Mark St. John

Mark St. John
Mark St. John vuonna 1984.
Henkilötiedot
Koko nimi	Mark Leslie Norton
Syntynyt	7. helmikuuta 1956
Kuollut	5. huhtikuuta 2007 (51 vuotta)
Ammatti	Muusikko, lauluntekijä, tuottaja, kitaransoiton opettaja
Muusikko
Taiteilijanimi	Mark St. John
Laulukielet	englanti
Aktiivisena	1983–2003
Tyylilajit	Hard rock, heavy metal, glam metal, taidemusiikki, blues, progressiivinen rock
Soittimet	kitara
Yhtyeet	Kiss, White Tiger, Front Page, Dali, The Keep, Mark St. John Project
Levy-yhtiöt	Mercury Records, E.M.C. Records, Loch Ness Monster Records
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
Infobox OK

Mark Leslie Norton, tunnettu paremmin taiteilijanimeltään Mark St. John, (7. helmikuuta 1956, Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat – 5. huhtikuuta 2007 Anaheim, Kalifornia, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen muusikko ja lauluntekijä, joka muistetaan parhaiten urastaan rock-yhtye Kissin lyhytaikaisena kitaristina. Hän liittyi yhtyeseen vuoden 1984 huhtikuussa korvaten yhtyeestä erotetun Vinnie Vincentin ja soitti vuoden 1984 Kiss-albumilla Animalize. Hän sairastui pian yhtyeeseen liityttyään niveltulehdukseen ja Reiterin tautiin, ja joutui jättämään yhtyeen vuoden 1984 joulukuussa.

Vuonna 1985 St. John perusti laulaja David Donaton kanssa White Tiger -yhtyeen, joka julkaisi vuonna 1986 ainoan albuminsa White Tiger. Hän työskenteli omien yhtyeprojektiensa ohella myös sessiomuusikkona ja kitaransoiton opettajana. Vuonna 1999 hänen perustamansa Mark St. John Project julkaisi omaa nimeään kantaneen EP-levyn, ja vuonna 2003 hän julkaisi instrumentaalikappaleista koostuneen sooloalbuminsa Magic Bullet Theory.

St. John menehtyi 51-vuotiaana vuonna 2007 aivoverenvuotoon. Hän oli kamppaillut päihderiippuvuutensa kanssa jo joitain vuosia ennen kuolemaansa. St. John haudattiin Los Angelesin piirikunnan Rose Hills Memorial Parkin hautausmaalle Whittierin kaupunkiin. Vuoden 2006 syyskuussa St. John istui kahden viikon vankeustuomion ajan vankilassa jäätyään kiinni huumausainetarvikkeiden hallussapidosta ja yritettyään hävittää todistusaineistoa. Vankilatuomionsa aikana muut vangit pahoinpitelivät hänet erittäin vakavasti ja väkivaltaisesti, minkä on arveltu vaikuttaneen hänen ennenaikaiseen kuolemaansa.

Elämäkerta

Kiss (1984)

Kertomansa mukaan Norton ei ollut ennen Kissiin liittymistään yhtyeen fani, eikä hän ollut koskaan omistanut yhtään yhtyeen albumia. Saadessaan kutsun yhtyeen koesoittoihin vuonna 1984 hän työskenteli vielä soitonopettajana musiikkiliikkeessä. Kiss tarvitsi korvaajan aiemmin samana vuonna yhtyeestä erotetun Vinnie Vincentin tilalle. Kertomansa mukaan Norton ei valmistautunut koesoittoihin lainkaan, eikä hänellä ”ollut mitään käsitystä siitä, miltä bändi kuulosti.” Koesoitoissa hän soitti yhdessä muun yhtyeen kanssa country-version Led Zeppelinin kappaleesta ”Stairway to Heaven”, ja lähinnä vain jutteli muiden jäsenten kanssa. Norton ei alun perin ollut muun yhtyeen ykkösvalinta uudeksi kitaristiksi ja tämä oli jo valmis matkustamaan takaisin Hollywoodiin, kunnes yllättäen sai toisen kutsun saapua soittamaan yhtyeen kanssa. Toisen soittosession seurauksena hän sai paikan yhtyeestä vuoden 1984 huhtikuussa, ja otti käyttöönsä taiteilijanimen Mark St. John. Hän soitti Kississä yhtyeen niin kutsutulla maskittomalla aikakaudella, jolloin Kiss esiintyi ilman näyttäviä kasvomeikkejään ja esiintymisasujaan. Tämän johdosta St. Johnilla ei yhtyeessä ollessaan ollut lavahahmoa, kuten hänen edeltäjillään ja muilla yhtyeen jäsenillä oli ollut.

