Parliament-Funkadelic

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
Parliament-Funkadelic
George Clinton ja P-F vuonna 2006.
George Clinton ja P-F vuonna 2006.
Tiedot
Toiminnassa 1968–
Tyylilaji Funk, psykedeelinen soul, psykedeelinen rock, funk rock, P-Funk, disco
Kotipaikka Yhdysvallat Plainfield, New Jersey & Detroit, Michigan
Laulukieli englanti

Parliament-Funkadelic on yhteisnimitys tuottaja George Clintonin johtamille 1970-luvun funkyhtyeille Parliament ja Funkadelic. Yhtyeet ovat osa samaa musiikillista projektia, josta Clinton käyttää nimitystä P-Funk, ja niissä soittavat osittain samat muusikot.

P-Funk -imperiumin nousu ja tuho

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

P-Funkin historia alkaa jo parikymmentä vuotta ennen sen suuruuden päiviä, vuonna 1956 New Jerseyn Plainfieldissä, jossa perustettiin doo-wop-yhtye nimeltä The Parliaments. Mukana yhtyeessä olivat jo tuolloin George Clinton, Ray "Stingray" Davis, Clarence "Fuzzy" Haskins, Calvin Simon ja Grady Thomas. Ryhmän suosio oli vähäistä alkuaikoinaan. Motown-levy-yhtiön saaman suosion innoittamana Clinton siirsi yhtyeen 1960-luvulla Detroitiin, mutta Revilot Records -yhtiön kautta julkaistut singlet eivät saavuttaneet kummempaa menestystä lukuun ottamatta kappaletta I Wanna Testify, josta tuli pienen mittakaavan hitti. Tähän aikaan Clinton myös kirjoitti kappaleita joillekin Motownin artisteille, kuten Jackson 5 -yhtyeelle.

1970-luvulle tultaessa ryhmän nimeksi oli muuttunut Funkadelic ja musiikki oli nyt rock-vaikutteista funkia tai "psykedeelistä soulia". Funkadelicin alkuaikojen kokoonpanoon kuuluivat Bill Nelson (basso), Eddie Hazel (kitara), Tawl Ross (kitara), Tiki Fulwood (rummut) sekä Mickey Atkins (koskettimet). Atkinsin korvasi 1970-luvun alussa Bernie Worrell. Vuonna 1974 Parliament -nimi otettiin uudelleen käyttöön (ilman s-kirjainta) Funkadelicin rinnalle. Parliamentin nimellä tehdyillä levyillä on mukana puhaltimet ja rock-soundin sijasta pysytellään lähempänä rhythm and blues -tradition perinteistä soundia – kuitenkaan uudenlaisia kokeiluja kaihtamatta. Parliamentin levyillä käytettiin monia James Brownin kanssa työskennelleitä puhallinsoittajia kuten Fred Wesleytä (pasuuna) ja Maceo Parkeria (saksofoni), jotka kuuluvat rhythm and bluesin kuuluisimpiin puhallinsoittajiin. Jo aikaisemmin Collinsin veljekset Bootsy (basso) ja Catfish (kitara) olivat loikanneet Brownin riveistä Clintonin talliin.

Funkadelicin levyt vuosilta 1970–1977 edustivat funk rock -tyyliä. Clinton kehitteli tätä Jimi Hendrixin alulle laittamaa suuntausta, jossa yhdistyivät funkmusiikin riffit ja rytmit rockmusiikin soundeihin. Funkadelicin levyillä ei ole puhallinsoittimia, poikkeuksena vuoden 1973 America Eats Its Young, joka tehtiin aikana, jolloin Parliament-nimi oli poissa käytöstä (myös aivan viimeisellä Funkadelic-levyllä on kahdella raidalla puhaltimet). Nimi "Parliament" ei viittaa politiikkaan – vaikka Clintonin usein ottaa sanoituksissaan kantaa poliittisiin asioihin – vaan se juontuu saman nimisistä savukkeista.

