Nathan Homer Knorr

Nathan Homer Knorr

Nathan Homer Knorr (23. huhtikuuta 1905 - 8. kesäkuuta 1977) oli Vartiotorniseuran neljäs presidentti ja Jehovan todistajien johtohahmo. Hänen edeltäjänsä Joseph Franklin Rutherford kuoli 8. tammikuuta 1941.

Liittyminen raamatuntutkijoihin

Knorr syntyi 23. huhtikuuta 1905 Bethlehemissä, Pennsylvaniassa. Hänen perheensä kuului reformoituun kirkkoon. Knorr kiinnostui pastori Charles Taze Russellin opetuksista ollessaan 16 vuoden ikäinen. Vuonna 1922 hän erosi reformoidusta kirkosta, ja 4. heinäkuuta 1923 hänet kastettiin raamatuntutkijaksi Little Lehig -joessa. Esitelmän kastetilaisuudessa piti Frederick William Franz, josta tuli aikanaan Knorrin seuraaja Vartiotorniseuran johdossa. Saman vuoden syyskuussa Knorr muutti Seuran päämajaan Brooklynissä, New Yorkissa, ja aloitti työnsä kokoajanpalvelijana. Hänellä oli jo Rutherfordin aikaan keskeinen asema Seuran hallinnossa, ja 1940 hänestä tuli varapresidentti.

Jehovan todistajien johdossa

Knorr valittiin Vartiotorniseuran johtoon noin viikko Rutherfordin kuoleman jälkeen, 13. tammikuuta 1941. Hän oli sitä ennen työskennellyt pitkään Seuran päämajassa Brooklynissä ollen eräs Rutherfordin läheisimpiä työtovereita. Tulevina vuosina hän muodosti yhdessä varapresidentti Frederick W. Franzin ja Seuran lainopillisen neuvonantajana Hayden Cooper Covingtonin kanssa Seuran johtotroikan. Heille kaikille oli tyypillistä uskollisuus Vartiotorniseuralle "Jumalan maanpäällisenä järjestönä" sekä antaumus Rutherfordin aikana alkaneelle todistus- ja evankeliointityölle.

Presidentti Knorrilta puuttui lähes täysin hänen edeltäjiensä henkilökohtainen karisma. Puhujana hän oli hyvä, joskin hieman kuivahko, mutta kirjoittajana hänellä ei kerrota olleen suuria lahjoja. Knorr ei liioin ollut edeltäjiensä kaltainen kekseliäs ja uutta luova teologinen ajattelija.^lähde? Hänen aikanaan Jehovan todistajien opillinen johto keskittyi ennen kaikkea varapresidentti Franzin käsiin. Knorrin vahvuus oli ennen kaikkea hänen järjestely- ja hallinnointikykynsä. Hän oli myös erinomainen taloudellinen johtaja. Hänet tavanneet vieraat kertoivat hänen muistuttavan ennemminkin suuren yhtiön pääjohtajaa kuin uskonnollista johtajaa.

Knorrilla oli voimakas tahto. Henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan hän oli vaatimaton, vaikka arvostikin arkipäivän mukavuutta ja pöydän iloja^selvennä. Hän korosti voimakkaasti oikeudenmukaisuuden, rehellisyyden ja laillisuuden periaatteita. Knorrin läheiset tunsivat hänet huumorintajuisena seuramiehenä, mutta Beetelin työntekijöille hän näyttäytyi useimmiten etäisenä ja tiukkana hahmona.^lähde? Hän saattoi olla ankara ja joskus jopa ilkeä, ja hänen tiukkasanaisia puhuttelujaan opittiin pelkäämään. Vuosien saatossa hän profiloitui yhä enemmän Jehovan todistajien "isähahmoksi"^lähde?. Toisin kuin edeltäjillään, Knorrilla ei ollut hankaluuksia suhtautumisessa naissukupuoleen^selvennä.

