Tämä on lupaava artikkeli.

Matthias Akiander

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Matthias Akiander
Henkilötiedot
Syntynyt17. kesäkuuta 1802
Jääski, Suomi
Kuollut2. elokuuta 1871 (69 vuotta)
Helsinki, Suomi
Kansalaisuus suomalainen
Ammatti professori, kirjailija
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Matthias Akiander (17. kesäkuuta 1802 Jääski – 2. elokuuta 1871 Helsinki) oli Helsingin yliopiston venäjän kielen professori.[1] Hän teki merkittävän työn Suomen historiaan ja etenkin kirkkohistoriaan liittyvien aineskokoelmien kerääjänä ja julkaisijana. Hän oli myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustajajäseniä ja edisti monin tavoin suomen kielen kehitystä.

Akiander oli jääskeläistä talonpoikaissukua. Varattomuus haittasi hänen opintojaan. Hän hyödynsi kuitenkin tehokkaasti koulussa saamansa venäjän kielen taidon ja eteni vaatimattomasta virkamieskääntäjästä venäjänopettajaksi ensin kouluun ja sitten yliopistoon, jossa hän päätti uransa professorina suorittamatta kuitenkaan koskaan yliopistollista loppututkintoa.

Elämänvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akiander oli syntyjään jääskeläinen Matti Akkanen. Jääski oli niin sanotun Vanhan Suomen aluetta, ja Martti Akkanen ja Anna Ollikka (Ollikainen) panivat Matti-poikansa vuonna 1811 kouluun, jotta tätä ei otettaisi Venäjän laivastoon. Koulussa Matti Akkasesta tehtiin Matthias Akiander. Koulukieli oli saksa, ja koulussa Akiander oppi myös venäjää. Varattomuus keskeytti koulunkäynnin 1820 lukion toisella luokalla kolmeksi vuodeksi. Tuon ajan Akiander oli kotiopettajana Tohmajärven kirkkoherran perheessä. Ylioppilaaksi hän kirjoitti vuonna 1822 Turussa ja kirjoittautui yliopiston filosofiseen tiedekuntaan.[2]

Akiander joutui rahoittamaan opintonsa itse, minkä takia tie professoriksi oli pitkä ja mutkikas. Heti opintojensa alkuvaiheessa hän työskenteli venäjän kielen kielenkääntäjänä Turun lääninhallituksessa ja sai sieltä alikielenkääntäjän viran 1826.[3] Turun palon aikana hän pelasti ystävänsä Gabriel Reinin kanssa pääosan yliopiston arkistoa.[4] Palo kuitenkin keskeytti hänen opintonsa, koska hän ei voinut virkansa takia siirtyä yliopiston mukana Helsinkiin heti vuonna 1828. Helsinkiin hän tuli vasta 1830 saatuaan opettajan toimen Helsingin triviaalikoulussa. Hän toimi koulun venäjänopettajana 1830–1837 ja rehtorina 1835–1839.[3]

Vuonna 1836 Akiander nimitettiin yliopiston venäjän kielen lehtoriksi. Hän hoiti myös venäjän kielen ja kirjallisuuden professorin virkaa vakituisen professorin virkavapauden aikana 1837–1840. Lehtorin virassa Akiander oli vuoteen 1853, jolloin hänet nimitettiin venäjän kielen ja kirjallisuuden ylimääräiseksi professoriksi. Vakinaisena professorina hän oli 1862–1867. Hän ei koskaan suorittanut yliopistollista loppututkintoa, mutta sai tieteellisistä ansioistaan filosofian kunniatohtorin arvon 1860.[2][3]

Kirkkohistorian aineskokoelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akianderin tieteellinen mielenkiinto suuntautui historiaan, etenkin kirkkohistoriaan. Tukea tähän lienee saanut läheiseltä ystävältään Gabriel Reiniltä, joka oli johtava Suomen historian tutkija. Akiander aloitti tutkimuksensa jo toimiessaan opettajana 1830-luvulla.[5] Ensimmäiset julkaistut tulokset historianharrastuksesta olivat kokoomateoksessa Finlands minnesvärda män (1853 ja 1855), johon hän oli laatinut Daniel Jusleniuksen, Johan Nylanderin, Petrus Serlachiuksen, Magnus Jakob Alopaeuksen, Pehr Johan Alopaeuksen ja Magnus Alopaeuksen elämäkerrat.[6]

Tietoja uskonnollisista liikkeistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akianderin merkittävin panos kirkkohistorian tutkijana on hänen Suomen uskonnollisia liikkeitä eli herätysliikkeitä käsittelevä teoksensa. Seitsenosainen teos Historiska upplysningar om religiösa rörelserna i Finland ilmestyi Helsingin yliopiston kustannuksella vuosina 1857–1863. Teos on ruotsinkielinen, mutta suomenkieliset asiakirjat ovat siinä suomeksi.[2]

