Merikunta
Merikunta oli Suomessa 1918 toimineiden suojeluskuntaa vastaavien meripuolustuslaitosten nimitys. Ne aloittivat toimintansa ennen laivaston ensimmäisen vakinaisen joukko-osaston, Meripataljoonan , muodostamista. Helsingin merikunta perustettiin huhtikuussa 1918 ja saman kuun lopulla muodostettiin Turun merikunta. Myös Viipuriin järjestettiin vastaava joukko, josta käytettiin nimityksiä Viipurin laivue tai Viipurin rannikkolaivue. Helsingin ja Turun merikunnat lopettivat toimintansa elokuussa 1918 ja Viipurin laivue saman vuoden lopussa. Monet merikuntalaiset siirtyivät laivaston palvelukseen.[1]
Suomen sisällissodan sotatoimien päätyttyä valtiovallan käytössä ei ollut omaa meripuolustusta, vaan ainoat laivastojoukot olivat Helsingissä olleet Saksan merivoimien joukot. Venäläiset jättivät jälkeensä melkein vahingoittumattomia rannikkolinnakkeita ja -pattereita monien satamien edustoille, mutta ne eivät pystyneet suojaamaan koko rannikkoa. Liikkuvaan meripuolustukseen kykenevien joukkojen perustaminen oli aloitettava alusta. Merenkulkuhallituksen edeltäjä toimi autonomian aikana pääasiallisesti suomalaisin voimin, joten valtiovalta turvautui merenkulkuhallitukseen ja sen alaisiin laitoksiin sekä maan kauppalaivastoon. Merenkulkuhallituksen ensimmäinen käytännön toimi oli Helsingin merikunnan perustaminen merellisistä asioista kiinnostuneiden vapaaehtoisten miesten toimintaa ohjaamaan. Joukkoon liittyi merihenkisiä opiskelijoita, ylioppilaita ja merenkulkupiirien henkilöstöä. Päällystö sai palkkaa palkkaussäännösten mukaisesti ja miehistölle valtio maksoi päivärahaa yhden markan päivältä, kahden markan päiväkorvauksen omien varusteiden käytöstä sekä antoi majoituksen ja ruoan.[1]
Huhtikuussa 1918 perustetun Helsingin merikunnan vahvuus oli jo toukokuussa 500 miestä. Joukon ensimmäisenä päällikkönä toimi merikapteeni A. Lindfors. Turun merikunta saavutti toukokuun puolivälissä 200 miehen vahvuuden ja joukon päällikkönä toimi merikapteeni W. Streng. Merikunnilla oli keskeinen asema Suomen meripuolustuksen luomisessa. Toukokuussa senaatti määräsi merenkulkuhallituksen vastaanottamaan satamiin jätetyt venäläiset alukset. Suuri osa niistä oli vaurioitettu käyttökelvottomiksi, mutta parhaimpia alettiin kunnostaa. Helsingin ja Turun merikuntien tehtävänä oli ottaa alukset luetteloinnin jälkeen haltuunsa ja vartioida niitä. Suomen eri satamissa olleita Venäjän valtiolle kuuluneita aluksia löytyi runsaasti: 70 höyrylaivaa, 90 moottorivenettä, 15 torpedovenettä, yksi miinalaiva sekä lukuisa joukko apualuksia, proomuja, purjeveneitä, soutuveneitä ja nostureita.[1]
Merikuntien toimintaa johti merenkulkuhallitus, jonka päällikkönä työskenteli vapaaherra Gustaf Wrede. Helsingin merikuntaa johdettiin valtion omistamasta Kalliolinna-nimisestä talosta Kaivopuistossa. Samaan taloon sijoittui myös heinäkuussa perustettu laivaston esikunta. Pääosa merikunnan henkilöstöstä oli majoitettu Katajanokan merikasarmiin. Turun merikunnan kasarmi ja kanslia sijaitsivat osoitteessa Birgerinkatu 5. Kadun nykyinen nimi on Ursininkatu. Suunnilleen puolet merikunnan henkilöstöstä palveli joukon käytössä olleilla kuljetus- ja yhteysaluksilla. Suomen vakinainen meripuolustus alkoi muotoutua vasta heinäkuussa, kun ensimmäiset asevelvolliset tulivat meriväkeen.[1]
Merikuntia vastaava Viipurin laivue koostui myös vapaaehtoisista, mutta sen toiminta muotoutui alusta lähtien erilaiseksi. Itärajan levottomien olojen vuoksi joukon pääasiallisena tehtävänä oli Seivästön ja Virolahden välisen rannikon ja väylien vartiointi. Laivueen käytössä oli hinaajia ja moottoriveneitä, ja laivuetta johti reservin luutnantti Leon. Perander. Viipurin laivueen toiminta jatkui vuoden lopulle, jolloin laivaston päällikkö kiitti sitä päiväkäskyssään hyvin suoritetusta työstä. Laivue sai kiinni monia merellä liikkuneita vieraita aluksia, henkilöitä ja salakuljettajia.[1]