Muovituoli

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Monobloc-muovituoleja espanjalaishotellin parvekkeella.

Muovituoli on muovista tehty tuoli. Muovituolien valikoima ulottuu kalliista designtuoleista halpoihin massatuotantokalusteisiin. Yleisimmäksi muovituolityypiksi on 1980-luvulta lähtien noussut polypropeenista muottiin ruiskuvalettu, useimmiten valkoinen monobloc-tuoli, jota käytetään halpana sisä- ja ulkokalusteena kaikkialla maailmassa. Termi monobloc tarkoittaa, että tuoli syntyy muotissa yhtenä kappaleena tarvitsematta kokoonpanoa useista osista. Tämän edullisen, kevyen ja helposti pinottavan tuolityypin ensimmäinen versio oli ranskalaisen Grosfillex-yhtiön puutarhatuoli vuodelta 1983.[1]

Robin Dayn polypropeenituoli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teräsputkirunkoisia polypropeenituoleja, Robin Day 1964.

Suomessakin yleistyi yleisten tilojen kalustuksessa 1970-luvulla muovia ja metallia yhdistänyt tuoli, joissa on putkirunko ja värikäs polypropeenimuovinen istuinosa, ajan muodin mukaan useimmiten oranssi. Polypropeenin oli keksinyt vuosikymmentä aiemmin italialainen Giulio Natta. Tuolin suunnitteli brittiläinen Robin Day 1960-luvun puolivälissä, ja sitä valmistettiin lisenssillä noin 40 maassa[2]. Suomessa sitä valmisti Isku, joka ylsi jopa 16 miljoonan kappaleen myyntimäärään. Tuolia meni paljon Neuvostoliittoon, muun muassa kymmeniä tuhansia Moskovan olympiakisoihin 1980. Suosion myötä istuinosia valoivat Iskulle myös Sarvis, Orthex, Pyrkijä ja Upo[3]. Ruotsissa tuolia valmisti Overman-niminen yritys.

Muovituolisuunnittelu Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset muotoilijat ja huonekaluvalmistajat tekivät jo 1960-luvulla kokeiluja erilaisilla muovimateriaaleilla. Lujitemuovia, metallia ja verhoilua yhdistävät Karuselli-tuolin (Yrjö Kukkapuro, Haimi, 1964) ja Pallotuolin (Eero Aarnio, Asko, 1967) ovat suuritöisiä ja kalliita nojatuoleja ja yhä tuotannossa. Halvempia ja kevyempiä muovituoleja suunnittelivat ainakin Eero Aarnio, Risto Halme, Ahti Kotikoski, Perttu Mentula, Antero Poppius ja Carl-Gustaf Hiort af Ornäs. Valmistajana oli muun muassa Askon sisaryritys Upo, joka esitteli epäonnekseen malliston juuri, kun vuoden 1973 öljykriisi korotti muoviraaka-aineiden hinnat ja muutti kuluttajien asenteita muovin käytön vastaisiksi.[4][5][6]

Massatuotettu monobloc syntyy

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen yhtenä kappaleena valetun muovituolin prototyyppi syntyi Kanadassa vuonna 1946 D. C. Simpsonin suunnittelemana, mutta sitä ei vielä osattu valmistaa sarjatyönä. Toinen monobloc-tuoli syntyi Helmut Batznerin piirtämänä vuonna 1964. Ennemmän mainetta sai Joe Colombon suunnittelema ja Kartellin tuottama, ABS-muovista valmistettu Universale-tuoli, joka koostui yhden sijasta viidestä osasta, koska jalat olivat irrotettavat. Vico Magistrettin Selene oli myös yksi ensimmäisiä monobloc-tuoleja. Vuonna 1968 tanskalainen muotoilija Verner Panton kehitti yhdestä kappaleesta muodostuvan ”eroottisen virtaviivaisen” S-tuolin, jonka toi markkinoille Vitra. Sen tekotapana on puristaminen polyesteristä, ja se oli ensimmäinen, jota kyettiin valmistamaan onnistuneesti yhtenä kappaleena. 1970-luvun taitteessa kokeiltiin myös polyuretaanivaahdon käyttöä, kuten katkaistua joonialaista pylväänpäätä muistuttavassa Capitello-nojatuolissa (Studio 65, 1971).[1][7][8]

Grosfillex-yhtiön vuonna 1983 esittelemä polypropeenista valmistettu kiiltävänvalkoinen muovituoli ja sen monet jäljittelijät ottivat muotoilussa vaikutteita pinnaselkänojaisista puutuoleista, mikä ei tehnyt tuoleista muotoiluväen suosikkeja. Tuoli on kevyt mutta istujan painon alla taipumaan pyrkivien muovirakenteiden takia melko hutera. Grosfillexin tuolia myytiin aluksi noin 50 Yhdysvaltain dollarin hintaan, ja valmistuskustannus oli kymmenen dollarin luokkaa. Nykyisin tätä tuolityyppiä valmistetaan noin kolmella dollarilla ja myydään kymmenellä.[1]

