Tarhaomenapuu

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Omenapuu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tarhaomenapuu
Malus domestica
Malus domestica
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Rosales
Heimo: Ruusukasvit Rosaceae
Alaheimo: Amygdaloideae
Suku: Omenapuut Malus
Laji: domestica
Kaksiosainen nimi

Malus domestica
Borkh.

Katso myös

  Tarhaomenapuu Wikispeciesissä
  Tarhaomenapuu Commonsissa

Tarhaomenapuun kukkia

Tarhaomenapuu (Malus domestica) on omenapuiden (Malus) sukuun kuuluva kasvilaji. Sen omenat ovat valkeamaltoisia ja syötäviä. Kypsänä omenoiden pinta on punainen, vihreä tai keltainen tai niiden sekoitus. Tarhaomenapuu kasvaa villinä varsinkin Keski-Aasiassa, mutta sitä viljellään yleisesti lähes kaikkialla lauhkeassa ilmastovyöhykkeessä.

Kasvitieteellisesti omena ei ole hedelmä, vaan epähedelmä tai tarkemmin pohjushedelmä, koska omenan pääosa ei ole muodostunut emin sikiäimestä, vaan kukkapohjuksesta. Kun omenapuun kukkapohjus kasvaa omenaksi, sikiäin ja siinä olevat siemenet jäävät omenan sisään muodostaen omenan siemenkodan, joka siis on omenapuun varsinainen hedelmä termin kasvitieteellisessä merkityksessä.

Omena on parhaiten Suomessa hyvällä menestyksellä viljeltävä hedelmäpuu.[1] Tarhaomenapuun leikkaukseen kestää kolme vuotta sen istutuksesta.

Lajikkeet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisiä omenalajikkeita ovat esimerkiksi Golden Delicious, Granny Smith, Red Delicious ja Royal Gala.

Kesä- ja syyslajikkeita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bergius
  • Eliakselan Nauris
  • Heta
  • Huvitus
  • Jaspi
  • Kersti
  • Lavia
  • Lepaan Meloni
  • Maikki
  • Make
  • Melba
  • Moskovan Päärynäomena
  • Mustialan Valkea
  • Pekka
  • Peltosalmen Imelä
  • Petteri
  • Pirja
  • Punainen Kaneli
  • Raike
  • Railamo
  • Samo
  • Sandra
  • Sariola
  • Snygg
  • Sokerimiron
  • Syyskaneli
  • Särsö
  • Tallinnan Päärynäomena
  • Tšudnoje
  • Valkea Kuulas
  • Vuokko

Talvilajikkeita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisenä omenapuita alettiin viljellä Keski-Aasiassa. Nykyään omenoita kasvatetaan suurimmassa osassa maapallon viileähköjä osia.

Omenan tuholaisia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rusakon tuhoja talven jäljiltä omenapuussa

Omenan tauteja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omenanviljely Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Suomeen soveltuvia lajikkeita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omenat jaotellaan kesä-, syys- ja talvilajikkeisiin hedelmien kypsymisajankohdan mukaan. Kesäomenat säilyvät noin 1–2 viikkoa, syysomenat 1–2 kuukautta, mutta talviomenat vain paranevat säilöttäessä. Kesäomenista saadaan 2–3 satoa, talvi- ja syyslajikkeista yksi sato.

Suomen kotipuutarhoissa kasvatetaan muun muassa seuraavia lajikkeita:[2]

Omenanviljelyn historia Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen omenan arvellaan tuodun Ruotsista ristiretkeläisten mukana eli 1100–1200-lukujen paikkeilla. Ensimmäinen varma tieto suomalaisesta omenan istuttajasta kertoo valtaneuvos Erik Flemingistä, joka perusti Kuitian kartanoon Paraisille hedelmätarhan vuonna 1539. Taimet hankittiin Tallinnasta.[3] Kristoffer Kuninkaan todennäköisesti vuonna 1548 valmistuneen maanlain varkaudhen kaaren kohta 25 määrää rangaistuksen omenavarkaudesta seuraavasti:

"Warasta mies Toisen puutarhast omenit eli muita hedhelmä, Tule Talonpoika ia käsittä hänen sijtä, nijn ottakan hänen waatteens merkixi, taita hän tunnusta cahden miehen Todhistoxella nijn maxakan 3. ma~rka ia wahingon iällens, ia ei mahda hän saadha sitä wariella. Tule miehen Tappo, haauat eli Sinist taicka punaist heidhän waihellens olkan se caxi maxos quin Isände saapi, ia se maxamatt quin se saapi ioka tuli warkais.

