohjois- ja etelä- tiwa, tano, pecos, tompiro, piro
  • Keres: keresan, luguna, acoma
  • Muita: jocome, jano, zuni, suma, juma, pericu aivan Kalifornian niemimaan kärjessä, Kalifornian niemimaalla samoin Guaycura

Lounaisalueen heimot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • William C. Davis, Joseph G. Rosa: ”Porvoo, Helsinki, Juva”, Villi länsi : Lewisistä ja Clarkesta Wounded Kneehin : kuohuva tarina Amerikan rajaseutujen asuttamisesta. (Kansialanimeke: Amerikan rajaseutujen kuohuva historia) WSOY, 1996. ISBN 951-0-20636-9
  • Gilbert Legay: Intiaaniatlas. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20440-4
  • Lips, Eva: Intiaanit. Suomentanut Renne Nikupaavola. Weilin & Göös, 1978. ISBN 9789513515263
  • Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: Suuri intiaanikirja. Suomentanut Sirkka Suomi. Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4749-7
  • Pentti Virrankoski: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit - intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-7887

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e Virrankoski 1994, s. 226.
  2. ↑ a b c Virrankoski 1994, s. 223.
  3. ↑ a b c d e f g Virrankoski 1994, s. 225.
  4. ↑ a b Virrankoski 1994, s. 224
  5. ↑ Lips, Intiaanit, s. 128
  6. ↑ Gilbert Legay: ”subarktinen alue”, Intiaaniatlas, s. 85. Määritä julkaisija!
    Colin F. Taylor, William C. Sturtevant: ”Subarktinen alue”, Suuri intiaanikirja, s. 36-. Määritä julkaisija! ISBN 951-20-4749-7
    Legay, Gilbert: Intiaaniatlas, sivu 53. WSOY 1995. ISBN 951-0-20440-4
    Pentti Virrankoski: ”Luku Lounaisen ylängön intiaanit”, Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit - intiaanikansojen kulttuuri ja historia Rio Grandelta Yukon-joelle, s. 223 ja kartta sivu 224. Gummerus, 1994. ISBN 951-717-7887
  7. ↑ Legay, Gilbert: Intiaaniatlas, sivu 53. WSOY 1995. 951-0-20440-4
  8. ↑ a b Lips s. 132.
  9. ↑ Lips s. 134.
  10. ↑ a b Lips s. 145.
  11. ↑ a b Stuirtevant 1996, s. 37.
  12. ↑ Virrankoski 1994, s. 227.
  13. ↑ a b c d e f g h i Stuirtevant 1996, s. 54.
  14. ↑ a b c d e Virrankoski 1994, s. 230.
  15. ↑ Virrankoski 1994, s. 230, 249, 243
  16. ↑ a b Virrankoski 1994, s. 243.
  17. ↑ a b c d e Virrankoski 1994, s. 231.
  18. ↑ Legay s. 72.
  19. ↑ a b Stuirtevant 1996, s. 46.
  20. ↑ Virrankoski 1994, s. 244.
  21. ↑ Villi länsi, Villiam C, Davis..., s. 136
  22. ↑ Davis s. 136.
  23. ↑ a b c d Stuirtevant 1996, s. 55
  24. ↑ Dee Brown, Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, v 1996 painos, s. 245
  25. ↑ Davis s. 138.
  26. ↑ Apassit sotapolulla - Apassisotien historia, Alexander B. Adams, Art House Helsinki 2004, ISBN 951-884-371-6, Englanninkielinen alkuteos 1971 Geronimo - A Biography, Suomentanut Anu Kamunen, s. 94-95.
  27. ↑ Brown 1996, s. 212.
  28. ↑ Coe 1986, Atlas of Ancient America, s. 45.
Pohjois-Amerikan alkuasukkaiden kulttuurialueet
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pohjois-Amerikan_lounaisalueen_intiaanit&oldid=22803842”