Suomessa nämä halvat muovituolit tulivat 1980-luvun lopulla ja nousivat ulkokalusteina suosioon 1990-luvun alun lamavuosina. Vuonna 1997 Helsingin Sanomat arvioi niitä myydyn suomalaisille ainakin kolme miljoonaa kappaletta. Kuluttajamyyntiä suurempi osuus meni olutravintoloiden terassikalusteiksi. 1990-luvun loppupuolella monobloc-tuolien myynti oli siirtynyt huonekaluliikkeistä rautakauppoihin ja halpahalleihin, ja 1980-luvun lopun kappalehinta 80 Suomen markkaa oli kymmenessä vuodessa pudonnut noin 20 markkaan.[9]

Melko kömpelösti muotoillut, kirkkaan valkoiset ja kevyen kiikkerät halpatuolit ovat saaneet osakseen paljon kritiikkiä[10]. Niiden käyttö ulkoilmaravintoloissa on joissakin vauraiden maiden kaupungeissa kielletty, kuten Sveitsin Baselissa 2008–2017[8]. Halvoista valkoisista muovituoleista onkin tullut erityisesti köyhempien maiden kaikkialla näkyvä tunnus, ja niiden valmistus on siirtynyt Italiasta ja muista kalliin työvoiman maista muassa Kiinaan ja Meksikoon[11]. Monobloc-tekniikkaa käyttäviä esteettisesti paremmin hyväksyttyjä yksiosaisia muovituoleja on myöhemmin tehty polypropeenin rinnalla ainakin läpinäkyvästä polykarbonaatista (mm. Philippe Starckin tuolit Kartellille) ja polyeteenistä.[1]

Muovituolin kierrätys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muovituolit ovat usein niin kestäviä ja pieneen tilaan pinottavia, että niitä säilytetään vastaisen varalta ja heitetään pois vasta jos ne rikkoutuvat. Kiinteistöjen keräyssäiliöihin niitä ei saa jättää, mutta Suomessa muovituoleja otetaan vastaan jäteasemilla ja viedään käsiteltäväksi Fortumin muovijalostamoon Riihimäellä, jossa niistä tehdään uusien muovituotteiden raaka-ainetta. Polypropeenin (PP) ja polykarbonaatin (PC) lisäksi muovituoleja valmistetaan paljon suuritiheyksisestä polyeteenistä (PE-HD tai HDPE). Ne kaikki ovat uudelleen käytettäväksi sopivia kestomuoveja.[12][13][14]

Kuvagalleria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Rashid, Karim: A brief history of the humble plastic chair (and its oil-free future) CNN. 8.9.2017. Viitattu 17.4.2022.
  2. ↑ Full Catalogue Record: Polypropylene stacking chairs The Frederick Parker Chair Collection, London Metropolitan University. Arkistoitu 5.10.2011. Viitattu 18.4.2022.
  3. ↑ Hyvärinen, Irja: Yleisötilojen hitti näytteillä Tampereella. Helsingin Sanomat, 25.5.1997, s. 15. Näköislehti (maksullinen).
  4. ↑ Mikkonen, Isto: Yrittäjyys, omistajuus, kansainvälisyys. Uponor Oyj 90 vuotta, s. 147. Uponor, 2008. ISBN 978-952-92-4174-3 Teoksen verkkoversio.
  5. ↑ Nyman, Hannele & Poutasuo, Tuula: Muovikirja, Arkitavaraa ja designesineitä, s. 133. WSOY, 2004. ISBN 951-0-29132-3
  6. ↑ Unohdettu Ornäs – muotoilun unohdettu monitaituri www.helander.com. Arkistoitu 20.12.2015. Viitattu 17.4.2022..
  7. ↑ Monobloc Chair: Joe Colombo and Vico Magistretti chairblog.eu. 27.12.2011. Viitattu 17.4.2022.
  8. ↑ a b The Story of a Chair prabal.design. 31.5.2020. Viitattu 18.4.2022.
  9. ↑ Hiltunen, Pekka: Kolmen miljoonan muovituolin maa. Helsingin Sanomat, 11.5.1997, s. 9. Näköislehti (maksullinen).
  10. ↑ Rantanen, Miska: Aitoa muovia. Helsingin Sanomat, 10.9.1996, s. 27. Näköislehti (maksullinen).
  11. ↑ Zuckerman, Ethan: Those White Plastic Chairs – The Monobloc and the Context-Free Object ethanzuckerman.com. 6.4.2011. Viitattu 17.4.2022.
  12. ↑ Kripena, Kristiana: Can You Put Plastic Chairs in the Recycling Bin? Sustainability Nook. 17.12.2021. Viitattu 18.4.2022.
  13. ↑ Muovi Helsingin seudun ympäristöpalvelut HSY. Viitattu 18.4.2022.
  14. ↑ Muovien luokitus Muoviteollisuus ry. Viitattu 18.4.2022.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Muovituoli&oldid=22797702”