Falklandin sota
| Falklandin sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
_1982.jpg) | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
Henkilötappiot: |
Henkilötappiot: | ||||||||
Falklandin sota (esp. Guerra de las Malvinas / Guerra del Atlántico Sur, engl. Falklands War) käytiin huhti–kesäkuussa 1982 Argentiinan itäpuolella sijaitsevien Falklandinsaarten (esp. Islas Malvinas) sekä kauempana Etelä-Atlantilla sijaitsevien Etelä-Georgian saaren ja Eteläisten Sandwichsaarten hallinnasta. Saaret kuuluvat Yhdistyneelle kuningaskunnalle, mutta Argentiina oli pitkään vaatinut niitä itselleen. Kenraali Leopoldo Galtierin johtama Argentiinan sotilashallitus yritti lopulta saarten valtaamista. Otaksuttiin, että Britannia ei ryhtyisi sotilaallisiin vastatoimiin ja että onnistunut aluelaajennus kasvattaisi sotilasjuntan kannatusta talouskriisin kouriin joutuneessa kotimaassaan. Britannian reaktio oli kuitenkin odottamattoman voimakas, ja hävityn sodan seurauksena sotilasjuntta kaatui. Argentiina palasi demokratiaan. Britanniassa voitto pönkitti kansallistunnetta ja vaikutti konservatiivien voittoon vuoden 1983 parlamenttivaaleissa.
Konfliktin aikana kaatui 255 brittiläistä ja 633 argentiinalaista sotilasta. Huomattava osa argentiinalaisista kaatuneista oli asevelvollisia varusmiehiä. Sotilaiden ohella 16 argentiinalaista siviilimerimiestä ja kolme falklandilaista siviiliä sai surmansa. Molemmat osapuolet kärsivät raskaita alus- ja lentokonetappioita. Argentiina menetti muun muassa laivastonsa lippulaivan ARA General Belgranon, mutta myös Britannian laivasto menetti useita sota-aluksia vihollisen ilma- ja ohjushyökkäyksissä. Sodan ratkaisivat brittien voittamat maataistelut Falklandin itäisellä pääsaarella.
Tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sekä Britannia että Espanja olivat vaatineet syrjäisiä, mutta strategiselta sijainniltaan merkittäviä Falklandinsaaria itselleen 1760-luvulta lähtien. Itsenäistyttyään Argentiina peri aluevaatimuksen Espanjalta. Sekä Argentiina että Britannia ovat perustelleet oikeuttaan Falklandinsaariin viittaamalla saarten löytämisen ja asuttamisen historiaan 1500–1800-luvuilla.
Saarten löytyminen ja varhaiset aluekiistat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Espanjasta itsenäistynyt ja siltä aluevaatimuksen niin sanotusti perinyt Argentiina on myöhemmin esittänyt aluevaatimuksensa perusteluna saarten löytämisen, jonka tekijäksi esitetään joko Amerigo Vespuccia vuonna 1502, Fernão de Magalhãesin purjehduksella mukana ollutta portugalilaista merimiestä Esteban Gomezia vuonna 1520 tai Francisco Alonso de Camargoa vuonna 1540. Todisteena näille väitteille esitetään 1500-luvun espanjalaisia karttoja, joissa saaret esiintyvät. Britannian kuninkaallisen laivaston HMS Desiren päällikkö John Davies löysi saaret vuonna 1592. Vuosina 1562–1622 elänyt Sir Richard Hawkins tutki saarten pohjoisrannikon vesiä muutamaa vuotta myöhemmin. Kumpikin osapuoli tunnusti alueen löytymisen, nimeämisen ja karttaan merkitsemisen tapahtuneen vuonna 1600, kun vuosina 1567–1603 elänyt hollantilainen Sebald de Weert nimesi saaret Sebaldeiksi matkatessaan Magalhãesinsalmen kautta Atlantille.[1]
Britit tekivät ensimmäisen kirjatun maihinnousun saarille 27. tammikuuta 1690, kun HMS Welfaren päällikkö John Strong nousi maihin nimeten sekä itä- ja länsisaaren välisen salmen että itse saaret Falklandin varakreivin, Anthony Caryn mukaan. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Englannin amiraliteetti katsoi saarilla olevan strategista merkitystä häirittäessä Espanjan ja sen Etelä-Amerikan siirtomaiden välistä liikennettä. Vuonna 1748 saarille lähetettiin brittiläinen retkikunta.[2]
Espanja esitti vastalauseen vuonna 1494 tehdyn Tordesillasin sopimuksen perusteella. Sopimuksen mukaan alue kuului Espanjalle. Väitteen jatkoksi esitettiin myös Englannin ja Espanjan 19 vuotta kestäneen sodan päättänyt Lontoon sopimus vuodelta 1604 sekä sitä täydentävät Madridin ja Utrechtin sopimukset vuosilta 1670 ja 1713. Britit kuitenkin epäsivät toistuvasti Espanjan oikeudet alueeseen.[2]