Clintonin "funk-imperiumi" muodostaa 1970-luvun funkmusiikin ytimen, varsinkin vuosikymmenen puolivälistä eteenpäin, jolloin Sly Stonen ja James Brownin musiikillinen tuotteliaisuus oli taantunut. Parliamentin ja Funkadelicin levyille on tyypillistä soulista, gospelista ja doo-wopista omaksuttu monen laulajan voimin tehty antaumuksellinen vokaalityöskentely. Levyt ovat usein myös täynnä Clintonin omituista huumoria ja niiden yleisilme on erittäin positiivinen. Clintonin funkimperiumi oli sekava musiikkinsa lisäksi myös taloudellisessa mielessä. Levytyssopimuksia oli useita, ja rahaa käytettiin Parliamentin massiivisiin konsertteihin. Levyjä tehtiin uskomatonta tahtia, kun lasketaan mukaan kaikki lukuisat sivuprojektit, joissa käytettiin samoja muusikoita. Funkadelicin ja Parliamentin levyt eivät käsitä suinkaan kaikkia P-Funkin 1970-luvun julkaisuja, vaan monet artistit tekivät soololevyjä ja lisäksi käytössä oli myös muutama muu yhtyenimi. Lopulta 1980-luvulle tultaessa koko systeemi romahti taloudelliseen kaaokseen. Tämän jälkeen Clinton otti rennommin ja käytti enemmän aikaa asioihin, kuten kalastamiseen, joita hän ei 1970-luvulla ehtinyt tehdä. 1980-luvulla Prince auttoi velkaantunutta Clintonia rahallisesti.

Funkadelic

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Psykedeelissävyiset alkuajat, 1970–1971

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Funkadelicin kolme ensimmäistä levyä vuosilta 1970–1971 sisältävät paljon jammailumateriaalia. Monissa levyarvosteluissa on epäilty muusikoiden käyttäneen paljon huumeita musiikinteon yhteydessä. Vaikka monet arviot näistä levyistä ovat hyvin positiivisia, ja levyiltä löytyy myöhemmin suosituksi jääneitä kappaleita, ovat monet toisaalta valittaneet ensimmäisten levyjen rikkonaisuudesta: varsinaiset kappaleet tuntuvat jäävän piiloon sekopäisen jammailun sekaan. Funkadelicin albumien on joskus sanottu kärsineen samasta ongelmasta myös myöhemmin, mutta asia korostui yhtyeen alkuvuosina. Nämä Westbound Records -yhtiön julkaisemat levyt eivät ilmestyessään saavuttaneet suurta kaupallista menestystä, mutta ne on löydetty myöhemmin uudelleen.

Ensimmäisellä yhtyeen mukaan nimetyllä levyllä ei kuulla vielä yhtyeelle myöhemmin tärkeää sähkökitaran särösoundia, mutta tähän asiaan tulee muutos jo toisen levyn myötä. Toisen levy nimi on Free your Mind and your Ass will Follow, mikä on myös Clintonin jonkinlainen iskulause. Levyn särökitaran säestämät kappaleet muistuttavat hengeltään aika pitkälti sitä, mitä Red Hot Chili Peppers teki parikymmentä vuotta myöhemmin. Funkadelicin alkuaikojen tunnetuin levy on kuitenkin Maggot Brain (1971), joka valittiin vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[1]. Tämän levyn aloittava nimikappale on Eddie Hazelin kymmenen minuuttia pitkä psykedeelissävyinen kitarasoolo. Levyn muissa kappaleissa on jo mukana P-Funkille ominainen suuri kappaleiden soundin vaihtelevuus, mutta musiikin tuotanto ei ole vieläkään Clintonin parhaalla tasolla.

Vuodet 1972–1976

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhtyejohtaja George Clinton on tunnettu 1980-luvulta alkaen värjätyistä rastoistaan

Vuoden 1972 America Eats Its Young on kunnianhimoinen tupla-LP, jossa on poikkeuksellisesti mukana puhallinsoittimia. Tässä suhteessa levy muodostaa poikkeuksen Funkadelicin tuotannossa. Levyn sanoituksissa käytetään paljon poliittisia teemoja, mistä kertoo jo levyn kansikuvan ihmisiä syövä Vapaudenpatsas. Tässä vaiheessa Collinsin veljekset olivat jo mukana yhtyeessä, kun taas kitaristi Tawl Ross joutui lähtemään lopullisesti epäonnistuneen LSD-tripin seurauksena, ja myös kitaristi Eddie Hazel oli pari vuotta erossa yhtyeestä huumeisiin liittyneiden rahakiistojen takia.