Knorr oli päättänyt vaikuttaa Jehovan todistajien jäsenmäärän maailmanlaajuiseen kasvuun. Hänen edeltäjänsä Rutherford oli esittänyt, että Jehovan todistajien ensisijainen tehtävä oli "saarnata hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta, joka hallitsi näkymättömänä ja joka pian oli tuleva kukistamaan maailman valtakunnat". Rutherford vaati Jehovan todistajia saarnaamaan ja todistamaan kaduilla ja toreilla sekä kulkemaan talosta taloon. Koska vain harvat osasivat todistaa henkilökohtaisesti, todistajat käyttivät yleensä valmiita puheita, jakoivat lehtiä, soittivat gramofonilla Rutherfordin puheita äänilevyiltä tai vain kulkivat kaduilla yllään mainoskyltit.

Knorr ymmärsi, että todistajien valmiuksia henkilökohtaiseen todistamiseen piti lisätä, mikäli haluttiin saada aikaan kasvua. Jo kuukauden kuluttua valitsemisestaan Seuran presidentiksi Knorr ilmoitti, että Seura valmisteli "teokraattista koulua", jossa yksittäisiä Jehovan todistajia koulutettaisiin Raamatun tutkimiseen, julkiseen puhumiseen ja keskusteluun. Seura valmisti koulua koskevat ohjeet, ja kaikkia Jehovan todistajien seurakuntia määrättiin perustamaan teokraattinen koulu. Samalla seurakuntia kehotettiin pitämään viikoittainen palveluskokous, jossa keskusteltaisiin evankelioimistyön paikallisista tarpeista sekä harjoiteltaisiin saarnaamistyötä. Syyskuun 24. päivänä 1942 Knorr ehdotti lisäksi, että Seuran tulisi perustaa erityinen koulu lähetyssaarnaajien kouluttamiseksi palvelemaan maissa, joissa tarve Valtakunnan julistajille olisi järjestön näkemyksen mukaan suuri. Seuran johtokunta hyväksyi asian yksimielisesti, ja 1. helmikuuta 1943 tämän Gilead-koulun ensimmäinen, sadan oppilaan luokka aloitti South Lansingissa, New Yorkin osavaltiossa.

Knorrin kanta oli että työn eteenpäin vieminen edellyttäisi tehokkaampaa organisaatiota. Lähes välittömästi vastuuseen astuttuaan Knorr palautti käyttöön kierros- ja piiripalvelijoiden virat. Vuonna 1946 hän otti käyttöön puolivuosittaiset kierroskonventit ja vuosina 1948 ja 1949 vuotuiset piirikonventit. Hänen tullessaan presidentiksi Seuralla oli 25 haaratoimistoa. Vuonna 1946 haaratoimistojen määrä oli lisääntynyt 57:ään toisen maailmansodan ja holokaustin koettelemuksista huolimatta. Seuraavan 30 vuoden aikana haaratoimistojen määrä kasvoi 97:ään. 1950-luvulla Knorr jakoi maailman "vyöhykkeisiin", joiden johtoon määrättiin vyöhykepalvelija. Täten työtä voitiin tehostaa eri puolilla maailmaa paikallisten tarpeiden mukaan.

Toiminnan uudelleen organisointi ja Jehovan todistajien valmennus sananjulistustyöhön oli järjestön näkökulmasta tuloksellista. Jehovan todistajien määrä kasvoi maailmanlaajuisesti nopeasti. Kun Knorrin tultua presidentiksi Jehovan todistajia oli ollut 115 240, oli heitä hänen kuollessaan noin 2 223 538. On esitetty, että jäsenmäärän kasvuun saattoivat vaikuttaa tosin myös toisen maailmansodan traumaattiset kokemukset sekä maailman jakautuminen kahteen blokkiin ja jaon mukanaan tuoma ydinsodan vaara. Vaikeissa ja turvattomissa olosuhteissa ihmiset hakivat lohtua ja apua Jehovan todistajien opettamasta "loistavasta tulevaisuudesta", josta maallikkojäsenetkin osasivat nyt paremmin kertoa suurelle yleisölle.