Ranska liittyi alueesta käytyyn kiistaan menetettyään siirtomaansa Pohjois-Amerikassa vuosina 1756–1763 käydyssä seitsenvuotisessa sodassa. Se päätti perustaa uuden siirtomaa-alueen Etelä-Amerikkaan Espanjan kustannuksella. Ranskalainen merenkulkija Louis Antoine de Bougainville perusti vuonna 1764 Falklandin saarille Port Louisin sekä nimesi saaret Les Malouinesiksi kuninkaansa Ludvig XV:n kunniaksi. Espanja vastusti miehitystä samoin perustein kuin brittienkin miehitystä. Espanja kuitenkin maksoi Ranskalle 4. lokakuuta 1766 tehdyn sopimuksen perusteella merkittävän summan alueelta poistumisesta.[2]
Saarten brittiläinen kolonisaatio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itsenäistynyt Argentiina peri aluevaatimuksen Espanjalta, mutta 3. tammikuuta 1833 britit onnistuivat kaappaamaan saaret itselleen pienen argentiinalaisen siirtokunnan ollessa hajaannustilassa. Britit asuttivat saaret ja niistä tehtiin vuonna 1845 kruununsiirtomaa. Argentiina piti kuitenkin vaatimustaan jatkuvasti yllä.[3] 1900-luvulla Argentiina alkoi vaatia myös lähes asumattomia Etelä-Georgian saarta ja Eteläisiä Sandwichsaaria, jotka sijaitsevat Etelä-Atlantin keskellä yli 1 000 kilometrin päässä Falklandinsaarista.[4]
Britannian ja Argentiinan aluekiista kärjistyy
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1960-luvulla Falklandinsaarten kiista kärjistyi dekolonisaation myötä. Argentiinalaiset nationalistit järjestivät saarilla provokatiivisia ja väkivaltaisia mielenilmaisuja. Argentiina ja Britannia kävivät neuvotteluja, mutta falklandinsaarelaisten vaatimuksesta Britannian hallitus ilmoitti vuonna 1968, että saarten kysymys ratkaistaan asukkaiden omien toivomusten mukaisesti. Saarelaisten selvä enemmistö halusi pysyä Britannian alaisuudessa.[5]
Argentiina ja Britannia kuitenkin pääsivät 12. elokuuta 1971 sopimukseen, joka vahvisti Falklandinsaarten siteitä Argentiinaan. Argentiina tarjosi koulutus- ja terveydenhoitopalveluita sekä polttoaineita, ja falklandinsaarelaiset joutuivat suorittamaan ulkomaanmatkansa Argentiinan kautta.[6] 1970-luvun puolivälissä Argentiinan ja Britannian välit kuitenkin kiristyivät uudestaan, ja diplomaattisuhteetkin maiden välillä olivat jonkin aikaa katkaistuina.[7] Vuonna 1976 lordi Shackleton matkusti Britannian hallituksen edustajana saarille tutkimaan niiden taloudellista tilaa, mikä herätti suuttumusta Argentiinassa[8]. Argentiinan laivasto häiritsi brittiläisiä kalastusaluksia, ja lordi Shackletonia kuljettanut alus joutui tulituksen kohteeksi[9]. Eteläisiin Sandwichsaariin kuuluvalta Thulesaarelta paljastui vuonna 1978 Argentiinan tutkimusasema, jonka henkilöstöstä suuri osa oli sotilaita. Britannia lähetti paikalle laivasto-osaston, mutta yritti kuitenkin neuvotteluteitse saada Argentiinan luopumaan tukikohdasta rauhanomaisesti[10]. Lopulta tukikohta oli vallattava Falklandin sodan yhteydessä.
Argentiinan hyökkäys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Projekti Alpha
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Edinburghilaisen Christian Salvesen Companyn johtaja ilmoitti 1975, ulkoministeriölle (engl. Foreign and Commonwealth Office, FCO) yhtiön omistavan kaksi vanhaa valaanpyyntiasemaa Etelä-Georgiassa sekä aikovansa ostaa kaksi muuta Argentiinan hallinnoimaa asemaa samalta alueelta.
Vuonna 1978, Georgias del Sur S.A.:n omistaja Constantino Davidoff, sai luvan purkaa Etelä-Georgian saaren valaanpyyntiasemat Leithissä, Stromnessissa ja Husvikissa, jolloin Falklandinsaarten kuvernööri epäsi yhtiön toimiluvan alueella. Ulkoministeriö salli lopulta yhtiön jatkaa toimintaansa, minkä jälkeen Davidoff jatkoi hankettaan 1980, hankkimalla yli 100 000 punnalla purkamisen vaatimia tarvikkeita.[11]Elokuussa 1981 Davidoff anoi käyttöönsä Argentiinan laivaston jäänmurtajaa.