Vuonna 1973 tapahtui käänne selkeästi populaarimpaan suuntaan Cosmic Slop levyn myötä. Levyä pidetään Funkadelicin siihen asti koherenteimpana kokonaisuutena. Siinä palattiin taas funk-rock-soundiin. Levyn nimikappale on yhtyeen tunnetuimpia. Myöhemmin tätä levyä on usein luonnehdittu tahallisen kaupalliseksi, mutta Clinton ottaa levyllä edelleen poliittisesti kantaa, esimerkiksi Vietnamin sodan kovaonnisten sotaveteraanien puolesta. Tähän mennessä Clintonin tuottajan kyvyt ovat jo nousseet sille tasolla, että levyä voi kiitellä ammattimaisesta tuotannosta. Seuraavana vuonna julkaistu Standing on the Verge of Getting It On sisältää monia Funkadelicin suosituimmista kappaleita, kuten levyn nimikappaleen. Levy on saanut erittäin hyviä arvioita, mutta jotkut arvioijat ovat valittaneet siitä, että levyä on materiaalin loppumisen jälkeen jatkettu 12 minuuttia pitkällä uneliaalla kitarasoololla. Levyn toiseksi viimeisellä raidalla, Jimmy got a little Bit of Bitch in him, Clinton ottaa kantaa homoseksuaalisuuden hyväksymisen puolesta. Clintonia myöhemmin kovasti samplanneet rap-artistit sen sijaan suhtautuivat homoihin usein jyrkän kielteisesti.

Vuoden 1975 Let's Take it to the Stage on niin ikään yleisesti onnistuneena pidetty levy. Se jatkaa edeltäjänsä tavoin funk-rockin linjaa lisäten kuitenkin soul-vaikutteita entisestään. Levyllä myös Bootsy Collinsin persoonallista höpötystä kuullaan ensimmäistä kertaa (raidalla Be my Beach). Vuoden 1976 albumi Tales of Kidd Funkadelic on viimeinen Westbound -levy-yhtiölle tehty levy, ja se on kasattu ylijäämämateriaalista, joskin mukaan on silti mahtunut pari merkittävänä pidettyä raitaa studiosekoilujen lisäksi. Vuoden 1976 Hardcore Jollies levyllä soundi on muuttunut hiukan, vaikka musiikin tyyli on periaatteessa sama kuin ennenkin. Levyä pidetään arvioissa yleensä varsin hyvänä, mutta monia on ihmetyttänyt levylle mukaan laitettu Cosmic Slop -kappaleen huonolaatuiseksi katsottu liveversio.

Muutos soundiin – viimeiset levyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1978 One Nation Under a Groove vie Funkadelicin soundin selvästi uuteen suuntaan. Musiikki on nyt aikaisempaa lähempänä diskomusiikin konemaisia soundeja varsinkin R&B -listoilla menestykseksi nousseen nimikappaleensa puolesta. Funk-tyylistä ei kuitenkaan ole levyllä luovuttu. Itse albumi nousi myös R&B -albumilistan kärkeen ja levy onkin edelleen ehkä Funkadelicin tunnetuin (joskin monet fanit pitävät Maggot Brainia suurempana klassikkona). Levyn kappaleet ovat keskenään varsin erilaisia. Ajatuksella tehtyjen kappaleiden lisäksi mukaan on laitettu myös 10 minuuttia omituista sekoilua sisältävä raita, jossa toistetaan esimerkiksi lausetta "Fried ice cream is reality!". Levyn menestyksen taustalla on mahdollisesti uusi muusikko, kosketinsoittaja Walter "Junie" Morrison, joka oli mukana säveltämässä levyn kappaleita. Morrison soitti aiemmin Ohio Players -yhtyeessä.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Uncle Jam Wants You on teema-albumi, joka käsittelee taistelua diskomusiikkia vastaan. Jälkikäteen katsottuna levyn soundi muistuttaa itse asiassa jonkin verran tuon ajan diskomusiikkia, erottuen kuitenkin siitä selvästi kitarasoundin ja funkille tyypillisemmän rytminsä takia. Levyn täyttävät pari arvostelijoilta kehuja saanutta pitkää raitaa. Toisaalta levyllä esiintyvä Clintonin huumori vokaalidubbauksineen on koetellut monen kuuntelijan ärsytyskynnystä. Levyltä julkaistu single (Not just) Knee Deep nousi R&B-listaykköseksi. Vuonna 1980 ilmestyi täysin ilman Clintonia tehty Funkadelic-levy, Connections & Disconnections, jonka takana olivat Clintonin omavaltaiseen talousasioiden hoitoon kyllästyneet P-Funk -muusikot. Tätä levyä pidetään arvosteluissa kuitenkin selvästi epäonnistuneena.