Teknisesti taitavana ja vikkeläsormisena kitaristina tunnettu St. John levytti Kissin kanssa studioalbumin Animalize. Yhtyeen laulaja-kitaristi Paul Stanleyn mukaan St. Johnin kanssa työskentely osoittautui Animalizen levyttämisen aikana haasteelliseksi. St. John ei teknisestä taitavuudestaan huolimatta osannut Stanleyn mukaan usein ”vetää samaa juttua kahta kertaa peräkkäin”, mikä vaikeutti erityisesti albumin kappaleiden kitarasoolojen tekemistä. Stanleyn mukaan osa kitarasooloista laulettiin St. Johnille malliksi, ja hän myös äänitti itse pieniä pätkiä albumin kitarasooloista. Lisäksi tuolloin vielä sessiomuusikkona vaikuttanut Bruce Kulick soitti St. Johnin sijaan albumin kappaleissa ”Lonely is the Hunter” ja ”Murder in High Heels”. Oman osuutensa Animalizen kappaleista St. John äänitti valmiiksi kahdessa viikossa. Hän kertoi myöhemmin olleensa turhautunut yhtyeen poistettua hänen kehittämiään kitaraosuuksia albumilta, kun hänen tehtäväkseen Animalizella oli hänen kertomansa mukaan jäänyt muutamien komppikitararaitojen tuplaaminen, kitarastemmojen lisääminen ja soolojen soittaminen. Vuoden 1984 syyskuussa julkaistu Animalize sai niin fanien kuin kriitikoidenkin keskuudessa suurimmaksi osaksi positiivisen vastaanoton, ja albumi saavutti Yhdysvalloissa platinalevyrajan. St. John esiintyi myös Animalizen ensimmäisenä singlenä julkaistun kappaleen ”Heaven’s on Fire” musiikkivideolla.

»Ehkä reumatismi johtui New Yorkin säästä tai stressistä. – – Kävin Beverly Hillsin parhaiden lääkäreiden vastaanotolla, mutta kukaan ei osannut sanoa, mikä minua vaivasi, kunnes eräs nivelsairauksiin erikoistunut lääkäri sitten kertoi, että minulla oli reuma. Sairaus puhkesi noin vuodessa. Ensin turposi vasemman käden kolme keskimmäistä rystystä ja vasemman jalan polvilumpio ja akillesjänne. Minun piti jo käytännössä kävellä kepin kanssa, ja olin aina viimeinen, joka nousi limusiiniin tai lentokoneeseen. Se oli kova paikka sekä minulle että Kissille.»

Kun Kissin oli määrä aloittaa Animalize-albumia seurannut maailmankiertue Animalize World Tour, sairastui St. John niveltulehdukseen ja Reiterin tautiin. Kiertueesta muodostuikin St. Johnin osalta hyvin rikkonainen, ja hän soitti vain muutamissa yhtyeen konserteissa. Kiss hankki hänen tilalleen jo Animalizella soittaneen Bruce Kulickin, joka soitti valtaosan kiertueen konserteista. St. Johnin terveydellinen tila ei enää kohentunut, joten yhtye ja St. John päättivät yhteisesti, että St. Johnin olisi viisainta jättää yhtye. Hän erosi Kissistä vuoden 1984 joulukuussa. St. Johnin mukaan hänen eronsa yhtyeestä ”sujui ystävällisissä merkeissä” ja johtui pelkästään hänen sairaudestaan. Hänen paikkansa yhtyeessä täytti kiertueen konserteissa ansioitunut Bruce Kulick, joka lyhytaikaisiksi kiinnityksiksi osoittautuneista Vinnie Vincentistä ja St. Johnista poiketen jäi yhtyeen kitaristiksi yli vuosikymmenen ajaksi.

