Tämä on suositeltu artikkeli.

Miekanhiontakivi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Lahdentaan Kirkkovalkaman miekanhiontakivi Tyrvännössä.

Miekanhiontakivet eli hiomauurrekivet (ruots. sliprännor, slipskåror, svärdslipningsstenar) ovat Pohjoismaista tunnettuja muinaisjäännöksiä, joita luonnehtii yksi tai useampi noin 10–100 cm pitkä sileäksi hiottu uurre.[1] Uurteet ovat muutaman sentin levyisiä ja Suomesta tunnetuissa kivissä syvimmillään viisisenttisiä.[2][3] Tyypillistä uurteille on, että ne syvenevät keskeltä ja kapenevat päistään.[4] Uurteiden yhteyteen liittyy toisinaan myös sileitä laakeita hiomapintoja. Näitä ihmisen tekemiä uria ei tule sekoittaa jääkauden tai muun luonnollisen syyn aiheuttamiin uurteisiin.

Pohjoismaisten miekanhiontakivien syntytapaa ja -ajankohtaa ei ole tarkalleen selvitetty, mutta ne ovat joka tapauksessa esihistoriallisia. Hiomauurrekiviin kuuluu todennäköisesti eri aikoina ja eri syistä syntyneitä uurteita. Skandinaviassa vanhimmat hiomauurteet ajoittuvat kivi- ja pronssikaudelle, mutta etenkin Gotlannissa, josta miekanhiontakiviä tunnetaan eniten, suurin osa niistä ajoitetaan rautakaudelle. Nimitys ”miekanhiontakivi” on käännös gotlantilaisesta kansanomaisesta nimestä ”svärdslipningssten”. Nimestään huolimatta kivillä ei ole hiottu miekkoja. Niiden on sekä Ruotsissa että Suomessa tulkittu liittyneen esihistoriallisiin rituaaleihin, mutta tätä ajatusta on myös kyseenalaistettu, koska kivissä olevat hiomapinnat ja hiomauurteet viittaavat selvästi kivityökalujen työstämiseen.[5] Vastaavanlaisia ihmistoiminnasta syntyneitä uurteita tunnetaan ympäri maailmaa, mutta miekanhiontakivillä tarkoitetaan vain Pohjoismaista tunnettua muinaisjäännöstyyppiä. Suomesta miekanhiontakiviä tunnetaan seitsemän.

Miekanhiontakivien sijainti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Miekanhiontakivi Ronehamnissa Gotlannissa.

Hiomauurteellisia kiviä ja kallioita on selvästi eniten Ruotsissa Gotlannissa, ja niitä tunnetaan melko runsaasti myös muualta Etelä-Ruotsista.[6] Skandinaviassa miekanhiontakiviä löytyy myös Etelä-Norjassa ja Tanskan saarilla Sjællandissa ja Bornholmissa.[6] Gotlannista tunnetaan noin 900 hiomauurteellista kiveä ja kalliota.[7] Suomen alueelta tunnetuista miekanhiontakivistä kuusi sijaitsee Kanta-Hämeessä ja yksi Pohjois-Savossa eikä siis rannikolta, missä skandinaavinen vaikutus on kuitenkin ollut vahvinta.[6]

Sekä Gotlannin että Hämeen hiomauurrekivet ovat poikkeuksetta yhteydessä veteen.[8] Suomessa kivet sijaitsevat sisävesistöjen rannoilla[9], kun taas Gotlannissa kivet sijaitsevat vanhoilla rantaviivoilla, lähteiden, purojen ja jokien rannoilla tai peräti rantavedessä[10].

Ruotsin miekanhiontakivet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiomauurrekallio Gotlannin Hajdebyssä.

Gotlannissa on määrällisesti eniten hiomauurteellisia kiviä ja kallioita. Gotlannista tunnetaan noin 3 600 hiomauurretta, joista noin 700 on tehty kiinteään kalkkikivikallioon ja loput sijaitsevat noin 800 maakivessä.[11] Runsaimpiin esiintymisalueisiin kuuluu Ronehamn Halorissa, missä todettiin vuonna 1866 olevan peräti 52 hiomauurrekiveä. Vuonna 1934 niistä oli jäljellä enää 13.[12]

Hiomauurteita Gantoftan kalliossa Skånessa.