Argentiinan laivasto halusi perustaa toisen aseman Thulen alueelle ja hanke sai virallisen nimen projekti Alpha syyskuussa 1981, pian Davidoffin hakemuksen saavuttua. Aluksen sotilashenkilöstön piti liittyä perustettavalle asemalle lähetettyyn henkilöstöön huhtikuussa 1982.[12]
Britannian suurlähetystö vastaanotti 10. maaliskuuta Davidoffin ilmoituksen 41 merisotilaan oleskelusta Etelä-Georgialla. Ilmoituksen mukaan osasto viipyisi alueella neljä kuukautta. Seuraavana päivänä osasto lähti merelle ARA Bahía Buen Sucesolla eikä siten saanut suurlähetystön ohjeita alueella noudatettavista toimintatavoista. Osastoon ei saatu sen noudattaman radiohiljaisuuden vuoksi yhteyttä.[13]
Davidoffin osasto saapui Leithiin 18. maaliskuuta Etelä-Georgian saarelle aloittaen lastin purkamisen ja majoitusvalmistelut. Alueen asukkaat valittivat seuraavana päivänä kuvernööri Rex Huntille alueelle nostetusta Argentiinan lipusta. Hunt kehotti maistraattia vaatimaan argentiinalaisilta tarvittavat luvat, mistä he kieltäytyivät. [14] Vastaukseksi lähetettiin HMS Endurance poistamaan Argentiinan lippu ja estämään aluksen argentiinalaisen sotilashenkilöstön pääsy maihin. 21. maaliskuuta jääpartiointialus HMS Endurance otti kolmentoista oman sotilaansa lisäksi läheisestä varuskunnasta yhdeksän miestä lisää ja siirtyi Etelä-Georgian saarelle, jolta argeniinalaisosasto poistui seuraavana päivänä.[15]
Operaatio Azul – Argentiina valtaa Etelä-Georgian ja Falklandinsaaret
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Etelä-Georgia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Etelä-Georgian saaren valtaus
Argentiinan hallitus päätti 23. maaliskuuta lähettää aiemmin, 18. maaliskuuta Ushuaiasta merelle lähteneen laivaston jäänmurtaja ARA Bahía Paraíson miehittämään Etelä-Georgian saaren. Seuraavana päivänä HMS Endurance saapui Etelä-Georgian hallintokeskukseen Grytvikeniin aloittaen partioinnin rannikon edustalla. Bahía Paraíso saapui hieman ennen puolta yötä, 24. maaliskuuta Leithiin, jossa kymmenen luutnantti Alfredo Astizin komennossa ollutta argentiinalaista sotilasta rantautui kohtaamatta vastarintaa. Jäänmurtajan Alouette-helikopteri seurasi HMS Endurancea.[16]
Argentiinan laivaston korvetti ARA Guerrico saapui 2. huhtikuuta Etelä-Georgian rannikolle, minkä jälkeen argentiinalaiset joukot valtasivat Etelä-Georgian ja Eteläiset Sandwichsaaret. Argentiinalainen Puma-helikopteri ammuttiin alas käsiaseilla, jolloin neljä sen kyydissä ollutta sai surmansa.[17]
Falklandin saaret, operaatio Azul.
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1. huhtikuuta alueen kuvernööri sai varoituksen seuraavana aamuna tapahtuvasta argentiinalaisten joukkojen maihinnoususta. Hän oli ennakoinut ongelmia saatuaan tietää Argentiinan laivaston pysäyttäneen puolalaisen huoltoaluksen 110 merimailin päässä saarten pohjoispuolella. Alusta oli kielletty jatkamasta matkaansa etelämmäksi.[18]
Saaren puolustuksesta vastasi majuri Gary R. H. Nootin johtama merijalkaväen osasto Naval Party 8901 (NP8901), jonka kokonaisvahvuus oli 69 miestä. Näiden lisäksi oli HMS Endurancen 11 laivaston merimiestä sekä yksi alueella asunut eläkkeelle jäänyt merijalkaväensotilas. Aseistuksena oli henkilökohtaisten aseiden lisäksi Carl Gustaf- ja LAW66-singot.
Uhan kasvaessa 23-miehinen Falkland Islands Defence Force kutsuttiin aseisiin ja miehittämään vartiopaikat, jotka sijaitsivat Sapper Hillillä ja Cape Pembroken majakassa.[18]
Argentiinan laivaston ARA Santísima Trinidad laski 2. huhtikuuta 90 merijalkaväen sotilasta Seal Pointin edustalla kumilautoille (kuvassa kohta A). Maihin noustuaan osasto jakautui kahtia, suuremman osan hyökätessä merijalkaväen kasarmeille Moody Brooksiin ja pienemmän osan hyökätessä kuvernöörin palatsiin (kohta B).