Hacka mies omenapuun mahan eli muun hedhelmäitzeuän puun, puu Tarhas, maxakan 3. ma~rka. Mwrta hän oxan hedhelmä puusta, maxakan 6. äyri, ios hän tyköä otetan tunnustaiain cansa, Nytt soimatan se hänelle, warielkan 12. miehelle, eli maxakan quin ennen on sanottu."

Novgorodin ja sittemmin Moskovan Venäjän hallussa olleilta Inkerinmaalta ja Karjalankannaksen itäosasta on asiakirjamainintoja omena- ja hedelmätarhoista jo keskiajalta ja myös 1500-luvulta.

1600-luvulla kreivi Pietari Brahe hankki omena- ja kirsikkapuun taimia Ristiinan ja Tarvasjoen kartanoihinsa.[4] Juho Kurki, Turun hovioikeuden presidentti, on ensimmäisiä menestyneitä hedelmänviljelijöitä Suomessa. Hän perusti maatilalleen Aurajoen rannalle suuren hedelmätarhan vuosina 1635–40. Satoa tuli niin paljon, että hän toimi Tukholman hovin hedelmänhankkijana.[5]

Vuonna 1709 oli kova pakkastalvi, jonka seurauksena lähes kaikki Pohjoismaiden ja jopa Pohjois-Saksankin hedelmäpuut tuhoutuivat. Suomenkielisten Tieto-Sanomien 11. numeron artikkeli vuoden 1776 kesäkuulta kertoo valtiovallan halusta innostaa kansalaisia aivan kilvoitukseen saakka viljelemään omenoita. Lehti kirjoitti: ”Kilwoitus aine Kunnia-palkkioon. Kuninkall. Isän Maata holhowa Seura Ruotzisa lupaa yhden kaunistetun Hopia-Rahan sille, joka kaswattaa, ja taikka itze pitä eli muille myy sata wesaa eli wähää Omena- taikka Päärynä-Puuta, kuuden wuoden wanhaa taikka myöskin wanhempaa.”

Omenoita

Suomen valtionarkistossa on professori Böckerin keräämä tilasto, jonka mukaan Suomessa oli 1820-luvulla 3 942 hedelmätarhaa. Näistä 2 472 oli Turun ja Porin läänissä. 1920-luvulla pomologi Olavi Collanin tilaston mukaan Suomessa oli vähintään 1 680 000 hedelmäpuuta 5 900 hehtaarilla ja vuoteen 1939 mennessä määrän arvioidaan nousseen jo kolmeen miljoonaan puuhun. Suomessa omenan viljely oli suurimmillaan 1930-luvun lopulla, mutta sota-ajan kylminä pakkastalvina suurin osa omena- ja päärynäpuista tuhoutui ja jäljelle jäi vain kolmannes puutarhapuista. Nyt Suomessa on taas yhtä paljon hedelmäpuita kuin ennen sotia ja vuosittain istutetaan lähes 100 000 tainta lisää pääosin kotipuutarhoihin.