Etelä-Ruotsista hiomauurteellisia kiviä ja kallioita tunnetaan Gotlannin ohella eniten Hallannista ja Pohjois-Skånesta. Ruotsissa kaikkein huomiota herättävin hiomauurrekohde on Gantofta Skånessa. Gantoftassa solassa sijaitsevassa hiekkakiviseinämässä on tuhansia pystyjä ja viistoja uurteita, joista osa on hyvin vaikeasti saavutettavissa kallion lipan alla.[13] Uurteet peittävät käytännössä koko seinämän, eikä vastaavan kokoluokan hiomauurrekallioita ole löydetty muualta.[14]

Suomen miekanhiontakivet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kanta-Häme, jonka alueella sijaitsee kuusi seitsemästä tunnetusta suomalaisesta miekanhiontakivestä.

Suomen tunnetut miekanhiontakivet sijaitsevat Hattulan Tyrvännössä (kolme kappaletta)[15] ja Hämeenlinnan Lammilla (kaksi kappaletta)[16][17], Lopella (yksi kappale)[18] ja Juankoskella (yksi kappale)[19]. Kaksi näistä kivistä on tuhottu: Lammin Lahdenpohjan kivi räjäytettiin tietä tehtäessä 1933[17] ja Lopen Sajaniemen Pälsin kivi on räjäytetty joskus 1900-luvun alkupuolella.[20] Lieson nuorisoseura kaivoi Lahdenpohjan kiven räjäytettyjä kappaleita esiin vuonna 1972.[17]

Yhteistä kaikille Suomen hiomauurrekiville on, että ne sijaitsevat tai ovat sijainneet aivan veden ääressä.[21] Koska Vanajavettä on laskettu vuoteen 1857 mennessä yhteensä kolme metriä[22], eivät Tyrvännön hiomauurrekivet enää sijaitse rannassa vaan vanhalla rantatörmällä. Sen sijaan ennen järvenpinnan laskemista on ainakin Tyrvännön Kirkkovalkaman kivi saattanut ainakin tulvien aikaan olla veden allakin.[23] Lammin Vanhakartanon hiomauurrekivi sijaitsee Ormajärven rannassa, Lammin Lahdenpohjan särjetty kivi Kuohijärven Tollikonlahden rannassa ja Lopen Sajaniemen Pälsin kivi on sijainnut Loppijärven rannassa Sajaniemessä. Vuonna 2015 löytynyt Juankosken Muurutvirran kivi on siirretty alkuperäiseltä paikaltaan, mutta sekin sijaitsee veden lähellä Putaansaaressa.[19]

Hiomauurteet kirkollisissa rakennuksissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joistakin ruotsalaisista kirkoista, esimerkiksi Sjonhemin kirkosta Gotlannista, tunnetaan hiomauurteita.[11] Uurteet on joko tehty kirkkoihin tai sitten kirkkorakenteissa on kierrätetty vanhempia hiomauurrekiviä. Hiomauurteita tunnetaan jopa hallantilaisesta 1100-luvulle ajoittuvasta kastemaljasta, joka on mahdollisesti peräisin Snöstorpin kirkosta.[24] Samanlaisia uurteita tunnetaan kirkoista muualtakin Euroopasta, esimerkiksi Saksasta, Ranskasta, Luxemburgista ja Tšekistä.[25] Arthur Nordén tietää kertoa, että Saksan Brandenburgissa sijaitsevan Pyhän Gotthardin kirkon graniittiseinään on asetettu kaksi hiekkakivikuutiota, jotta ”kansalle suotaisiin tilaisuus hioa niihin uurteitaan ja kuppejaan”.[25]

Hiomauurteet Pohjoismaiden ulkopuolella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Polissoir-kivi Ossey-les-Trois-Maisonsissa Ranskassa.

Hiomauurteellisia kiviä ja kallioita tunnetaan Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen ohella muualtakin Euroopasta. Hiomauurteita on runsaasti esimerkiksi Luxemburgissa, siellä erityisesti kallionkolojen seinissä.[26] Uurteet ovat kuitenkin muodoltaan ja sijainniltaan erilaisia kuin Pohjoismaista tunnetut. Ranskasta puolestaan tunnetaan gotlantilaisten miekanhiontakivien näköisiä kiviä, joita kutsutaan nimellä polissoir, "hioimet", ja jotka liitetään kiviesineiden hiomiseen neoliittisella kivikaudella.[27] Pohjoismaiden ulkopuolella hiomauurteet onkin yleensä ajoitettu kivikautisiksi, ja ne liittynevät useimmiten kivityökalujen hiomiseen.[11] Tällaisia työstöjälkiä tunnetaan Australiasta[11] ja Yhdysvalloista[28] asti. Miekanhiontakivi-termillä viitataan kuitenkin yksinomaan Pohjoismaista, ennen kaikkea Ruotsista ja Suomesta tunnettuihin uurteellisiin kiviin.