Sukellusvene ARA Santa Fe lähetti sukeltajia Cape Pembroken itäpuolella Yorke Bayhin (kohta C).
Operaatiossa oli mukana maihinnousualus ARA Cabo San Antonio sekä kuljetusalukset ARA Almirante Irízar ja ARA Isla de los Estados suojanaan ARA Hércules, ARA Drummond ja ARA Granville. Suojaavien alusten oli lisäksi tarvittaessa tuettava maihinnousua tykkitulella.
Lentotukialusosasto ARA Veinticinco de Mayo, suojanaan ARA Hipólito Bouchard, ARA Piedra Buena, ARA Seguí ja ARA Comodoro Py olivat saarten pohjoispuolella.
Maihinnousuosaston kokonaisvahvuus oli noin 1 000 sotilasta, joista pääosa oli merijalkaväkeä.[19]
Tieto maihinnoususta saatiin vasta sen alettua. Kello 06.00 kuultiin laukauksia merijalkaväen kasarmeilta, joissa ei kuitenkaan ollut miehitystä (kohta D). Hieman myöhemmin havaittiin liikettä kuvernöörinpalatsin takana (kohta G). Hyökkääjien avattua tulen saatiin tieto Yorke Bayn maihinnoususta (kohta F). Puolustajien resurssit eivät riittäneet maihinnousun estämiseen, ja pian myös lentokenttä oli argentiinalaisten hallussa (kohta J).[20]
Brittien merijalkaväen sotilaat torjuivat ensimmäisen hyökkäyksen kuvernöörin palatsiin. Argentiinalaisten pääjoukon edetessä kohti Port Stanleya se joutui brittien ylläkköön (kohta H). Ylläkön tehneiden irtauduttua argentiinalaiset jatkoivat matkaansa Port Stanleyyn (kohta I).
Ylivoiman edessä brittiläinen kuvernööri Rex Hunt määräsi britit antautumaan argentiinalaisille. Yksikään britti ei ollut saanut surmaansa.[21] Vangit kuljetettiin Montevideoon.
Poliittisen ratkaisun etsintä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto antoi 3. huhtikuuta päätöslauselman numero 502, jossa Argentiinaa kehotettiin välittömään väkivaltaisuuksien lopettamiseen ja vetäytymiseen. Päätöslauselmassa Zaire, Guyana, Irlanti, Jordania, Japani, Togo, Ranska ja USA antoivat tukensa Britannialle. Argentiina sai tukea Panamalta, Kiinalta, Puolalta ja Espanjalta. Neuvostoliitto ei osallistunut päätöksentekoon.
Argentiinalaisten otettua saaret haltuunsa yritti Yhdysvaltain ulkoministeri Alexander Haig sovitella Argentiinan ja Britannian välillä.
Haig saapui 8. huhtikuuta 1982 Lontooseen pikaneuvotteluun Falklandin tilanteesta. Seuraavana päivänä, 9. huhtikuuta, Haig saapui Buenos Airesiin keskustelemaan Argentiinan hallituksen kanssa. Ulkovalloista Euroopan talousyhteisö ilmoitti antavansa täyden tukensa Britannialle ja julistavansa Argentiinan kauppasaartoon.
15. huhtikuuta – 19. huhtikuuta ulkoministeri Haig kävi toiset neuvottelut Argentiinan hallituksen kanssa. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina. Neuvottelujen ja Haigin käymän "sukkuladiplomatian" tuloksena Britannian onnistui saada itselleen YK:n turvallisuusneuvoston, Euroopan talousyhteisön, Naton ja Brittiläisen kansainyhteisön tuki. Argentiina puolestaan epäonnistui pyrkimyksessään saada tukea Amerikan yhtenäisyysjärjestöltä, OAS:ltä.
Haigin epäonnistuttua sovittelua jatkoi Yhdistyneet kansakunnat, joka päätöslauselmassaan määräsi Argentiinan lopettamaan saarten miehityksen ja kiistan osapuolet ryhtymään kahdenvälisiin neuvotteluihin. Yhdysvallat tuki Britanniaa ja Euroopan talousyhteisö julisti Argentiinan kauppasaartoon. Latinalaisen Amerikan maista vain Kolumbia ja Augusto Pinochetin johtama Chile ilmaisivat tukensa Britannialle. Chilen ja Argentiinan välit olivat vanhastaan huonot, koska maat olivat 1970-luvun lopulla olleet sodan partaalla, Tulimaata koskevan aluekiistan takia.
