Mario Moretti

Mario Moretti

Mario Moretti (s. 16. tammikuuta 1946 Porto San Giorgio, Marche, Italia) on italialainen kommunisti, entinen terroristi ja yksi Punaisten prikaatien perustajajäsenistä. Haastattelussa antamansa tunnustuksen ja Germano Maccarin todistajanlausunnon mukaan Moretti ampui Italian kristillisdemokraattien puheenjohtajan Aldo Moron Roomassa 9. toukokuuta 1978 varhain aamulla 55 päivää kestäneen kidnappausdraaman päätteeksi. Moretti ei kuulu niin sanottuihin ”irtaantuneisiin” (”dissociati”) jotka hakivat tuomioihinsa huomattavia lievennyksiä allekirjoittamalla paperin, jossa myönsivät, että Punaisten prikaatien toiminta ja heidän liittymisensä siihen olivat suuria erehdyksiä. Moretti on päinvastoin ilmaissut mielipiteenään, että Punaiset prikaatit kävivät valtiota vastaan silloiset olosuhteet huomioon ottaen oikeutettua aseellista taistelua. Ainakin osittain tästä syystä Morettia ei vieläkään (2018) ole laskettu täyteen vapauteen. Hän viettää edelleenkin yöt vankilassa.

Nuoruus ja varhainen aktivismi

Morettin lapsuudesta on tullut esille erilaisia versioita. Hänen oman kertomuksensa mukaan vanhemmat olivat vähävaraisia työläisiä, ja hänen isänsä kuoltua joskus 1960-luvun alkuvuosina viisihenkisen perheen (äiti, veli ja kaksi sisarta) ruokavalio koostui pääasiassa leivästä ja mortadellasta. Hän ei viihtynyt erityisemmin koulussa, mutta hänen äitinsä kannusti tai pakotti hänet jatkamaan ylemmillä asteilla, kun melkein kaikki hänen kaverinsa olivat jo ansiotöissä. Hän valmistui vuonna 1966 Fermon ammattikoulusta televiestinnän ammattilaiseksi (asentajaksi). Aika erilaisen kuvan Morettin lapsuudesta on myöhemmin antanut hänestä kirjan kirjoittanut kommunistipoliitikko Sergio Flamigni, jonka mukaan Morettin perhe kuului pikemminkin konservatiiviseen kristillisdemokraattiseen keskiluokkaan kuin työväenluokkaan.

Morettin ensimmäinen työpaikka oli liikeyritysten sisäisten puhelinverkkojen asentamiseen erikoistunut Ceiet-yritys, jonka rakenteilla olevassa uudessa tehtaassa Varesen kaupungissa Moretti sai harjoittaa opittua ammattiaan. Hän halusi kuitenkin asua Milanossa ja löysi sieltä 1967 uuden työnantajan, joka oli yksi Milanon suurimmista: Sit-Siemens. Samanaikaisesti hän alkoi opiskella taloustiedettä Milanon katolisen yliopiston iltakursseilla. Työelämän konfliktit, lakot ja mielenosoitukset, joita sen ajan Italiassa oli erittäin paljon, herättivät hänessä kiinnostuksen poliittiseen toimintaan. Pirellin tehtailla Milanossa oli ammattiliittojen järjestämä jatkuva poliittinen seminaarisarja, joka kulki nimellä Comitato unitario di base. Siellä Moretti tapasi naispuolisen Trenton yliopiston sosiologin Margherita Cagolin, jonka mies Renato Curcio oli maolaisena tunnettu Milanon ulkoparlamentaarisen vasemmistoliikehdinnän nouseva tähti.