Miekanhiontakivien ajoitus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiomauurteita gotlantilaisen kuvakiven juuressa.

Skandinaviassa uurteellisia kiviä pidetään rautakautisina, sillä niistä valtaosa sijaitsee rautakautisella rantalinjalla. Kivien sijaintipaikat nousivat Gotlannissa merenpinnan yläpuolelle vasta 400-luvulla jaa.[29] Kiviä on vaikea ajoittaa muuten kuin suhteessa vedenpinnan vaihteluihin, mutta Gotlannissa on kuitenkin saatu 900-luvulle sijoittunut radiohiiliajoitus hiomauurrekiven päällä olleesta hiilikerroksesta.[30] Gotlannissa hiomauurteita on tavattu myös joistakin rautakaudelle ajoittuvista kuvakivistä.[31] Erityisesti Gotlannissa hiomauurteelliset kivet ja kalliot ajoitetaankin tyypillisesti viikinkiaikaisiksi (800–1000-luvuille jaa.).[6]

Hiomauurrekivet on Suomessakin ajoitettu myöhäisrautakaudelle niiden läheisyydessä olevien muinaisjäännösten perusteella.[32] Lammin tuhottua kiveä lukuun ottamatta kaikkien hämäläisten hiomauurrekivien ympäristöstä tunnetaan etenkin viikinki- ja ristiretkiaikaan (800–1150 jaa.) ajoittuvia kalmistoja.[6] Myös kiviin liittyvän kansanperinteen puuttumisen on tulkittu viittaavan muinaisjäännösten korkeaan ikään.[6]

Miekanhiontakivien käyttötarkoitus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiomauurteita esihistoriallisen haudan kulmakivessä Burgsvikissä Gotlannissa.

Kivien arvellaan useimmiten liittyneen kuppikivien lailla esikristillisiin uskomuksiin[33], mutta hiomauurteiden hiomiselle on esitetty useita muitakin selityksiä astronomisista merkeistä[34][35] kalastusmagiaan[6]. Käytännössä vain kulttikäyttöä tai liittymistä sepäntöihin tai muuhun esineen hiontaan pidetään yleisesti perusteltuina vaihtoehtoina.[36][6][37] Termi miekanhiontakivi on käännöslaina ruotsista (ruots. svärdslippingsten).[4] Ruotsissakin sana on ilmeisesti oppitekoinen ja perustuu tutkijoiden vanhempaan käsitykseen kivien käyttötarkoituksesta.[13] Vanhalla kansalla ei tiettävästi ollut kiville miekan hiontaan liittyvää nimitystä.

Erään arvelun mukaan hiomauurrekiviä on voitu käyttää sepäntöissä.[37] Tähän viittaisi se, että Gotlannissa monien miekanhiontakivien lähistöllä on metallinkäsittelyyn viittaavia paikannimiä ja kivien ympäriltä on löytynyt rautakuonaa.[30] Eräästä hiekkakivisen miekanhiontakiven urasta on myös löytynyt kohonneita rautapitoisuuksia.[38] Kivien käytännöllistä tulkintaa puolustaneet ovat ehdottaneet myös, että hiomauurrekivissä olisi hiottu hioinkiviä[14], kivikautisia kirveitä[39] tai todella miekkoja[40]. Jo pelkästään hiomauurteiden maankohoamiseen perustuva ajoitus sulkee kuitenkin ruotsalaisten kivien kohdalla pois kivikautisen käytön mahdollisuuden.

Hiomauurrekivien rituaalista käyttötarkoitusta on perusteltu sillä, että uurteet sijaitsevat usein epäkäytännöllisesti esimerkiksi pystypinnalla ja saattavat ristetä toisiaan.[41] Uurteita on löytynyt myös selvästi kulttiyhteyteen viittaavista kohteista, kuten hautalatomuksen kulmakivestä Öjassa Gotlannissa[42] ja kuvakivien kuvapinnoilta. Miekanhiontakivien ympäristöä ei ole Suomessa arkeologisesti kaivettu, eikä niistä ole Ruotsista eikä Suomesta paljoakaan kansanperinnettä toisin kuin kuppikivistä.[43][6] Joskus hiomauurteet esiintyvät samoissa kivissä kuin kupit, esimerkiksi Lopen tuhotussa hiomauurrekivessä oli kiven laella kuppeja.[18][20]

Millä hiomauurteet on tehty?