Argentiinan varustautuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Falklandin saari jaettiin kahteen puolustusalueeseen, joiden väliraja kulki Bougainvillen saaren länsirannikolta suoraan pohjoiseen. Läntinen rannikkosektori, jonka komentajana oli prikaatikenraali O. E. Parada, käsitti Fox Bayn (8. rykmentti ja 9. pioneerikomppania), Port Howardin (5. rykmentti) ja Goose Greenin tukikohdat (12. rykmentti ja 25. rykmentin C-komppania) sekä Pebblesaaren ja Goose Greenin lentotukikohdat. Itäisen Stanleyn sektorin joukot oli keskitetty Port Stanleyhin, jossa oli kaikkiaan viisi jalkaväkirykmenttiä, 5. merijalkaväkipataljoona, 3. kenttätykistörykmentti, 4. ilmakuljetteinen tykistörykmentti, 10. panssariautokomppania, 601. helikopteripataljoona ja tukevia joukkoja, kuten pioneerikomppanioita ja ilmatorjuntaa. [22]
Britannian vastatoimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]23. huhtikuuta Britannian ulkoasiainministeriö kehotti brittejä lähtemään Argentiinasta. Pääministeri Margaret Thatcher määräsi 29. maaliskuuta kolme ydinsukellusvenettä sekä RFA Fort Austinin lähtemään Etelä-Atlantille. Seuraavana päivänä pääministeri antoi laivaston esikuntapäällikölle amiraali Sir Henry Leachille ohjeen valmistautua saarten takaisinvaltaukseen.
Leach lähetti 1. huhtikuuta määräyksen keskeyttää Välimerellä pidetyn harjoituksen ja aloittaa valmistautumisen Etelä-Atlantille siirtymiseen. Hallitus hyväksyi 2. huhtikuuta voimankäytön sekä laivasto-osaston lähettämisen alueelle. Osastoon kuului lopulta 127 alusta, joista 43 varsinaisia laivaston aluksia, 22 Royal Fleet Auxiliaryn sekä loput 62 kauppalaivastosta palvelukseen kutsuttuja.
Britannian hallitus muodosti 6. huhtikuuta sotakabinetin, jonka tehtävänä oli seurata ja ottaa kantaa poliittiseen tilanteeseen. Kabinetti kokoontui joka päivä 12. elokuuta saakka.
Huhtikuun puoleen väliin mennessä Kuninkaalliset ilmavoimat olivat perustaneet tilapäisen lentotukikohdan Ascensioniin (RAF Ascension Island), joka sijaitsi Yhdysvaltain Wideawaken lentotukikohdan alueella. Tukikohtaan sijoitettiin Avro Vulcan B Mk.2 -pommittajia, Handley Page Victor K. Mk.2 -ilmatankkauskoneita ja McDonnell Douglas Phantom FGR Mk.2 -hävittäjiä. Suurin piirtein saman aikaisesti saapui laivaston pääosasto saarelle.
Argentiinan ja Britannian kohtaaminen alkoi jo huhtikuussa, kun etelään matkannutta laivasto-osastoa varjosti Argentiinan ilmavoimien Boeing 707 -lentokone. Osa tiedustelulennoista estettiin lähettämällä Sea Harrier -hävittäjät ilmaan lentotukialuksilta, mutta varsinaisia taistelutoimia ei suoritettu.
Operaatio Paraquet – Etelä-Georgian takaisinvaltaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Operaatio Paraquet
Brittien Special Air Servicen vuoristojoukkoja laskettiin maihin 21. huhtikuuta Fortunan jäätikölle, josta niiden oli tarkoitus siirtyä edelleen Leithiin. Osaston etenemisen kuitenkin esti lumivyöry. HMS Antrimin Wessex-helikopteri nouti osaston takaisin alukselle seuraavana päivänä, RFA Tidespringin 845. laivueen Wessex-helikopterien tuhouduttua noutoyrityksissä. SAS:n veneosasto nousi maihin 22. huhtikuuta Grass Islandilla, valvoakseen Leithiä ja SBS nousi maihin Houndin lahdella, josta se pyrki etenemään Cumberlandin lahden itärannalle. Jäät kuitenkin estivät siirtymisen ja lopulta osasto siirrettiin helikoptereilla Morainen vuonoon.[23]
Etelä-Georgian edustalla olleelle laivasto-osastolle annettiin sukellusvenehälytys, jolloin ne siirtyivät HMS Endurancea lukuun ottamatta avomerelle. RFA Tidespring jatkoi 24. huhtikuuta sukellusvenejahtia, kun Argentiinan ilmavoimien Boeing 707 lensi laivasto-osaston yli. Seuraavana päivänä helikopterit vaurioittivat Argentiinan laivaston sukellusvenettä ARA Santa Fetä, jonka miehistö hylkäsi King Edward Pointin laituriin. Sukellusveneuhan päätyttyä maihinnousuosasto laskettiin maihin Hesteslettenissä.[23]
HMS Antrim ja HMS Plymouth tukivat maihinnousseita joukkoja tykkitulella. Joukot etenivät Grytvikeniin ja King Edward Pointiin, jolloin argentiinalaisjoukot antautuivat.