Eräs Jehovan todistajien mielestä tärkeä Knorrin ajan toimintamuoto, joka toi Jehovan todistajille julkisuutta, olivat suuret kansainväliset konventit, jotka tunnettiin nimellä "New World Assemblies" eli "Uuden maailman kokoukset". Ensimmäinen niistä pidettiin New Yorkin Yankee Stadiumilla 1950. Kokouksessa julkaistiin Uuden maailman käännöksen ensimmäinen osa, Kreikkalaiset kirjoitukset (eli Uusi testamentti). Knorrin pitämää kokouksen pääesitelmää kuunteli 123 707 ihmistä. Vuonna 1953 pidettiin New Yorkissa toinen, vielä mittavampi kansainvälinen konventti. Viimeinen ja suurin kansainvälinen konventti oli 27. heinäkuuta – 3. elokuuta 1958 järjestetty kokous, jota varten Seura vuokrasi New Yorkista kaksi stadionia, Yankee Stadiumin lisäksi Polo Groundsin stadionin. Sunnuntain pääesitelmää, jonka piti Knorr, kuunteli kaikkiaan 253 922 ihmistä. Konventissa kastettiin 7 123 ihmistä.

Kirjallisuuden julkaiseminen

Pian valitsemisensa jälkeen 1942 Knorr otti käyttöön vielä nykyäänkin käytössä olevan tavan, jonka mukaan Vartiotornissa ja muissa julkaisuissa ei mainita tekijän nimeä. Lehdet ja kirjat julkaistaan anonyymisti, vain Jehovan todistajien nimissä. Samoin Seuran kirjeenvaihtoa ei enää allekirjoiteta, vaan kirjeiden alle painetaan Vartiotorniseuran nimi ja leima. Selitys saattaa osittain olla se, ettei Knorr ollut edeltäjiensä veroinen kynänkäyttäjä.^lähde? Paljon tärkeämpi oli Jehovan todistajien mukaan kuitenkin teologinen peruste. Jehovan todistajat eivät näkemyksensä mukaan seuraa ihmistä, vaan "uskollista ja ymmärtäväistä orjaa", hengellä voideltujen joukkoa, joka jakaa Jehovan todistajille hengellistä ravintoa, "ruokaa oikeaan aikaan", Vartiotorniseuran välityksellä. Knorr näki myös tarpeen julkaista materiaalia, joka selittäisi Jehovan todistajien opin yksinkertaisesti ja kansantajuisesti ja jota voitaisiin käyttää sananpalvelutyössä. Ensimmäinen tällainen teos, "Let God be True" (suomeksi "Olkoon Jumala totinen") ilmestyi 1946.

Lokakuussa 1946 Knorr esitti ajatuksen Jehovan todistajien oman, nykyenglannilla kirjoitetun raamatunkäännöksen laatimisesta. Joulukuun 2. päivänä 1947 hän asetti käännöskomitean käännöstä valmistamaan. Raamatun kreikkalaisten kirjoitusten eli Uuden testamentin käännös julkaistiin New Yorkin Yankee Stadiumilla pidetyssä kansainvälisessä konventissa elokuun 2. päivänä 1950, 82 075 ihmisen ollessa läsnä. Heprealaiset kirjoitukset eli Vanha testamentti julkaistiin viitenä niteenä vuosina 1953, 1955, 1957, 1958 ja 1960. Koko, vielä kertaalleen uudistettu raamatunkäännös julkaistiin vuonna 1961 nimellä Uuden maailman käännös.