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hiomauurteen poikkileikkaus Häffindsissa Gotlannissa.

Teoriat, jotka olettavat hiomauurteiden syntyneen muusta kuin jonkin esineen hionnasta esittävät eri mahdollisuuksia uurteiden syntytavasta. Sören Gannholm olettaa Gotlannin hiomauurteiden syntyneen jonkinlaisen heilurin avulla.[11] Skånen hiomauurteet hän olettaa jonkinlaisella noin metrin halkaisijaltaan olevalla pyörällä tehdyiksi.[11] Ammattiarkeologien piirissä uurteita on puolestaan ehdotettu kivellä hiotuiksi.[6]

Tutkimushistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
C.A. Gottlundin 1857 julkaisema kuva Lammin Ormajärven Vanhakartanon[1] hiomauurrekivestä.

Ruotsissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen kerran hiomauurrekivet mainitsee kirjallisuudessa todennäköisesti Hans Nilsson vuonna 1632 teoksessa Guthilandiske Cronica.[11] Nilsson puhuu kivistä, jotka ovat pinnastaan ”kuin taiteltuja tyynyjä”, ja hän pitää niitä luonnon muovaamina, ”Jumalan kauniina luomuksena”.[11] Ruotsissa tieteelliseen sävyyn hiomauurrekivistä kirjoitti ensimmäisenä P. A. Säve vuonna 1866.[44] Säve aikalaisineen käytti kivistä nimeä ”sliparesten”, hiojankivi, mutta pian käyttöön vakiintui uuden tulkinnan myötä termi miekanhiontakivi.[13]

1900-luvun alussa vakiintuneeseen käsitykseen miekanhiontakivistä kivikautisesta hionnasta syntyneinä toi uutta valoa 1930-luvulla geologi Henrik Munthe antaessaan rannansiirtymään perustuvan ajoituksen Gotlannin miekanhiontakiville.[29] Munthe pureutui aiheeseen syvällisesti ja julkaisi seuraavina vuosina useamman artikkelin Gotlannin kivistä Ymer- ja Gotländskt Arkiv -julkaisuissa.[45] Samoihin aikoihin John Nihlén ehdotti miekanhiontakivien liittyneen rautakautiseen kulttiin.[46] Torsten Mårtensson yritti 1936 Fornvännen-lehdessä ehdottaa hiomauurteille käytännöllistä selitystä hioinkivien työstöstä syntyneinä[14]. Oskar Lidén kritisoi seuraavana vuonna Mårtenssonin päätelmiä ja yritti osoittaa hiomauurrekivet kivikautisiksi niiden päälle kertyneen humuksen perusteella[39]. Arthur Nordén puolestaan argumentoi 1942 myös Mårtenssonin teoriaa vastaan, puolusti miekanhiontakivien rituaalista funktiota ja esitteli samalla ulkomaisia esimerkkejä uurteista ja kupeista.[47] Tämän jälkeen keskustelu jatkui lähinnä Gotländskt Arkiv -lehdessä, missä muun muassa K. J. Johansson ehdotti 1965, että miekanhiontakivissä olisi todella hiottu miekkoja.[40] Lennart Swanström kirjoitti 1995 voimakkaasti hiomauurrekivien ja viikinkiaikaisen raudantyöstön yhteydestä Gotlannissa.[48] Keskustelua on käyty muidenkin kuin ammattiarkeologien keskuudessa, ja esimerkiksi Sören Gannholm julkaisi 1993 kirjan Gotlands slipskåror – Stenålderns kalendrar?, jossa hän pyrkii todistamaan hiomauurteiden toimineen kivikauden kalenterina.[49]

Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen maininta hiomauurrekivistä Suomessa on C. A. Gottlundilta vuodelta 1857 Finlands Allmänna Tidning -lehdessä. Gottlund kuvailee Lammin Ormajärven Vanhakartanon kahdeksanuurteista hiomauurrekiveä, jota pitää muinaisena kirjoituksena.[50] Seuraavan kerran muinaisjäännöstyyppiä käsitteli vasta vuonna 1935 Nils Cleve, joka ajoitti kaksi tuolloin tunnettua kiveä viikinkiajalle ympäröivien muinaisjäännösten avulla.[51] Cleven jälkeen aihetta ovat käsitelleet mm. Sakari Pälsi[20] ja Aarne Äyräpää[52] sekä viime vuosina Sirkka-Liisa Seppälä ja Jyri Saukkonen[53] sekä Ilari Aalto[54].