Kohtaaminen vei Morettin kokouksiin uudessa, entistä radikaalimmassa seurassa, Curcion johtamassa vasemmistoryhmässä, joka kulki nimellä Collettivo politico metropolitano. Ryhmään kuuluivat lähes kaikki ne henkilöt, joista sittemmin tuli Punaisten prikaatien ensimmäisen sukupolven johtajia. Heitä yhdisti erityisesti pettymys Italian kommunistipuolueen reformistiseen linjanvalintaan, joka heidän mielestään ei koskaan loisi sitä Italiaa, jonka puolesta kotimaisia fasisteja ja saksalaisia miehittäjiä vastaan taistelleet kommunistipartisaanit olivat kaatuneet. Mielenosoitukset ja mellakointi kaduilla tai tehdastyöläisten lakot ja sabotaasit eivät voisi provosoida alulle todellista vallankumousta. Oli keksittävä jotain uutta. Tätä uutta kokoontui vuonna 1969 eräässä hotellissa Chiavarin kaupungissa pidettyyn seminaariin kehittelemään noin 70 Collettivon kannattajaa. Kokoontumisesta lähti alulle prosessi, joka synnytti Punaiset prikaatit.

Sit-Siemensin tehtaassa alkoi vuonna 1970 löytyä eri paikoista propagandalehtisiä, joiden tunnusmerkkinä oli viisisakarainen epäsymmetrinen tähti. Niitä levitti kolme tehtaan työntekijää, jotka olivat olleet Chiavarin kokouksessa: Morettin lisäksi Corrado Alunni ja Alfredo Bonavita. Toiminta ei kovaotteiseen mellakointiin tottuneessa kaupungissa erityisesti huolestuttanut ketään ennen kuin 17. syyskuuta Sit-Siemensin henkilöstöpäällikön Giuseppe Leonin autotallin edessä räjähti kaksi kotitekoista palopommia, jotka tuhosivat Leonin auton täysin. Autotallin porttiin oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla ”Brigate rosse”. Punaiset prikaatit oli päättänyt julkistaa olemassaolonsa.

Punaisten prikaatien johtoon

Erityisesti autoihin kohdistuneet palopommit olivat prikaatien alkuvaiheen tavallisin toimintamuoto. Eri yritysten johtajien autoja poltettiin 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla kymmenittäin. Toiminta muuttui vieläkin uhkaavampaan muotoon 3. maaliskuuta 1972, kun kolme sinisiin haalareihin pukeutunutta, naamioitunutta ja aseistautunutta miestä kello 19.00 kidnappasi yhden Sit-Siemensin työnjohtajista. Yksi ihmisryöstäjistä oli Moretti. Uhri, Idalgo Macchiarini, vietiin paikalta pakettiautossa. Kaappauksen tarkoituksena oli propagandavalokuvan ottaminen, minkä jälkeen Macchiarini laskettiin vapaaksi. Kuva, jossa hän istuu pakettiautossa pistoolin piippu poskeen painettuna, levisi ympäri maailmaa. Kaulassa Macchiarinilla oli kyltti, josta ilmeni, että kaappauksen takana olivat Punaiset prikaatit.

Vajaat kaksi viikkoa tapahtuman jälkeen löytyi Giangiacomo Feltrinellin pahasti palanut ruumis suurjännitelinjan pylvään juurelta. Pylvääseen oli kiinnitettynä 43 dynamiittipötköä. Terroristitoiminnan äkillinen lisääntyminen ja paheneminen sai viranomaiset toimimaan. Moretti vältti täpärästi kevään aikana seuranneen pidätysaallon joka vei suurimman osan Punaisten prikaatien alkuvaiheiden miehistöstä mennessään. Saapuessaan vaimonsa autolla erääseen prikaatien piilopaikkaan Moretti näki jotakin tavallisuudesta poikkeavaa eikä heti noussut autosta ulos. Hetken päästä paikalle saapui Enzo Tortora, eräs Italian tunnetuimmista reporttereista. Hänet nähtyään Moretti poistui paikalta jalan ja soitti vaimolleen Lialle, että tämä hakisi hänen autonsa. Lia pidätettiin samana iltana, ja vaikka hänet päästettin aika pian vapaaksi, kesti yli 20 vuotta ennen kuin Moretti tapasi hänet ja silloin kolmevuotiaan poikansa seuraavan kerran.