Opilliset ja käytännön muutokset

Seuran opillinen kehitys, joka oli ollut vilkasta sekä Charles Taze Russellin että Joseph Franklin Rutherfordin aikana, rauhoittui ja seestyi Knorrin presidenttikaudella. Myös Rutherfordin kauden kiivaat hyökkäykset kristillisiä kirkkoja ja niiden pappeja, maallisia valtioita ja Kansainliittoa/Yhdistyneitä kansakuntia vastaan rauhoittuivat selvästi. Eräs merkittävä tekijä olivat vuonna 1962 Vartiotornissa julkaistut artikkelit, joissa Seuran kanta Roomalaiskirjeen 13:1 mainittuihin "esivaltoihin" muutettiin takaisin ennen vuotta 1929 vallinneeksi, tosin hieman modifioituna. Kun Rutherford oli selittänyt, että ainoat esivallat, joiden alle kristittyjen on alistuttava, ovat Jehova Jumala ja Jeesus Kristus, selitti Vartiotorni nyt perinteisen kristillisen tulkinnan mukaisesti, että Roomalaiskirjeen "esivallat" ovat maallisia esivaltoja, joiden alaisuuteen kristittyjen on asetuttava. Uuden maailman käännökseen vedoten tosin korostettiin esivaltojen aseman suhteellisuutta; niitä ei tule totella enemmän kuin Jumalaa. Toisaalta kristillinen teologia on aina selittänyt, että esivaltojen asema ei saa käydä Jumalan aseman yli.

Knorrin aikana myös vastakkainasettelu tieteen ja lääketieteen kanssa lieveni. Herätkää!-lehdessä, jonka syntyi 1946 "Lohdutus" eli "Consolation"-lehden tilalle (joka puolestaan oli syrjäyttänyt "Kultaisen ajan" ["Golden Age"] vuonna 1937), ei enää julkaistu artikkeleita rokotuksia tai alumiiniastioita vastaan. Toisaalta Vartiotorni otti heinäkuun 1. päivän numerossa 1945 tiukan kannan verensiirtoihin. Jehovan todistaja ei lehden mukaan saanut ottaa verensiirtoja eikä mitään veren fraktioita. Tulevina vuosina ja vuosikymmeninä tämä tuli johtamaa yhä uusiin murhenäytelmiin ja niiden kautta negatiiviseen julkisuuteen. Myös sotapalvelusta ja kaikkinaista sitä korvaavaa siviilipalvelusta vastaan kanta oli tiukan kielteinen, kuten jo Rutherfordin aikana.

Vuoden 1944 toukokuun 15. päivän Vartiotorni loi uuden käytännön seurakunnasta erottamiseen. Russellin ja pitkälti myös Rutherfordin aikana seurakuntalaisten rikkeet ja ylitsekäymiset^selvennä käsiteltiin koko seurakunnan kokouksessa Matteuksen 18:17 tulkinnan mukaan. Seurakunnasta erottaminen oli sangen harvinaista. Nyt järjestelmä muuttui. Seurakuntiin luotiin erityisiä oikeuskomiteoita, joiden tehtävänä oli toimia seurakuntalaisten rikkeiden ja syntien tutkijoina ja tuomareina. Alussa komiteat keskittyivät niihin, jotka "hajottivat seurakuntaa" tai "loivat lahkoja" julistamalla omia, Vartiotorniseuran kanssa ristiriidassa olevia mielipiteitä. Pian painopiste siirtyi kuitenkin "seurakunnan puhtauden" varjelemiseen, ja komiteat alkoivat käsitellä haureuden tapaisia julkisyntejä. Seurakunnasta erottamisesta tuli pelottava ase, koska Jehovan todistajia vaadittiin katkaisemaan kaikki siteet erotettuihin, jopa sukulaisiin.

Vuoden 1967 lokakuun 15. päivän Vartiotorni kielsi elinsiirrot selittäen ne ihmissyönniksi. Kanta kumottiin vuonna 1980. Kesäkuun 1. päivän Vartiotorni vuonna 1973 kielsi Jehovan todistajilta tupakoinnin, jota jo aiemmin oli paheksuttu, mutta joka ei ollut ollut kiellettyä. Nyt tupakoivat todistajat saivat kuusi kuukautta aikaa lopettaa tupakointi. Sitten tupakoinnista tuli erottamisperuste.