25. toukokuuta brittiläiset Harrier-hävittäjät ja Avro Vulcan -pommittaja hyökkäsivät Port Stanleyn lentokentälle ja kolme argentiinalaista lentokonetta ammuttiin alas. Päivää myöhemmin Perun presidentti Belaúnde Terry esitti rauhanehdotuksen, johon Argentiinan presidentti Galtieri periaatteessa suostui ehdottaen joitain muutoksia.
26. huhtikuuta Etelä-Georgian Leithin argentiinalaisjoukkojen komentaja, kapteeni Largos allekirjoitti antautumissopimuksen HMS Antrimin kannella. Luutnantti Alfredo Astiz antautui joukkonsa kanssa Stromnessissa. Vangitut joukot sijoitettiin HMS Plymouthille ja HMS Enduranceen.[23]
ARA General Belgranon upotus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Britannian kuninkaallisen laivaston sukellusvene HMS Conqueror varjosti Argentiinan laivaston risteilijä ARA General Belgranon ympärille muodostettua osasto TG79.3:a. Sukellusvene muun muassa ilmoitti osaston sijainnin 2. toukokuuta kello 05.00. Amiraali Woodward antoi kello 08.05 määräyksen upottaa risteilijä, vaikka hänellä ei siihen valtuutusta ollutkaan. Britannian amiraalineuvosto teki kello 09.15 päätöksen, jonka mukaan upottaminen olisi mahdollista myös sotatoimialueen ulkopuolella. Lounaalla asia esiteltiin pääministeri Thatcherille, joka viidentoista minuutin keskustelun jälkeen siunasi päätöksen. Sukellusveneen päällikkö sai tiedon ohjeiden muuttumisesta kello 12.07.[24]
HMS Conqueror laukaisi kello 18.57 1 400 jaardin etäisyydeltä kolme vanhan mallista Mk.8-torpedoa, joissa oli suurimmat mahdolliset lataukset risteilijän panssarivyön läpäisemiseksi. Kaksi niistä osui upottaen General Belgranon, jolloin sodan tuhoisimmassa yksittäisessä sotatoimessa sai surmansa 323 miehistönjäsentä.[25] The Sun -sanomalehti julkaisi seuraavana päivänä etusivullaan kuuluisan ja keskustelua herättäneen "Gotcha"-otsikon [26]. Sotatoimen jälkeen Argentiinan hallitus torjui Perun tekemän rauhanehdotuksen.
HMS Sheffieldin upotus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Argentiinan ilmavoimien Super Étendard -hävittäjät upottivat 4. toukokuuta Exocet-ohjuksella brittiläisen hävittäjä HMS Sheffieldin, jonka miehistöstä kuoli 20. Yksi brittiläinen Harrier-hävittäjä ammuttiin alas.
Britannian maihinnousua valmistelevat hyökkäykset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
7. toukokuuta YK ryhtyi rauhanvälitykseen. 9. toukokuuta britit pommittivat Falklandinsaaria mereltä ja ilmasta. Sea Harrier -tukialushävittäjät upottivat argentiinalaisen hinaaja Narwalin. 14. toukokuuta kolme Argentiinan ilmavoimien A-4 Skyhawk -hävittäjää ammuttiin alas. Britannian pääministeri Margaret Thatcher varoitti, ettei rauhanomainen ratkaisu ole ehkä mahdollinen.
Britannian erikoisjoukot hyökkäsivät 14.–15. toukokuuta välisenä yönä Pebblesaarelle, jolla sijaitsi argentiinalainen lentotukikohta. Yksitoista argentiinalaista lentokonetta tuhottiin maassa. 18. toukokuuta Britannia torjui YK:n pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllarin esittämän rauhansuunnitelman. Brittien maihinnousujoukot lähestyivät Falklandinsaaria suuressa laivasaattuessa.
Brittijoukkojen maihinnousu ja eteneminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]21. toukokuuta brittijoukot nousivat maihin amfibioajoneuvoilla San Carlosin lahdella (San Carlos Water) itäisen Falklandinsaaren luoteisrannalla. Yhdeksän maihinnousua häirinnyttä argentiinalaista hävittäjää ammuttiin alas, mutta myös HMS Ardent upposi saatuaan pommiosumia. Maihinnousujoukot lähtivät etenemään jalkaisin kohti kahta tavoitetta: etelässä kohde oli Darwinin ja Goose Greenin asutuskeskus ja idässä Port Stanley.