Funkadelicin viimeiseksi levyksi jäi vuonna 1981 ilmestynyt Electric Spanking of War Babies. Levy jatkaa soundiltaan kahden edellisen levyn linjoilla yhdistäen ajan tasalla olevan soundin funk-riffeihin, ja levyä pidetään Funkadelicin onnistuneimpiin julkaisuihin kuuluvana. Levyn äänimaailma menee hieman eteenpäin edeltäjistään, ja levyn on nähty sisältävän myöhempään hiphop-musiikkiin omaksuttuja innovaatioita. Levyn teemana on USA:n media, jota Clinton syyttää sotapropagandan lietsomisesta.

Parliament

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Funk siirtyy avaruuteen ja laboratorioihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1974 ja 1975 tehdyt Parliament -nimen henkiinherättämisen jälkeen tehdyt kaksi ensimmäistä levyä eivät vielä tehneet läpimurtoa. Vuoden 1974 Up for the Down Stroke on materiaaliltaan hyvin vaihtelevaa, osin psykedeelistäkin maalailua. Kappaleen nimiraita on joka tapauksessa yhtyeen tunnetuimpia. Toisena raitana kuullaan uusintaotto yhtyeen 1960-luvun kokoonpanon hitistä, "(I Just Wanna) Testify". Vuoden 1975 Chocolate City on taas hyvin suoraviivaista musiikkia, jossa viljellään 1970-luvun "poliisifunkin" kliseitä.

Chocolate Cityn jälkeen Clinton onnistui nostamaan tuottajan ja säveltäjän taitojaan Parliamentin tulevia julkaisuja varten. Levyille otettiin nyt myös avaruusaiheisia teemoja. Monien levyjen sanoituksissa Starchild -niminen hahmo taistelee Sir Nose d´Voidoffunk -nimistä hahmoa vastaan. Näistä jälkimmäinen on jonkinlainen ilonpilaaja. Ensimmäinen avaruusfunklevy oli vuoden 1975 Mothership Connection, jota pidetään yhtenä funkin suurimmista klassikkolevyistä. Nimiraidan ohella levyn tunnetuin kappale on gospelhenkinen Give up the Funk (Tear the Roof off the Sucker). Levyä on joskus luonnehdittu hiphopalbumeiden esi-isäksi sillä perusteella, että siitä on jätetty pois tuohon aikaan joka R&B-levyllä "pakollinen" hidas kappale. Albumi valittiin vuonna 2005 hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[1].

Kolme seuraavaa levyä vuosilta 1975–1978 ovat niin ikään hyvin arvostettuja. Seuraavana ilmestynyt Clones of Dr. Funkenstein lisäsi soul-vaikutteista vokaalityöskentelyä entisestään. Levyllä Clinton esittää klooniarmeijaa valmistelevaa Dr. Funkensteinia. Levyltä ei noussut yhtään hittisingleä, mutta sen tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat Dr. Funkenstein ja Do that Stuff. Levyn tematiikan pohjalta perustettiin Brides of Dr. Funkenstein -niminen sivuprojekti, joka levytti omia albumeitaan.

Vuoden 1977 levy, Funkentelechy vs. Placebo Syndrome, palautti muusikot taas avaruuteen. Levyltä julkaistiin R&B-listan ykköseksi noussut single, Flash Light, jossa Bernie Worrell hoitelee bassot Minimoog-syntetisaattorilla. Levyllä esiintyy ensimmäistä kertaa Sir Nose D'Voiddoffunk -vihollishahmo. Tällä levyllä kappalepituudet ovat kasvaneet aiempaa suuremmiksi heijastellen tuon ajan diskomuusikissa tapahtunutta kehitystä kahden raidan yltäessä kymmenen minuutin pituuteen.

