Muurmannin evankelis-luterilainen seurakunta
Muurmannin evankelis-luterilainen seurakunta (ven. Евангелическо-лютеранская церковь на Мурмане, Jevangelitšesko-ljuteranskaja tserkov na Murmane) perustettiin Kuolanvuonon länsirannalla sijainneeseen Aleksandrovskin kaupunkiin vuonna 1903.[1] Ensimmisen kerran seurakunnan perustamista oli suunniteltu jo 1880-luvulla. Seurakunnan toiminta lakkasi kevätkesällä 1917, jolloin sen kirkkoherra Antti Kustaa Vuotila karkotettiin Venäjältä Suomeen.[2] Seurakunnan jäsenistä suurin osa oli kuolansuomalaisia, suomalaisia siirtolaisia ja heidän jälkeläisiään, mutta seurakuntaan kuului myös kuolannorjalaisia. Seurakuntaa on kutsuttu myös Muurmannin rannikon suomalais-norjalaiseksi seurakunnaksi.[3] Ennen seurakunnan perustamista suomalaisten sielunhoidosta ja kirkollisista toimituksista vastasivat suomalaisten ja inkeriläisten seurakuntien papit matkoillaan siirtolaisten keskuuteen vuosin 1870–1902.
Pappien toiminta ennen seurakuntaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ennen Muurmannin seurakunnan perustamista Kuolajärven ja Puolangan kirkkoherra Johan Fredrik Thauvón teki Muurmannin rannalle yhteensä viisi matkaa perättäisinä vuosina 1870–1874, minkä jälkeen alueen luterilaisten siirtolaisten parissa vierailivat Pudasjärven kirkkoherra Gustaf Adolf Snellman vuonna 1876, Kuopion lyseon lehtori Johannes Schwartzberg vuonna 1882, Muhoksen varapastori Algoth Hanell vuonna 1884, Kuopion sokeainkoulun opettaja, myöhempi Inarin kirkkoherra Matti Hinkula vuosina 1885–1888 sekä viimeisenä suomalaisena pappina Kuopion lääninvankilan saarnaaja Karl Ruben Jauhiainen vuonna 1889.[1]
Jauhiaisen vuoden 1889 matkan jälkeen suomalaisten luterilaisten pappien kaikki matkat Kuolan niemimaalle kiellettiin ja Pietarin luterilainen konsistori lähetti Muurmannin rannan luterilaisten keskuuteen Suomen valtion vuonna 1883 vakinaistamalla määrärahalla viisi inkeriläistä pastoria: Lempaalan kirkkoherra Otto Rokkasen vuonna 1891, Kelton kirkkoherra Paavo Watasen vuonna 1893, Moloskovitsan kirkkoherra Johan Edvard Schwindtin vuonna 1895, Inkeren kirkkoherra Konstantin Siitosen vuonna 1899 ja pastori Rokkasen vielä uudelleen vuosina 1900 ja 1902.[1]
Seurakunnan perustaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muurmannin luterilaisen seurakunnan perustamiskokous pidettiin Muurmannin rannikolla Uurassa kesällä 1902. Tuolloin paikalle oli kokoontunut 28 eri kolonian eli siirtokunnan edustajia, ja sielunhoitomatkalla ollut pastori Rokkanen johti kokousta. Kun keisari oli vahvistanut seurakunnan perustamisen, Pietarin luterilainen konsistori valitsi vuoden 1903 alussa Muurmannin rannalle lähetettävän papin, jonka tehtäväksi asetettiin "sielunhoito ja papilliset toimituksen Kuolan niemimaalla asuville suomalaisille kolonisteille". Muurmannin seurakunnan perustamisen taustalla oli se, etteivät kesäisin vierailleet papit viipyneet Kuolassa kuin kolmesta neljään viikkoa, joten kaikkien alueen luterilaisten sielunhoitoa ei ehditty hoitaa tyydyttävällä tavalla.[1]
Vuonna 1915 seurakunnassa oli yhteensä 1 942 jäsentä, joista 1 001 miehiä ja 941 naisia, ja jäsenistä suomalaisia oli 85 prosenttia, norjalaisia yhdeksän prosenttia, saamelaisia viisi prosenttia ja yksi prosentti venäläisiä ja muita kansalaisuuksia.[4] Seurakunnan jäseniä asui Kuolan niemimaalla 28 kylässä, tarkemmin ottaen 43 eri nimetyssä paikassa.[1] Seurakunta oli jaettuna viiteen piiriin, 1. Aleksandrovsk, 2. Uura, 3. Pummanki, 4. Salmijärvi ja 5. Tuuloma ja Nuortti.[1]
Kirkkoherrat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Frans Simeon Suokas (1904), entinen Kattilan kirkkoherra[1]
- Antti Kustaa Vuotila (1904–1917), entinen Tuutarin kirkkoherran apulainen[3][1]
Toiminnan päättyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muurmannin seurakunnan toiminta päättyi vuonna 1917, kun sen kirkkoherra Antti Kustaa Vuotila karkotettiin lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjältä. Vuotilan jälkeen Muurmannin luterilaiselle seurakunnalle ei määrätty enää uutta kirkkoherra, mutta kirkollisten ja kouluolojen järjestäjänä Petsamossa vuoden 1921 alusta toimineen Frans Liljan tehtäväksi annettin myös kuolansuomalaisten sielunhoito.[5] Vuonna 1921 toimintansa aloittanut Petsamon evankelis-luterilainen seurakunta toimi poikkeusjärjestelyin, eikä jatkanut Muurmannin seurakunnan toimintaa. Petsamon seurakunta ei perinyt Muurmannin seurakunnan kirkonkirjoja tai arkistoja, jotka jäivät viimeisen kirkkoherra karkottamisen jälkeen Venäjälle.[2]
Petsamon seurakunnan aloitteesta kadonneita kirkonkirjoja päätettiin tiedustella Neuvostoliitosta vuonna 1933 ja vaatia Tarton rauhan ehtoihin vedoten mahdollisesti säilyneitä kirjoja luovuttaviksi Suomeen tai vähintään viranomaiskäyttöön jäljenteet kirjoista. Ulkoministeriön toimesta Suomen Moskovan lähetystö antoi asiassa verbaalinootin Neuvostoliiton ulkoasiankansankomissariaatille toukokuussa 1934. Seuraavan vuoden tammikuussa nootti tuli loppuun käsitellyksi, kun Moskovasta ilmoitettiin Suomeen komissariaatin tiedottaneen, ettei kyseisiä kirkonkirjoja ollut löydetty. Vastauksessa mainitaan Venäjän valtiollisen historiallisen arkiston (RGIA) Pietarin osaston ja Pohjoisen oblastin arkistoviranomaisten tutkimusten jääneen tuloksettomiksi.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i Kuitula, Mikko: Muurmannin rannalle ja Venäjän Lappiin. Suomalaisten siirtolaisuus Kuolan niemimaalle ja kuolansuomalaiset 1858–1917. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2020. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 18.5.2024).
- ↑ a b Muurmanni Tietoja Suomen seurakunnista -tietokanta. Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 18.5.2024.
- ↑ a b Wuotila, Antti Kustaa (1871-1918) Suomen papisto 1800–1920 -verkkojulkaisu. 2017. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 18.5.2024.
- ↑ Волчок, Александр: Становление лютеранской церкви на Мурмане ikmurmansk.narod.ru. Viitattu 19.5.2024.
- ↑ Maamme rajojen ulkopuolella asuvien suomalaisten sielunhoito. Herättäjä, 1.7.1921, s. 1. Artikkelin verkkoversio.