White Tiger (1985–1988)

Vuoden 1985 tammikuussa St. John alkoi hiljalleen tehdä paluuta musiikin pariin. Hän alkoi soittaa ja työstää demoja yhdessä laulaja David Donaton ja rumpali Barry Brandtin kanssa. St. John ja Donato perustivat pian yhdessä White Tiger -yhtyeen, jonka kokoonpanon täydensivät lopulta rumpali Brian James Fox ja basisti Michael Norton, St. Johnin nuorempi veli. Kokoonpano julkaisi vuonna 1986 omaa nimeään kantaneen albumin White Tiger, jonka St. John myös tuotti. Albumin kappalemateriaalin hän oli kirjoittanut kahdestaan Donaton kanssa. Albumin julkaisi indie-levymerkki E.M.C. Records, ja se myi vähän mainostetuksi inide-albumiksi hyvin, noin 50 000 kappaletta. Albumista julkaistiin vuonna 2000 CD-painos. White Tigerin tarkoitus oli vuonna 1988 levyttää toinen studioalbumi St. Johnin ja Donaton työstämien kappaleiden pohjalta, mutta yhtye hajosi ennen albumin valmistumista.

Musiikillisen uran jälkipuoli

Vuonna 1989 St. John esiintyi kitaristina David Hasselhoffin kappaleen ”Is Everybody Happy” musiikkivideolla. Hänen on myös epäilty soittaneen sessiomuusikkona Hasselhoffin vuoden 1989 albumilla Looking for Freedom, mutta hänen mahdollista panostaan albumille ei ole vahvistettu. St. John vieraili myös kristillistä rockia soittaneen kitaristi Ken Tamplinin albumilla An Axe to Grind vuonna 1990. Hän myös perusti lyhytikäiseksi jääneen kokoonpanon The Keep, jossa soitti myös Kissin alkuperäinen rumpali Peter Criss. St. Johnin ja Crissin lisäksi yhtyeessä vaikuttivat St. Johnin veli Michael Norton basistina ja laulaja Michael McDonald. The Keep julkaisi St. Johnin ja Crissin säveltämistä kappaleista koostuneen demon ja teki myös yhden keikan vuoden 1990 toukokuussa. Yhtye lähetteli demoaan eri levy-yhtiöihin, mutta ei onnistunut saamaan levytyssopimusta.

Vuonna 1999 St. John julkaisi perustamansa Mark St. John Project -kokoonpanon kanssa viisi kappaletta sisältäneen EP-levyn Mark St. John Project. Kolme albumin viidestä kappaleesta oli peräisin The Keep -yhtyeen ajalta. EP:n julkaisi levy-yhtiö Loch Ness Monster Records, ja sitä painettiin 5 000 kappaletta. Vuonna 2003 osa EP:n kappaleista päätyi uudelleen levytettyinä versioina St. Johnin instrumentaalikappaleista koostuneelle sooloalbumille Magic Bullet Theory, jonka julkaisi EP:n tavoin Loch Ness Monster Records.

Musiikillisen uransa viimeisinä vuosina St. John vieraili Kiss Expo -fanitapahtumissa usein yhdessä Bruce Kulickin kanssa jakamassa nimikirjoituksia ja tapaamassa Kiss-faneja.