Vuosi 1975

Vuonna 1966 Vartiotorniseura julkaisi kirjan "Life Everlasting in Freedom of the Sons of God" (suomeksi "Ikuinen elämä Jumalan lasten vapaudessa"). Teos oli muiden julkaisujen tapaan ilman tekijännimeä, mutta kaikesta päätellen sen on kirjoittanut Seuran tuleva presidentti Frederick Franz. Tässä teoksessa spekuloitiin ensi kertaa avoimesti vuodella 1975. Franzin laskelmien mukaan kyseisen vuoden syksyllä tuli kuluneeksi 6 000 vuotta Aadamin luomisesta ja ihmiskunnan alusta. Tuolloin ihmiskunta siis astuisi seitsemänteen vuosituhanteensa. Kirjan mukaan olisi mitä soveliainta, että Jumala juuri tuolloin hävittäisi jumalattomat ihmiset ja heidän hallituksensa Harmageddonissa ja palauttaisi maan paratiisilliseen tilaan. Ihmiskunnan seitsemäs vuosituhat tulisi olemaan tuhatvuotisen valtakunnan aikaa, jolloin ihmiskunta saatettaisiin synnittömään tilaan ja jonka päätyttyä Jumala voisi katsoa luomakuntaansa ja todeta sen olevan hyvä.

Seuraavina vuosina Vartiotorniseuran julkaisut viittasivat yhä useammin vuoteen 1975 aikana, jolloin Harmageddon mitä todennäköisimmin tulisi. Koska jäljellä oleva aika olisi lyhyt, tulisi kaikki voimat keskittää saarnaamistyöhön ja uusien Jehovan todistajien löytämiseen. Vuonna 1968 julkaistiin lyhyt ja havainnollinen perusteos "The Truth that Leads to Eternal Life" ("Totuus, joka johtaa ikuiseen elämään"), joka oli tarkoitettu käytettäväksi raamatuntutkimisen apuvälineenä uusien järjestön opeista kiinnostuneiden kanssa. Kirjasta, joka sinisten kansiensa mukaan sai kutsumanimen "sininen pommi", tuli eräs maailman myydyimmistä kirjoista. Uutta oli ennen kaikkea se, että raamatuntutkistelua kiinnostuneen kanssa ei uusien ohjeiden mukaan saanut johtaa kauemmin kuin kuusi kuukautta. Jos henkilö ei tämän ajan kuluessa liittynyt Jehovan todistajiin, tuli "tutkiminen" jättää sikseen ja siirtyä muiden luo.

Vartiotorniseura ei Jehovan todistajien mukaan missään vaiheessa väittänyt ehdottomalla dogmaattisella varmuudella Harmageddonin tulevan vuonna 1975. Sen mukaan useat vanhemmat tai lukeneemmat Jehovan todistajat eivät uskoneet laskelmiin tai ainakin epäilivät niitä. Suurin osa todistajista näyttää kuitenkin uskoneen asiaan vuorenvarmasti.^lähde? Monet luopuivat koulutuksesta, perheen perustamisesta tai tulevaisuuden suunnittelusta omistautuakseen saarnaamistyölle. Jotkut myivät omaisuuttaan tai sanoutuivat irti työpaikoistaan voidakseen ryhtyä kokoaikaisiksi tienraivaajiksi. Jehovan todistajien määrä kasvoi voimakkaasti vuoden 1975 lähetessä. Vuonna 1968 aktiivisia todistajia oli ollut 1 221 504. Vuonna 1975 heitä oli 2 179 256 ja vuonna 1976 peräti 2 248 390. Samaan aikaan vuotuisessa Jeesuksen kuoleman muistonvietossa läsnä olleiden määrä kasvoi 2 493 519:stä 4 972 571:een.

Kun vuonna 1975 ei tapahtunut mitään merkittävää, liikkeen kasvu tyrehtyi ja kääntyi laskuun. Tuhannet ihmiset jättivät liikkeen pettyneinä. Presidentti Knorr sairastui samaan aikaan vakavasti eikä voinut ottaa tilanteen jälkihoitoa käsiinsä. Liikkeen hallintoelimen toiminta lähes lamaantui.