Suomalaisia hiomauurrekiviä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tyrvännön Lahdentaan Ristiinanhovin hiomauurrekivi.
    Tyrvännön Lahdentaan Ristiinanhovin hiomauurrekivi.
  • Tyrvännön Suotaalan Antialan hiomauurrekivi.
    Tyrvännön Suotaalan Antialan hiomauurrekivi.
  • Tyrvännön Lahdentaan Kirkkovalkaman hiomauurrekivi.
    Tyrvännön Lahdentaan Kirkkovalkaman hiomauurrekivi.
  • Lammin Ormajärven Vanhakartanon kahdeksanuurteinen hiomauurrekivi.
    Lammin Ormajärven Vanhakartanon kahdeksanuurteinen hiomauurrekivi.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aalto, Ilari: Miekanhiojia vai myrrysmiehiä? Miekanhiontakivet osana Hämeen rautakautista kulttuuriympäristöä. Turku: Kandidaatintutkielma, Turun yliopisto, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 30.9.2015).
  • Aalto, Ilari: Miekka kivessä – Suomen alueen miekanhiontakivien uudelleenarviointi. Arx Tavastica 14, 2020, s. 7–24. Hämeenlinna: Hämeenlinna-seura.
  • Cleve, Nils: Ett par tavastländska "svärdslipningsstenar". Finskt Museum XLI, 1935, s. 1–5. Helsingfors: Suomen muinaismuistoyhdistys.
  • Gannholm, Sören: Gotlands slipskåror – Stenålderns kalendrar? Gotland: Å-tryck, 1993. ISBN 91-630-1845-4 Teoksen verkkoversio (viitattu 2.8.2013).
  • Gottlund, C.A.: Häll-ristningen i Lampis socken. Finlands Allmänna Tidning, 1857, nro 172, s. 750–751. Artikkelin verkkoversio.
  • Henriksson, Göran: Astronomisk tolkning av slipskåror på Gotland. Fornvännen, 1983, s. 21–28. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.8.2013.
  • Johansson, K.J.: Om svärdslipningsstenar. Gotländskt Arkiv, 1965, s. 27–34.
  • Kivikoski, Ella: Hämeen historia I. Esihistoria ja keskiaika. Hämeenlinna: Hämeen heimoliitto, 1955. ISBN 9512303825
  • Lidén, Oskar: Grophällarna i Kullabycken. Fornvännen, 1937, s. 157–171. Artikkelin verkkoversio.
  • Munthe, Henrik: Om Gotlands s.k. svärdslipningsstenar. Ymer, 1933, s. 141–174.
  • Munthe, Henrik: Nya data rörande Gotlands ”svärdslipningsstenar”. Gotländskt Arkiv 1934, 1934, s. 3–17.
  • Munthe, Henrik: Om slipblock och sliphällar i utomgotländska trakter. Ymer, 1935, s. 37–62.
  • Munthe, Henrik: Några nyare fynd av sliprännor på Gotland. Gotländskt Arkiv 1944, 1944, s. 7–16.
  • Mårtensson, Torsten: Sliprännornas praktiska bruk. Fornvännen, 1936, s. 129–144. Artikkelin verkkoversio.
  • Nordén, Arthur: Sliprännornas och skålgroparnas problem. Fornvännen, 1942, s. 81–94. Artikkelin verkkoversio.
  • Pälsi, Sakari: Erään uhrikiven löytö. Kotiseutu, 1949, s. 150–152.
  • Rosborn, Sven: Det randiga berget i Gantofta. Populär Historia, 1992, nro 1/1992. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 2.8.2013.
  • Saukkonen, Jyri, Seppälä, Sirkka-Liisa: Miekanhiontakivet - Tyrvännön merkillisimmät muinaisjäännökset. Tyrvännön joulu, 1999. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 28.1.2012.