Ongelma Suomeen tuoduissa puutarhapuissa oli pitkään se, että puut tuotiin eteläisemmistä maista, eivätkä ne olleet tottuneet Suomen olosuhteisiin. 1800-luvulla avautuivat kauppasuhteet Pietariin, josta venäläiset omenalajikkeet levisivät Suomeen, ja ne olivatkin kestävyydeltään parempia kuin etelästä tulleet serkkunsa. Suurin osa silloisista Suomeen tuoduista uusista lajikkeista tuotiin professori Regelin taimistolta Pietarista. Vielä nykyäänkin suosituimpien lajikkeiden joukossa ovat Harlamovski, Antonovka, Sokerimiron ja kanelit. Venäläiset lajikkeet ovat ilmeisesti risteytyneet jossain vaiheessa Malus baccatan eli marjaomenan ja Malus prunifolian eli siperianomenan kanssa, joilta ne ovat saaneet talvenkestävyyttä. Ruotsalaiset ja saksalaiset lajikkeet ovat polveutuneet "roomalaisista kannoista". Talvikestävyyttä on parannettu kotimaisten perusrunkojen käytöllä. Suomessa yleisin kotipuutarhojen perusrunko on yhä Antonovkan siemenestä kasvatettu, mutta ammattitarhoissa on pari viime vuosikymmentä käytetty paljon kotimaista perusrunkoa, joka on Malus baccatan vapaapölytteinen jälkeläinen.

Tietojen ja taitojen kasvaminen on myös parantanut omenien viljelymahdollisuutta Suomessa. Valtiopomologin virka perustettiin Suomessa vuonna 1893. Viran ensimmäinen haltija oli vaasalainen Aleksandra Smirnoff, jonka pääteos nimeltään Suomen pomologiian käsikirja ilmestyi vuonna 1894. Perustettiin sekä puutarhaseuroja että puutarhakouluja, joista valmistui ammattilaisia. Omenatietoutta jaettiin kansalle, ja kohta oli joka talon pihassa yksi omenapuu tai useampia. Suunnitelmallinen ja ammatillinen risteytystoiminta aloitettiin 1800-luvun puolella, ja Suomen Talousseura perusti vuonna 1861 Turun Ruissaloon ensimmäisen suomalaisen hedelmäpuutaimiston. Parikymmentä vuotta myöhemmin Suomen puutarhayhdistys perusti oman taimistonsa Helsinkiin. 1800–1900-lukujen taitteessa myös Viipurin puutarhayhdistys kasvatti omenapuuntaimia ja oli yhteistyössä muiden muassa pietarilaisen Regelin puutaimiston kanssa. Tehokkaaseen jalostukseen päästiin 1950-luvun lopulla, jolloin aloitettu ohjelma jatkuu yhä. Tuolloin valittiin 17 lähinnä venäläistä, kanadalaista ja kotimaista emolajiketta, joita sittemmin valvotusti risteytettiin keskenään. Näin syntyi n. 10 000 tainta, joista nyttemmin n. 200 käytetään emopuuna jatkojalostusta varten.[6]

1980-luvulla taimituotanto keskittyi Helsinki-Turku-Tampere-alueelle taloudellisista syistä. Pohjoisten vyöhykkeiden lajikkeita poistettiin käytöstä, ja ne olivat lähellä hävitä sukupuuttoon, jolta niitä ryhdyttiin pelastamaan 1980-luvun lopulla. Pohjoisemmilla vyöhykkeillä usein epäonnistuttiin yritettäessä kasvattaa liian eteläisiä lajikkeita. Epäonnistumisen seurauksena monet menettivät kiinnostuksensa omenanviljelyyn. Tilanne muuttui 1990-luvulla nopeasti, jolloin perustettiin paljon uusia, paikallisia, hedelmäpuihin erikoistuneita taimistoja. Nyt saatavilla on taas n. 300 omenalajiketta, joista 10 menestyy jopa Lapin maakunnan alueella. Suomalainen omenalajikkeisto on maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen. Ainoastaan Kanadan kylmien seutujen omenalajikkeisto on siihen verrattava.