Kevään 1972 pidätysaallon seurauksena Punaiset prikaatit päättivät siirtyä täysin maanalaiseen toimintaan. Moretti ei palannut työpaikalleen eikä kotiin ja esiintyi seuraavan kerran oikealla nimellä vasta sen jälkeen kun hänet oli pidätetty 1981. Pidätysaallon toinen seuraus oli, että Morettin lisäksi syksyllä 1972 oli vapaalla jalalla vain neljä pidätysaallon välttänyttä prikaatilaista: Curcio, Cagol, Alberto Franceschini ja Pierino Morlacchi. Moretti onnistui myös välttämään ansan, johon 8. syyskuuta 1974 Curcio ja Franceschini ajoivat mennessään Pineroloon rautatieasemalle tapaamaan entistä fransiskaanimunkkia Silvano Girottoa, joka tunnettiin myös nimellä ”veli konepistooli” (”frate mitra”) . Tuntemattomasta lähteestä tullut varoitus tavoitti prikaatien jäsenen Antonio ”Nanni” Casalettin, joka vuorostaan varoitti Morettia, jonka oli määrä mennä samaan tapaamiseen. Moretti ja Casaletti yrittivät löytää toverinsa, mutta koska nämä eivät noudattaneet etukäteen ilmoittamaansa matkasuunnitelmaa, yritys epäonnistui ja karabinieerit vangitsivat Curcion ja Franceschinin. Morettin kyky välttää pidätystä oli hänen itsensä mukaan osaksi onnea ja osaksi varovaisuutta. Turvallisuussääntöjä oli aina noudatettava, vaikka se olisi epämukavaa ja hankalaakin. Esimerkiksi autolla liikkumisesta Moretti sanoi eräässä haastattelussa: ”Tiedättekö montako väärennettyä asiakirjaa tarvitsee päästäkseen jatkamaan matkaa puhtaasti, kun on joutunut pysäytetyksi varastetussa autossa? Niitä tarvitaan kahdeksan. Jos niitä ei ole, on parempi mennä raitiovaunulla”.

Moretti osallistui Cagolin johtamaan operaatioon helmikuussa 1975, jolloin Curcio haettiin pois Casale Monferraton vankilasta. Juhlatunnelmaa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Cagol sai surmansa tulitaistelussa karabinieereja vastaan 5. kesäkuuta. Curcio pidätettiin uudelleen 18. tammikuuta 1976 hänen oltuaan vapaalla jalalla 334 päivää. Saman vuoden maaliskuussa pidätettiin toinen Morettin lisäksi vapaalla jalalla ollut prikaatien toimeenpanevan komitean (Comitato Esecutivo) jäsen Giorgio Semeria. Prikaatien tavallisesti nelihenkistä toimeenpanevaa komiteaa uusittiin, ja se koostui vuoden 1976 kesällä Morettia lukuun ottamatta henkilöistä, joista kukaan ei ollut osallistunut Chiavarin kokoukseen muutamaa vuotta aikaisemmin. Lauro Azzolini, Franco Bonisoli ja Rocco Micaletto olivat kaikki Morettia kokemattomampia ja käytännössä hän oli nyt Punaisten prikaatien johtaja. Ainoaksi mahdolliseksi haastajaksi nousi toinen Chiavarin kävijä ja entinen kommunistipuolueen jäsen Prospero Gallinari karatessaan Trevison vankilasta 2. tammikuuta 1977.