  • Saukkonen, Jyri: Miekanhiontakivistä. Hiisi, 2012, nro 1, s. 7–10.
  • Swanström, Lennart: Slipskåror och järnhantering på Gotland. Gotländskt arkiv, 1995, s. 11–18.
  • Äyräpää, Aarne: Suomen "miekanhiontakivet". Kotiseutu, 1953, nro 2, s. 86–91.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kivikoski 1955, s.163.
  2. ↑ Äyräpää 1953, s. 86.
  3. ↑ Aalto 2020, s. 7.
  4. ↑ a b Saukkonen 2012, s. 7.
  5. ↑ Aalto 2020.
  6. ↑ a b c d e f g h i j Saukkonen & Seppälä, 1999.
  7. ↑ Aalto 2020, s. 9.
  8. ↑ Munthe 1933, s. 146.
  9. ↑ Äyräpää 1953, s.86–87.
  10. ↑ Äyräpää 1953, s.89.
  11. ↑ a b c d e f g h Gotlands slipskåror, Sören Gannholm. 1993, ISBN 91-630-1845-4
  12. ↑ Munthe 1934, s. 142.
  13. ↑ a b c Rosborn 1992.
  14. ↑ a b c Mårtensson 1936.
  15. ↑ Muinaisjäännösrekisteri:Tyrvännön Anttilan hiomauurrekivi, Viitattu 20.4.2019.
    Muinaisjäännösrekisteri:Tyrvännön Kirkkovalkaman hiomauurrekivi, Viitattu 20.4.2019.
    Muinaisjäännösrekisteri:Tyrvännön Ristiinanhovin hiomauurrekivi Viitattu 20.4.2019.
  16. ↑ Muinaisjäännösrekisteri:Lammin Ormajärven Vanhakartanon hiomauurrekivi, Viitattu 20.4.2019
  17. ↑ a b c Muinaisjäännösrekisteri:Lammin Lahdenpohjan hiomauurrekivi, Viitattu 20.4.2019
  18. ↑ a b Muinaisjäännösrekisteri:Pälsi 3:n kuppikivi, Viitattu 20.4.2019
  19. ↑ a b Muinaisjäännösrekisteri: Juankosken Muurutvirran hiomauurrekivi, Viitattu 20.4.2019
  20. ↑ a b c Pälsi 1949.
  21. ↑ Äyräpää 1953
  22. ↑ Ojanen 2002, s. 16.
  23. ↑ Äyräpää 1953, s.89–90.
  24. ↑ Munthe 1935, s. 44.
  25. ↑ a b Nordén 1942, s. 85–86.
  26. ↑ Nordén 1942, s. 87–93.
  27. ↑ J.-L. Girault , G. Coulon , D. Audoux: Inventaire des polissoirs néolithiques de l'Indre / Neolithic polishing- stones in the Indre, Viitattu 1.9.2013
  28. ↑ Ks. esim. Murphy, James L.:Deterioration of the Written Rock Polissoir, Clear Creek, Fairfield County, Ohio
  29. ↑ a b Munthe 1933.
  30. ↑ a b Swanström 1995, s. 15.
  31. ↑ Gannholm, Sören: Grinding grooves stones shaped as picture stones
  32. ↑ Esim. Cleve 1935, s. 4.
  33. ↑ Esim. Kivikoski 1955, s. 164.
  34. ↑ Henriksson 1983.
  35. ↑ Gannholm, Sören: The Gotland grinding grooves. Stone age calendars?
  36. ↑ Swanström 1995, s. 11.
  37. ↑ a b Saukkonen 2012.
  38. ↑ Johansson 1965, s. 29.
  39. ↑ a b Lidén 1937.
  40. ↑ a b Johansson 1965.
  41. ↑ Nordén 1942, s. 83.
  42. ↑ Gannholm 1993, fig. 5.
  43. ↑ Mårtensson 1936, s. 189.
  44. ↑ Munthe 1933, s. 142.
  45. ↑ Munthe 1934; Munthe 1935; Munthe 1944.
  46. ↑ Mårtensson 1936, s. 132–133.
  47. ↑ Nordén 1942.
  48. ↑ Swanström 1995.
  49. ↑ Gannholm 1993.
  50. ↑ Gottlund 1857, s. 751.
  51. ↑ Cleve 1935, s. 4.
  52. ↑ Äyräpää 1953.
  53. ↑ Saukkonen & Seppälä 1999; Saukkonen 2012
  54. ↑ Aalto 2012; Aalto 2020.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Miekanhiontakivi&oldid=22796585”