Argentiinalaisten lentotoiminta jatkui vilkkaana. 23. toukokuuta brittiläinen HMS Antelope upposi alukseen osuneen myöhästytetyn pommin räjähdettyä. Argentiina menetti taisteluissa 10 lentokonetta. 25. päivä HMS Coventryllä kuoli 19 miehistön jäsentä Argentiinan ilmavoimien Skyhawk-hävittäjien upotettua sen kolmella 500 kg:n pommilla. Lisäksi argentiinalainen Exocet-ohjus osui kuljetusalus MV Atlantic Conveyoriin, joka upposi 28. toukokuuta, mukanaan paljon varusteita, muun muassa 10 helikopteria. 12 miehistön jäsentä kuoli.
28. toukokuuta brittien ilmahyökkäykset Port Stanleyn lentokentälle jatkuivat. Sodan kovimmat maataistelut käytiin Darwinissa ja Goose Greenissä brittien maahanlaskurykmentin 2. pataljoonan ja argentiinalaisten välillä. 17 brittisotilasta ja noin 50 argentiinalaissotilasta kaatui. 1 400 argentiinalaista antautui sotavangiksi.
29.–30. toukokuuta sotalaivat ja Harrier-hävittäjät pommittivat argentiinalaisten asemia. Britit etenivät ja Douglas varmistettiin. Kolmas maahanlaskurykmentti valtasi takaisin Teal Inletin asutuskeskuksen. 1. kesäkuuta britit toistivat tulitaukoehtonsa. 4. kesäkuuta Britannia torjui Yhdistyneiden kansankuntien turvallisuusneuvostossa Panaman ja Espanjan aselepoa koskevan päätöslauselmaehdotuksen. Kaksi päivää myöhemmin Versailles'n kokous ilmaisi tukensa briteille.
8. kesäkuuta Argentiinan ilmavoimat hyökkäsivät brittiläisiä maihinnousualuksia, RFA Sir Galahadia ja RFA Sir Tristamia, vastaan Port Pleasantissa Bluff Covesta etelään. 53 brittiä kuoli.
Port Stanleyn valtaus ja sodan loppu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]12. kesäkuuta brittien maahanlaskurykmentin 3. pataljoona iski Mount Longdonin vuorelle, jolla sijaitsi Port Stanleyta puolustavien argentiinalaisten asemia. Vastarinta oli sitkeää ja lopulta lähitaistelua käytiin pistimin. 23 brittiä kuoli ja 47 haavoittui, joista 6 kuoli myöhemmin. Argentiinalaisia kaatui 50 ja useampi haavoittui. Myös Two Sisters -vuoren ja Mount Harrietin argentiinalaiset asemat vallattiin brittien kärsiessä vain lieviä tappioita. Kiivaammassa Mount Tumbletownin taistelussa 2. skottilaisrykmentti valtasi argentiinalaisten asemat. Yhdeksän brittiä ja 40 argentiinalaista kaatui sekä 32 antautui. 32 brittiä haavoittui. Brittiläinen hävittäjä HMS Glamorgan vaurioitui Exocet-ohjuksen osumasta, jolloin 13 brittiä haavoittui.
11.–12. kesäkuuta Stanleyn yöllisessä tykistötulituksessa kolme falklandilaista siviiliä sai surmansa brittialukselta ammutun kranaatin osuttua heidän asuntoonsa. 14. kesäkuuta Port Stanleyn argentiinalainen varuskunta luopui vastarinnasta ja päätti sotatoimet. Argentiinalaiskomentaja Mario Menéndez allekirjoitti antautumissopimuksen. 20. kesäkuuta britit valtasivat vielä takaisin Eteläiset Sandwichsaaret. Britannia päätti muodollisesti vihollisuudet sotatoimialueella.
Sodan vaikutuksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sotatoimissa aiheutui molemmilla puolilla verraten suuria alus- ja lentokonetappioita, mikä muun muassa paransi brittilaivoja upottaneiden ranskalaisvalmisteisten Exocet-ohjusten kysyntää sodan jälkeen.
Sisäpoliittiset seuraukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Margaret Thatcherin päätös käyttää sotilasvoimaa argentiinalaisten karkottamiseen, herätti Britanniassa ristiriitaisia tunteita. Sodanvastainen liike oli voimakas, mutta lopulta voiton helppous synnytti brittien keskuudessa kansallismielisyyden puuskan, joka auttoi Thatcheria kukistamaan sisäiset kilpailijansa konservatiivipuolueessa ja kantoi konservatiivit vaalivoittoon vuonna 1983. Argentiinassa tappion häpeä ja pettymys puolestaan johtivat maata vuodesta 1976 hallinneen sotilasjuntan eroon.