Teoksen idea syntyi Akianderin kerätessä tietoja paimenmuistoteosta varten. Sen yhteydessä hän sai käsiinsä tietoja myös erilaisista uskonnollisista liikkeistä ja lahkoista. Näistä hän sai ajatuksen julkaista teoksen, joka antaisi kokonaiskuvan Suomen uskonnollisista liikkeistä. Suuren osan tämänkin teoksen asiakirjoista Akiander etsi ja jäljensi itse tuomiokapitulien, kirkkojen ja tuomiokuntien arkistoista. Osan aineistosta hän hankki pyytämällä tietoja papeilta ja muilta asioista tietäviltä kansalaisilta. Etenkin myöhäisempää herännäisyyttä koskevaa aineistoa hän hankki tällä tavoin. Yliopiston tulo julkaisijaksi sai Akianderin muuttamaan teoksen luonnetta. Hän päätti tehdä teoksesta pääasiallisesti lähdekokoelman, joka sopisi tieteelliseenkin käyttöön. Tästä syystä hän karsi aineistoa vain vähän.[7]

Akianderin työ herätti myös kritiikkiä. Etenkin herännäisyyden piirissä kitsasteltiin aineiston luovuttamisessa osin arkaluontoisten asioiden peittämiseksi, osin siksi, että epäiltiin Akianderin puolueettomuutta. Kriittistä suhtautumista lisäsi se, että Akianderin teos käsitteli myös aivan äskeisiä tapahtumia.[8]

Laajempaa lukijakuntaa ajatellen Akiander ryhmitteli aineiston oppisuuntien mukaan ja laati lukuihin johdantoja. Näistä käy ilmi, että hän ei suhtautunut uskonnollisiin liikkeisiin ja niiden piirissä esiintyviin äärimmäisiin ilmiöihin ulkokohtaisesti, vaan katsoi, että liikkeet ja lahkot perustuvat aitoon uskonnolliseen kokemukseen, joka on eräissä tapauksissa saanut kehittyessään äärimmäisiä muotoja. Suomen uskonnollisten liikkeiden alkulähteenä hän pitää Lars Ulstadiuksen separatismia, jota seurasivat Pohjanmaan mystiikka ja varhainen pietismi. Herrnhutilaisuuden hän näki vaikuttaneen laajalti muihin liikkeisiin. Myöhäisemmästä herännäisyydestä hän esitti arvion, että keskenään kiistelevät Paavo Ruotsalaisen, Fredrik Gabriel Hedbergin ja Henrik Renqvistin seuraajat rakentavat riidoista huolimatta yhteiselle perustalle.[9]

Akianderin teos loi perustan Suomen uskonnollisten kansanliikkeiden tutkimukselle ja sen katsotaan kuuluvan edelleen Suomen kirkkohistorian tutkimuksen perusteoksiin. Teoksen asiakirja-aineistoa pidetään erittäin laajana ja objektiivisesti koottuna, Akianderin kuvauksia liikkeiden vaikuttajista sen sijaan usein puutteellisina ja subjektiivisina.[6]

Itäisen hiippakunnan paimenmuisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akiander alkoi jo nuorena suunnitella itäisen Suomen papiston matrikkelin eli paimenmuiston kokoamista. Työ kesti vuosikymmeniä. Sen esitöinä Akiander julkaisi herätysliiketutkimustensa pohjalta kirjasen Muutamia tietoja Inkerinmaan ja Itäsuomen lahkolaisuuksista (1864) sekä Inkerin seurakuntien vaiheista teoksen Bidrag till kännedom om Evangelisk-Lutherska församlingarna i Ingermanland (1865). Matrikkelitiedot Akiander kokosi arkistoista. Lisäksi hän kokosi teokseen painetuista lähteistä Inkerin kirkon ja koululaitoksen kehitystä valaisevia asiakirjoja. Toinen esityö oli Viipurin ja Porvoon hiippakuntien koululaitosta käsittelevä teos Skolverket inom fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift (1866), jota Akiander oli alun perin suunnitellut varsinaisen paimenmuistoteoksen osaksi. Teoksen yleinen osa, joka käsittelee kouluorganisaation sekä kasvatus- ja opetusmenetelmien kehitystä, sisältää kokoelman koululaitosta koskevia säädöksiä. Toisen puolen teoksesta muodostaa oppilaitoksia ja niiden opettajakuntaa esittelevä matrikkeli. Pääosa tiedoista on Akianderin itsensä eri tahoilta keräämiä.[10]

Hankkeen pääteos Herdaminne öfver fordna Wiborgs och nuvarande Borgå stift julkaistiin vuosina 1868–1869. Sen suppeassa johdannossa esitellään joitakin itäisen hiippakunnan seurakuntien syntyyn liittyviä asiakirjoja. Teoksen pääosan muodostavat henkilötiedot, joiden yhteydessä on myös asiakirjoin valaistuja tietoja hiippakunnan kehityksestä. Henkilötiedot ovat pääosin Akianderin itsensä arkistoista tai yksityisiltä ihmisiltä keräämiä.[10] Murtorinteen mukaan Akiander loi näillä matrikkelijulkaisuillaan "vankan perustan koko myöhemmälle Suomen itäistä hiippakuntaa koskeneelle tutkimukselle".[6]

Koulumies

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bernhard Reinholdin maalaama muotokuva Akianderista.