Organisaatiomuutokset järjestön hallinnossa

1. lokakuuta 1972 Jehovan todistajien seurakuntien hallintomallia muutettiin ainakin näennäisesti demokraattisempaan suuntaan. Kun seurakuntia oli aiemmin johtanut Seuran nimittämä seurakunnanpalvelija käytännössä diktatorisin valtuuksin, tuli seurakunnan johtoon nyt kollektiivinen, useasta jäsenestä koostuva vanhemmisto, jonka apuna toimi avustavia palvelijoita. Seurakuntien johto ei siis enää ollut yhden miehen käsissä, vaan niitä johtivat "kypsien kristittyjen miesten,"^selvennä ryhmät. Kypsän kristityn miehen katsottiin olevan henkilö, joka täytti 1. Timoteuksen kirjeessä luvussa 3 ja jakeissa 2-7 esitetyt pätevyysvaatimukset. Näihin vaatimuksiin sisältyi mm. se että mies oli kohtuullinen tavoissaan, ei juoppo rähisijä eikä riidanhaluinen. Hänen tuli myös johtaa omaa perhettään hyvin; toisin sanoen hänen lapsiensa ja vaimonsa tuli olla esimerkillisiä seurakunnan jäseniä. Paikallisseurakuntien itsemääräämisoikeutta myös kasvatettiin hieman. Toisaalta Vartiotorniseura nimitti sekä vanhimmat että avustavat palvelijat, ja saarnaamisinnon ohella tärkeä nimityskriteeri oli uskollisuus Jehovan maanpäälliselle järjestölle. Mistään todellisesta demokratisoinnista ei siis voinut olla puhe.

Lisäksi seurakunnan vanhimpia kehotettiin saarnaamistyön lisäksi kiinnittämään huomiota myös sielunhoidolliseen "paimennustyöhön" eli seurakuntalaisten henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista huolehtimiseen. Yhdessä paikallisten seurakuntien itsemääräämisoikeuden kasvun kanssa tämä johti eräänlaiseen "suojasäähän", olosuhteiden vapautumiseen seurakunnissa.^lähde? Tämä tuskin kuitenkaan oli Vartiotornseuran tarkoitus. Ajatuksena lienee pikemminkin ollut Jehovan todistajien valmistaminen vuonna 1975 koittavaan "suureen ahdistukseen". Seuran päämajassa Brooklynissä arveltiin, että ahdingon aikana Seuran johto joutuu toimintakyvyttömäksi ja eristetyksi paikallisista seurakunnista. Vähentämällä seurakuntien riippuvuutta Brooklynistä haluttiin antaa niille toimintamahdollisuus hajaannuksen aikanakin.

Joulukuussa 1975 Jehovan todistajien johtajuus vaihtui Vartiotorniseuran presidentiltä sen johtokunnalle, joka samalla laajennettiin järjestön tulkinnan mukaan Apostolien tekojen 15. luvun mukaiseksi "hallintoelimeksi". Jo aikaisemmin hallintoelimen puheenjohtajuus oli siirtynyt pois presidentiltä, siitä oli tullut kiertävä hallintoelimen jäsenten keskuudessa. Vartiotorniseuran presidentti oli nyt virallisesti vain ensimmäinen vertaistensa, siis muiden hallintoelimen jäsenten, joukossa. Vuoden 1976 alusta hallintoelin perusti lisäksi useita komiteoita vastaamaan työn eri painopisteistä. Hallintoelimeen perustettiin henkilöstökomitea, julkaisukomitea, palveluskomitea, opetuskomitea, kirjoituskomitea sekä johtokunnan komitea.

Kuolema

Vuoteen 1975 asetettujen odotusten rauettua tyhjiin Jehovan todistajien järjestö ajautui kriisiin. Pahaksi onneksi presidentti Knorrin terveys alkoi heiketä samaan aikaan. Kesällä 1976 hänellä havaittiin aivokasvain, jota ei voitu leikata. Täten Seura joutui käytännössä johtajattomaan tilaan lähes pahimmalla mahdollisella hetkellä. Knorr vetäytyi Vartiotornin maatiloille Walkillissa, New Yorkissa. Siellä hän kuoli 8. kesäkuuta 1977.