Ratkeamaton aluekiista
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Argentiina ja Britannia solmivat diplomaattisuhteensa uudelleen vasta vuonna 1989, seitsemän vuotta sodan jälkeen. Argentiina vaatii Falklandinsaaria yhä itselleen. Vaatimus on myös kirjattu Argentiinan perustuslakiin. Muun muassa maan vasemmistolainen presidentti Néstor Kirchner on 2000-luvulla puolustanut Argentiinan aluevaatimusta ja tuominnut Britannian käymän "kolonialistisen" sodan. Hän ja aluevaatimusta niin ikään esillä pitänyt edellinen presidentti Carlos Menem kuitenkin ovat todenneet, että Argentiina ei enää koskaan yritä ratkaista aluekiistaa sotilaallisin keinoin.lähde?
Sotaveteraanien ongelmat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sekä Argentiinassa että Britanniassa on valitettu, että traumaperäisistä stressihäiriöistä ja muista sodasta aiheutuneista psyykkisistä ja sosiaalisista ongelmista kärsiville sodan veteraaneille ei ole järjestetty riittävää hoitoa ja tukea. Vuonna 2002 julkisuuteen tuli tieto, että 264 brittiläistä Falklandin sodan veteraania oli tehnyt sotaa seuranneiden 20 vuoden aikana itsemurhan. Tämä ylittää sodassa kaatuneiden brittisotilaiden lukumäärän. Vastapuolella taistelleiden joukossa yli 400 argentiinalaisveteraanin on arvioitu surmanneen itsensä.lähde?
Syytökset sotaa vastaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Falklandin sotaa on myöhemmin syytetty resurssien ja ihmishenkien tuhlaamisesta. Globalisaatiokriitikko Naomi Kleinin mukaan sodan ainoa syy oli luoda Britanniaan "shokkitila", jonka aikana maan silloinen pääministeri Margaret Thatcher pystyi pelastamaan oman poliittisen uransa, leimaamaan lakkoilevat brittityöläiset vihollisiksi ja yksityistämään useita valtionyrityksiä. Kleinin mukaan Thatcherin kannatusprosentti, joka oli sodan alussa 25 % ja lopussa 59 %, nousi sodan tuoman voiton ansiosta. Lisäksi Britannian hallituksen vuosina 1984–88 tekemät laajat yksityistämistoimenpiteet, jotka kohdistuivat muun muassa British Petroleumiin ja British Airwaysiin, eivät olisi onnistuneet ilman sodan kansan keskuudessa aiheuttamaa mielialaa.[27]
Muuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Israel toimitti sodan aikana Argentiinalle aseita ja muuta sotakalustoa salaa Perun kautta.[28]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Villar, Roger: Merchant Ships at War The Falklands Experience. Warship, 1984, VIII. vsk, nro 1, s. 2–8. Lontoo: Conway Maritime Press. ISBN 0-85177-354-0 (englanniksi)
- Sunday Times: War in the Falklands. Weidenfeld and Nicolson, 1982. ISBN 0-297-78202-9 (englanniksi)
- Freedman, Sir Lawrence: The Official History of the Falklands Campaign – Vol I: The Origins of the Falklands War. Routledge, 2006. ISBN 0-7146-5206-7 (englanniksi)
- Freedman, Sir Lawrence: The Official History of the Falklands Campaign – Vol II: War and Diplomacy. Routledge, 2005. ISBN 0-7146-5207-5 (englanniksi)
- Middlebrook, Martin: Argentine Fight for the Falklands. Pen & Sword Military Books, 2009. ISBN 978-184415-888-1 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 3-4
- ↑ a b c Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 4
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 8
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 12
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 14–15
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 28
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 35–40
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 42–53
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 81–82
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 76–79
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 169
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 169–170
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 170–171
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 172–173
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 174–177
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2006 s. 183
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2005 s. 11–14
- ↑ a b Freedman, Sir Lawrence 2005 s. 4
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2005 s. 7
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2005 s. 8
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2005 s. 9
- ↑ Middlebrook, Martin s. 58–59
- ↑ a b c Smith, Gordon s. 51
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2005 s. 284–288
- ↑ Freedman, Sir Lawrence 2005 s. 291–293
- ↑ http://www.bl.uk/onlinegallery/features/frontpage/gotcha.html (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Klein, Naomi: ”6. "Sota pelastuksena”, Tuhokapitalismin nousu, s. 161–172. Suomentanut Ilkka Rekiaro. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33866-7
- ↑ Israel 'supplied arms to Argentina during Falklands War' telegraph.co.uk.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöslauselma n:o 502, 3.4.1982[vanhentunut linkki] englanninkielinen PDF-tiedosto
- Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöslauselma n:o 505, 26.5.1982[vanhentunut linkki] englanninkielinen PDF-tiedosto