Oman opetustoimintansa ohella Akiander pyrki monin tavoin kehittämään suomalaista koululaitosta. Jo 1840-luvulla hän ehdotti Elias Lönnrotille, että maahan pitäisi perustaa sellainen korkeampi oppilaitos, jossa opetus annettaisiin yksinomaan suomeksi. Professorina ollessaan hän toimi Helsingin koulujen tarkastajana. Hän oli 1860-luvulla kansakoululaitosta koskevan ehdotuksen tarkastuskomiteassa ja alkeisopetuksen järjestämiskomiteassa.[3]

Oppikirjojen tekemisen Akiander aloitti jo Helsingin triviaalikoulussa. Hän julkaisi muun muassa venäjän kieliopin Rysk språklärä för skolor vuonna 1835. Kirjasta julkaistiin useita ruotsinkielisiä painoksia ja suomenkielinen painos Venäjän kieli-oppi vuonna 1864. Hän laati myös Venäjän valtakunnan historian (Ryska rikets historia, 1844) yliopistokäyttöä varten. Akianderin suomen kielen harrastuksen tuloksia olivat Lukemisen alku-oppi 1850 ja Kirjoittamisen alku-oppi 1851.[3][11]

Suomen kielen ja kulttuurin edistäjä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akianderin kiinnostus suomen kielen kehittämiseen näkyy siinä, että hän oli aktiivisesti mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa sen perustamisesta alkaen. Vuonna 1832 hänet valittiin seuran tarkastusvaliokuntaan, joka antoi lausuntoja julkaistavaksi tarjotuista kirjoista. Seuran varaesimieheksi hänet valittiin 1863 ja esimieheksi 1868.[3]

Akianderin omia julkaisuja Suomen kielen ja kulttuurin tutkimuksen alalta ovat Försök till utredning af Finska språkets ljudbildning (Suomi 5, 1845) ja Naisen vaateh-parresta Jääskessä (1852). Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Suomi-sarja vihkoissa hän julkaisi myös kokoelman Suomen rajaan liittyviä asiakirjoja sekä kokoelman Suomea käsitteleviä venäläisiä asiakirjoja (Utdrag ur Ryska annaler, 1848).[3]

Myös kirkko hyödynsi Akianderin suomen kielen taitoja. Hän oli katekismuskomitean ja Suomen Pipliaseuran jäsen, ja kun Turun Pipliaseura ryhtyi 1850-luvulla julkaisemaan kielellisesti uudistettua laitosta vuoden 1776 Raamatusta, vastuu sen kieliasusta annettiin Akianderilla ja Gabriel Geitlinille. He laativat käännöstyötä varten oppaan Anmärkningar till finska Bibelöfversättningen (1852).[6]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Cederberg, A. R.: Akiander, Matthias. (Kansallinen elämäkerrasto 1) Porvoo: WSOY, 1927.
  • Fennica. Suomen kansallisbibliografia Kansalliskirjasto.[vanhentunut linkki]
  • Knapas, Rainer: ”Yliopiston rakennukset”, Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. (Toimittaneet M. Klinge ym) Otava, 1989.
  • Luther, Georg: ”Akiander, Matthias (1802–1871)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8 Teoksen verkkoversio.
  • Murtorinne, Eino: Suomalainen teologia autonomian kautena. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-408-1
  • Ruuth, Martti: Matthias Akiander, s. 129–144. (Juhlakirja Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran täyttäessä 50 vuotta) Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1942.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Ellonen, Leena (toim.): Suomen professorit 1640–2007, s. 857–858. Helsinki: Professoriliitto, 2008. ISBN 978-952-99281-1-8
  2. ↑ a b c Luther, Georg: ”Akiander, Matthias (1802–1871)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8 Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ a b c d e f g Cederberg, A. R.: ”Akiander, Matthias”, Kansallinen elämäkerrasto 1. Porvoo: WSOY, 1927.
  4. ↑ Knapas 1989, s. 230.
  5. ↑ Ruuth 1942, s. 129–130.
  6. ↑ a b c d Murtorinne, Eino: Suomalainen teologia autonomian kautena, s. 130-133. Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-408-1
  7. ↑ Ruuth 1942, s. 132–135.
  8. ↑ Ruuth 1942, s. 136–137.
  9. ↑ Ruuth 1942, s. 138–143.
  10. ↑ a b Ruuth 1942, s. 131–133.
  11. ↑ Fennica. Suomen kansallisbibliografia Kansalliskirjasto.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Matthias_Akiander&oldid=22765279”