...ja valtameriin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parliamentin neljästä klassikkolevystä viimeinen, Motor-Booty Affair (1978), perustuu vedenalaiseen teemaan. Levyn musiikki lähenee soundiltaan paikoin sen aikaista diskoa, joskin Clinton haluaa säilyttää diskomusiikkiin tietyn etäisyyden. Motor-Booty Affair on Clintonin kaoottisimpia levyjä monine vokaalidubbauksineen ja levyn tahallisen irvokkaasti lauletut kertosäkeet ovat vaatineet monelta kuuntelijoilta paljon sulattelua. Levyn kappaleista R&B-listan ykköseksi nousi singlenä julkaistu Aqua Boogie (Psychoalphadiscobetabioaquadoloop). Levyn toinen raita "Rumpofsteelskin" on niin ikään yhtyeen tunnetuimpia.

Parliamentin kaksi viimeistä levyä vuosilta 1979 ja 1980 eivät enää ole saaneet edeltäjiensä nauttimaa arvostusta. Levyjen väitettyä heikkoutta on selitelty sillä, että eri muusikoiden sooloprojektit veivät energiaa Parliament-levyjen tekemiseltä, ja Clinton taas itse käytti enimmät energiansa Funkadelic-nimellä julkaistuihin albumeihin. P-Funk -imperiumin romahtaessa vuonna 1981, myös Parliament-nimi haudattiin. Clinton on tämän jälkeen kiertänyt maailmaa usein nimellä George Clinton and P-Funk Allstars.

Tärkeimpiä P-Funkin muusikoita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
P-Funk All Stars Roskildessa vuonna 2006
  • George Clinton, tuottaja, manageri, säveltäjä ja laulaja. Säveltänyt melkein kaikki kappaleet (tosin lähes aina yhteistyössä jonkun muun kanssa) ja on kertojan äänenä albumeilla.
  • Eddie Hazel, P-Funkin johtava kitaristi vuoteen 1975 asti. Hazel on funkin merkittävimpiä kitaristeja ja samalla myös tärkeimpiä mustia rock-kitaristeja. Kärsi huumeongelmista, minkä takia Clinton vähensi hänen palkkioitaan, ettei rahaa törsäänny huumeisiin. Hazel sävelsi monia kappaleita Clintonin kanssa. Eddie Hazelin nimen tilalla on kappaleiden nimen perässä usein hänen äitinsä nimi, "G.Cook", koska Hazel halusi rojalttien menevän rahapulassa olevalle äidilleen.
  • Bootsy Collins, P-Funkin tunnetuin basisti, perusti Bootsy's Rubber Bandin vuonna 1975.
  • Michael Hampton, vuodesta 1976 alkaen P-Funkin johtava kitaristi
  • Garry Shrider, ryhmän parhaita laulajia, myös kitaristi
  • Clarence "Fuzzy" Haskins, laulaja
  • Bernie Worrell, alusta asti mukana ollut kosketinsoittaja
  • Junie Morrison, vasta 1978 kuvioihin mukaan tullut kosketinsoittaja, sävelsi myös kappaleita
  • Billy Bass, basisti, keksi Funkadelic-nimen
  • Cordell "Boogie" Mosson, basisti
  • Jeremy Brailey, rumpali
  • Tyrone Lampkin, rumpali
  • Dennis Chambers, rumpali
  • Tiki Fulwood, rumpali
  • Fred Wesley, pasunisti, ehkä kuuluisin pasunisti rhythm and bluesissa
  • Maceo Parker, saksofonisti, tunnetuimpia rhythm and blues -saksofonisteja
  • kaikkien aikojen tunnetuimpiin jazzsaksofonisteihin kuuluva Michael Brecker soittaa myös joillakin Parliamentin levyillä

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Funkadelicin albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parliamentin albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Parliament-Funkadelic.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Parliament-Funkadelic&oldid=22725999”