Aldo Moron kidnappaus ja murha

Morettia pidetään yleisesti Moron vuonna 1978 tapahtuneen kidnappauksen pääsuunnittelijana, ja hänen johtava asemansa tässäkin yhteydessä ilmenee myös siitä, että ainoastaan hän ”kuulusteli” Moroa tämän 55 päivää kestäneen vankeuden aikana (16. maaliskuuta – 9. toukokuuta). Morettin mukaan ei kyse kuitenkaan ollut mistään oikeudenkäynnistä ”kansan tuomistuimessa” vaan poliittisista keskusteluista. Sana oikeudenkäynti (”processo”) jota käytettiin prikaatien tiedotteissa oli hänen mukaansa pelkkää propagandaa. Tarkoituksena oli jos mahdollista saada vapaaksi 13 nimettyä poliittista aktivistia, jotka istuivat vankilassa. Valtio ei halunnut asiasta neuvotella lainkaan Punaisten prikaatien kanssa, niinpä, sanoo Moretti, nämä neuvottelut annettiin Moron hoidettaviksi siten, että hän sai kirjoittaa rajattoman määrän kirjeitä kenelle hyvänsä. Moro kirjoitti monta kirjettä, esimerkiksi sisäministeri Cossigalle, puoluesihteeri Benigno Zaccagninille ja jopa paaville joka oli hänen henkilökohtainen ystävänsä. Mikään ei auttanut, ja kun paavikin vastasi julkisella kirjeellä, jossa hän liittyi hallituksen jyrkkään linjaan (”linea della fermezza”), että prikaatien kanssa ei neuvotella, oltiin umpikujassa. Moretti sanoo paavin kirjeestä: ”Siitä hetkestä lähtien Moro tunsi olevansa hukassa”.

Moretti on jälkeenpäin sanonut, että vastapuoli on tietoisesti antanut väärän kuvan tilanteesta väittäessään, että 13 vangin vapaaksi päästäminen olisi ollut ehdoton vaatimus, josta Punaiset prikaatit ei olisi tinkinyt yhtään. Tämä ei Morettin mukaan ole lähelläkään totuutta. Loppujen lopuksi Punaiset prikaatit olisivat tyytyneet siihen, että valtion, siis kristillisdemokraattien, johtava edustaja puoluesihteeri Zaccagnini olisi myöntänyt, että Italiassa oli poliittisia vankeja ja oli myös olemassa aseistettu poliittinen vastustaja, jonka kanssa voisi ja pitäisi neuvotella. Moretti yritti viime hetkellä saada Zaccagninin taipumaan ja otti ison riskin soittamalla Moron vaimolle Eleonora Morolle 30. huhtikuuta Termini-aseman puhelinkopista keskellä Roomaa. Kopin ympärillä seisoi toimintavalmiina kolme aseistettua prikaatilaista, Valerio Morucci, Barbara Balzerani ja Adriana Faranda. He ymmärsivät, että poliisi kuunteli Moron puhelinta, ja Moretti esitti asiansa mahdollisimman nopeasti, parissa minuutissa. Hän ehdotti, että Moron perhe yrittäisi taivuttaa Zaccagninin antamaan julkisen lausunnon, joka täyttäisi Punaisten prikaatien vähimmäisvaatimukset. Muussa tapauksessa heillä ei Morettin mukaan olisi mitään muuta mahdollisuutta kuin toimeenpanna Moron kuolemantuomio.