Suomen liityttyä Euroopan unioniin omenan tullisuoja poistui ja suomalaiselle omenanviljelykselle ennustettiin jopa kadotusta. Kuluttajat ovat kuitenkin arvostaneet kotimaista omenaa ja ostaneet sitä huolimatta siitä, että se on hinnakkaampaa kuin ulkomainen kilpailijansa. Ammattiviljelyksillä omenaa tuotetaan Suomessa pääosin Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Sato on vuosittain 2,5–3 miljoonaa kilogrammaa. Suomeen tuodaan omenoita vuodessa 40–50 miljoonaa kilogrammaa ja kotitarveviljelystä on vain arvioita, jotka liikkuvat muutamassa kymmenessä miljoonassa kilogrammassa.

Ammattiviljelmillä on viime vuosina Suomessa alettu käyttää ns. kääpiöiviä ja puolikääpiöiviä omenapuita, jotka kasvavat ainoastaan 2–2,5 metriä korkeiksi. Ne ovat runsassatoisia ja niiden tuottamien hedelmien poiminta ja hoitotoimet ovat vähemmän työtäitä, kuin korkeilla, isoksi kasvavilla omenapuilla. Lisäksi hedelmät ovat niissä suurempia, paremmin värittyneitä ja muotopuhtaampia.lähde? Satoikä alkaa kääpiökasvuisilla omenapuilla varhain, jo 3–4-vuotiaina. Kääpiöpuut ovat tuettava salkoon tms., sillä niiden heikko juuristo ei jaksa yksinään pitää puuta pystyssä. Lisäksi ne ovat vaateliaampia kastelun ja lannoituksen suhteen. Istutusvälinä käytetään nykyään n. 1 metriä ja rivivälinä 3–4 metriä. Myös kotipuutarhoissa kääpiökasvuiset omenapuut valtaavat nykyään yhä enemmän alaa suurilta, paljon tilaa vieviltä, omenapuilta.

Omenanviljelijöiden päälajike on Lobo, tosin uusissa istutuksissa käytetään paljon myös muita lajikkeita. Harvinainen suomalainen omenalajike on Turso.[7]

Puuaines

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Omenan puuaines on painavaa ja kovaa, itse asiassa kovempaa kuin muiden Suomessa kasvavien puiden. Puuaines on esimerkiksi soitinrakentajien suosiossa.[8]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Isomäki, Risto: ”Tarhaomena (Malus domestica)”, Puukirja, s. 156. Ympäristö ja kehitys ry, 1997. ISBN 951-97061-3-5
  2. ↑ Omenapuut kannattaa istuttaa syksyllä Suomela. Arkistoitu 7.3.2008. Viitattu 5.2.2008.
  3. ↑ Marjojen ja hedelmien historiaa Finfood.[vanhentunut linkki]
  4. ↑ Krannila, A. & Paalo, A: "Omenapuu" RAK, 1996.
  5. ↑ Meurman, O. & Collan, O: "Suomen hedelmäpuut ja viljellyt marjat." Oy Suomen kirja, 1943.
  6. ↑ Teravuo, R: Hedelmäviljelyn historia Paikallistaimisto Kotitaimi, Tuusniemi. Arkistoitu 14.5.2009. Viitattu 5.2.2008.
  7. ↑ Turso omenapuu.com. Hirvensalmen taimisto. Viitattu 19.9.2016.
  8. ↑ Isomäki, Risto: ”Tarhaomena (Malus domestica)”, Puukirja, s. 163. Ympäristö ja kehitys ry, 1997. ISBN 951-97061-3-5

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Blomqvist, Leif (2005). Pohjoisen omenat: pomologinen käsikirja. Lepplax. Blomqvistin taimisto. 144 s.  ISBN 9529188978.
  • Gaucher, Nicolas (1908). Handbuch der Obstkultur. Berlin, Parey. 1030 s.
  • Meurman, Olavi & Collan, Olavi (1943). Suomen hedelmäpuut ja viljellyt marjat. Ensimmäinen osa: Omenat. Helsinki, Oy Suomen Kirja. 499 s.
  • Lehtonen, Väinö (1946). Omenanviljely. Porvoo, Werner Söderström Osakeyhtiö. 280 s.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tarhaomenapuu&oldid=22814412”