Vuoden 2006 vankilatuomio ja kuolema

St. John sai vuonna 2006 vankilatuomion jäätyään kiinni huumausainetarvikkeiden hallussapidosta ja yritettyään hävittää todistusaineistoa sekä vastustettuaan pidätystä. Vuoden 2006 syyskuussa hän aloitti kahden viikon vankilatuomionsa suorittamisen Theo Lacyn vankilassa Orangen piirikunnassa. Suuri joukko Theo Lacyn vankeja oli ennen St. Johnin saapumista vankilaan pahoinpidellyt joukolla John Chamberlain -nimisen vangin. St. John kertoi viranomaisille pelkäävänsä henkensä puolesta varastettuaan aiemmin ruokatarvikkeita toiselta vangilta, ja pyysi siirtoa vankilan toiseen osaan. Hän oli myös kertonut silloiselle tyttöystävälleen ilmiantaneensa joitain vuosia aiemmin erään huumekauppiaan, mikä oli lisännyt hänen turvattomuuden tunnettaan vankilatuomion aikana. Viranomaisten toimesta hän sai siirron ja suoritti lopun tuomiostaan kunnes vapautui vankilasta 24. syyskuuta. Jared Petrovich, joka oli yksi John Chamberlainin pahoinpitelystä ja murhasta syytetyistä vangeista ja korkeassa hierarkkisessa asemassa vankilan sisällä, myönsi myöhemmin olleensa osallisena St. Johniin kohdistuneen pahoinpitelyn järjestämisessä, ja että valtuutettu vanginvartija Kevin Taylor oli etukäteen tietoinen pian tapahtuvasta pahoinpitelystä. Petrovichin mukaan St. John pahoinpideltiin hyvin väkivaltaisella tavalla varastamisen vuoksi, ja Kevin Taylor oli pahoinpitelyn jälkeen palkinnut pahoinpitelyyn osallistuneita vankeja ruokatarvikkein. St. John oli kertonut tyttöystävälleen, että hänen pahoinpitelyynsä oli osallistunut jopa kaksikymmentä eri vankia, jotka olivat toistuvasti lyöneet ja puukottaneet häntä.

St. Johnin tyttöystävä kuvaili, että pahoinpitelyn seurauksena St. John oli muuttunut ulkonäöltään lähes tunnistamattomaksi. Hän kärsi vankilatuomionsa jälkeen usein rajusta päänsärystä ja muista fyysisistä kivuista, joiden hän oli kertonut olevan seurausta vankilassa tapahtuneesta pahoinpitelystä. Koska St. Johnilla ei ollut sairausvakuutusta, hän ei kyennyt hakeutumaan lääkäriin vaivojensa vuoksi.

Lähipiirin mukaan vankilasta vapautumisensa jälkeen St. John ei koskaan puhunut tuomionsa aikana kokemistaan tapahtumista, ja hän kamppaili yhä enemmän päihdeongelmansa kanssa. Hän tiettävästi työskenteli pienipalkkaisissa töissä esimerkiksi nurmenleikkaajana ja remonttimiehenä sekä myi vanhoja esiintymisasujaan ja instrumenttejaan saadakseen rahaa huumeisiin. Julkisuudessa hän ei esiintynyt enää viimeisinä vuosinaan lainkaan.

St. John menehtyi 51-vuotiaana 5. huhtikuuta 2007 aivoverenvuotoon. Viralliseksi kuolinsyyksi tulkittiin huumeiden yliannostuksesta aiheutunut aivoverenvuoto. Viimeinen St. Johnin elossa nähnyt henkilö oli hänen tyttöystävänsä, joka oli hänen seurassaan tämän kuolemaa edeltäneenä iltana ja on kieltänyt väitteen huumeidenkäytöstä. St. Johnin lähipiirin ja omaisten mukaan hänen ennenaikainen kuolemansa oli seurausta vuoden 2006 syyskuun vankilatuomion aikana tapahtuneesta pahoinpitelystä.

Diskografia

Kiss

• Animalize (1984)

White Tiger

• White Tiger (1986)

Soolotuotanto

• Mark St. John Project (1999)
• Magic Bullet Theory (2003)

Muiden artistien levytyksillä

• Allan Holdsworth – Road Games (1983)
• David Hasselhoff – Looking for Freedom (1989)
• Ken Tamplin – An Axe to Grind (1990)
• Joey C. Jones – Best Of Volume One (2017)

Lähteet

• Leaf, David ja Sharp, Ken: Kiss - Maskin takaa. Like Kustannus, 2004. ISBN 978-952-471-950-6