Moron perhe ymmärsi hyvin, että järjestö, joka oli tappanut viisi poliisia saadakseen hänet vangiksi, ei tietenkään laskisi häntä vapaaksi saamatta siitä yhtään mitään etua. Perhe vetosi Il Giorno-sanomalehdessä 1. toukokuuta avoimella kirjeellä kristillisdemokraattien johtoon. Kukaan ei vastannut, puolue näytti hylänneen johtajansa. Näin tulkitsi asian myös Moro ja kirjoitti kirjeen, jolla sanoutui irti kaikista poliittisista tehtävistään ja ilmoitti eroavansa puolueesta. Moretti kommentoi: ”Moro tiesi olevansa tuomittu kuolemaan, hän tiesi viimeisestä yrityksestä, hän tiesi että vastausta ei tullut, hän tiesi että nyt se on loppu”. Moretti myönsi vuonna 1993 antamassaan haastattelussa (ei kuitenkaan oikeudessa) ampuneensa Moron yhdellätoista laukauksella aikaisin aamulla 9. toukokuuta 1978 autotallissa (osoitteessa Via Camillo Montalcini 8). Hänen mukaansa läsnä oli ollut muita prikaatilaisia (vähintään kaksi) mutta ei nimennyt heitä. Omaelämäkerrassaan Punaisten prikaatien jäsen Anna Laura Braghetti on selvittänyt tämänkin asian. Braghettin mukaan Moron veivät autotalliin Moretti ja Germano Maccari, ja Braghetti jäi ulkopuolelle varmistamaan, että ulkopuolisia ei ole paikalla murhan tapahtuessa ja autotallista poistuttaessa. Kysymykseen, painoiko murha Morettin omatuntoa, tämä vastasi kieltävästi. Morettin näkemyksen mukaan silloin vallitsi sotatila ja sodassa kuolee ihmisiä molemmilta puolilta. Moron henki olisi säästetty, jos vastapuolelta olisi tullut pienikin avaus, hän sanoi.

Viimeiset vuodet vapaudessa ja oikeudelliset seuraamukset

Moron murhan jälkeen Morettin johtamat Punaiset prikaatit pyrkivät aloittamaan kansainvälisen yhteistyön muiden samantapaisten järjestöjen kanssa. Moretti ei osannut vieraita kieliä, ja hänen mukanaan lähti useille ulkomaanmatkoille Moron vartija Braghetti, joka puhui ranskaa sujuvasti ja jonkin verran englantia. He kävivät useita kertoja Pariisissa, mutta tapaamiset ranskalaisten kommunistien kanssa eivät johtaneet mihinkään. Yhteyttä otettiin myös sellaisiin järjestöihin kuin Saksan RAF ja Espanjan ETA, mutta tilanne näissä maissa ei ollut otollinen, joten asiat jäivät poliittisten keskustelujen tasolle. Yhteistä toimintaa ei syntynyt. Moretti kääntyi taas kotimaan ongelmien puoleen. Koko Punaisten prikaatien paikallinen johto Milanossa oli pidätetty 1978, ja pari vuotta myöhemmin toiminta siellä oli muuttunut anarkiaksi, jossa pienet ryhmittymät toimivat omin päin. Yhdessä Barbara Balzeranin kanssa Moretti meni Milanoon pistämään asioita kuntoon, mutta hänet tunnistettiin ja pidätettiin 4. huhtikuuta 1981.

Tutkintavankeudessa Moretti joutui murhayrityksen kohteeksi, kun hänelle täysin tuntematon Camorran jäsen puukotti häntä useita kertoja heidän kohdatessaan selliosaston käytävällä. Syy ja käskyn antaja ovat jääneet selvittämättä. Moretti tuomittiin tammikuussa 1983 elinkautiseen vankeuteen. Hänen käytöksensä vankilassa oli moitteetonta, ja neljä päivää kestänyt ensimmäinen loma myönnettiin jo tammikuussa 1993. Joulukuusta 1997 alkaen Moretti on saanut poistua vankilasta päiväaikaan, mutta hänen on edelleenkin (2018) vietettävä siellä yönsä.

Lähteet

• Braghetti, Anna Laura & Tavella, Paola: Il prigioniero. Feltrinelli, 2012 (2003) 7. p.. (italiaksi)
• Moretti, Mario & Mosca, Carla & Rossanda, Rossana: Brigate Rosse. Una storia italiana. Mondadori, 2018 (1998) 14. p.. (italiaksi)
• Zavoli, Sergio: La notte della Repubblica. Mondadori, 2015 (1992) 14. p.. (italiaksi)

Kirjallisuutta

• Anton Monti: Punaiset prikaatit – Italian väkivallan vuodet 1970–1988. Into, Helsinki 2015.