Lymfomatoidi granulomatoosi

Lymfomatoidi granulomatoosi on harvinainen syövän esiaste, joka liittyy Epstein–Barrin virusinfektioon. Se on lymfoproliferatiivinen sairaus, joka aiheuttaa verisuonia ympäröivien B-solujen liikatuotannon.

Lymfomatoidi granulomatoosi kuvattiin lääketieteellisessä kirjallisuudessa ensimmäisen kerran vuonna 1972. Jo silloin todettiin seurannassa, että osalle sairastuneista puhkeaa imusolmukesyöpä eli lymfooma.

Oireet

Lymfomatoidi granulomatoosi vaikuttaa ainakin keuhkoihin, usein myös ihoon ja keskushermostoon. Se saattaa vaikuttaa myös munuaisiin, maksaan, pernaan, imusolmukkeisiin, silmiin ja maha-suolikanavaan.

Lymfomatoidin granulomatoosin yleisimpiä oireita ovat hengenahdistus, limanmuodostus, yskä ja kuume. Keuhkopussiin liittyvää kipu voi ilmetä. Yleisiä ovat myös ihomuutokset, jotka voivat ilmetä papuloina, noduloina, haavaumina, kovettumina tai follikuliittina. Yleensä ihomuutokset eivät aiheuta erityisiä oireita, mutta ne voivat olla aristavia tai kutiavia. Yleisimpiä nämä ihomuutokset ovat raajoissa. Painon lasku on potilailla yleistä. Myös rintakipua saattaa esiintyä. Jos lymfomatoidi granulomatoosi aiheuttaa keskushermostomuutoksia, voi ilmetä sekavuutta, ataksiaa tai epilepsiakohtauksia. Tunnonpuutetta voi esiintyä kasvojen lihaksissa tai käsissä ja jaloissa. Keskushermosto-oireina on kuvattu myös näköhäiriöitä. Esimerkiksi aivohermon muutokset voivat aiheuttaa diplopiaa ja lisäksi kasvohermohalvausta, ptoosia ja huimausta. Pienellä osalla sairastuneista on niveloireita.

Harvinaisempina oireina lymfomatoidin granulomatoosin yhteydessä on kuvattu hepatomegaliaa, splenomegaliaa ja lymfadenopatiaa. Tätäkin harvinaisempia ovat nenänielun, pehmytkudoksen, kivesten ja luuytimen muutokset.

Riskitekijät

Lymfomatoidi granulomatoosi liittyy Epstein–Barrin virukseen. Sen esiintyy usein henkilöillä, joilla immuunijärjestelmä on heikentynyt esimerkiksi elinsiirron jälkeisen hyljinnänestolääkityksen, Wiskott–Aldrichin oireyhtymän tai HI-viruksen vaikutuksesta. Miehillä lymfomatoidi granulomatoosi on kaksi kertaa yleisempi kuin naisilla. Suurimmalla osalla potilaista sairaus on puhjennut keski-iässä.

Diagnoosi, hoito ja ennuste

Koska muut laboratoriotutkimukset eivät tavallisesti viittaa spesifisti lymfomatoidiin granulomatoosiin, varmistetaan diagnoosi koepalasta. Koepala otetaan yleensä keuhkoihin kehittyneestä soluinfiltraatista, joskus vastaavasta kertymästä iholla. Keuhkoista voidaan löytää granuloomia ja nekroosia. Tulehduksellisia muutoksia esiintyy sekä keuhkojen valtimoissa että laskimoissa. Verikokeissa osalla potilaista voi ilmetä leukopenia ja osalla kohonnut veren lasko. Röntgentutkimuksessa voidaan havaita kooltaan ja muodoltaan vaihtelevia infiltraatteja keuhkoissa, yleensä molemminpuolisina ja usein keuhkojen alaosissa. Keuhkoportin lymfadenopatia ja pleuraeffuusio ovat harvinaisia löydöksiä. Aivohermoista ja perifeerisistä hermoista voidaan löytää muutoksia, jotka selittävät neurologisia oireita.

Lymfomatoidin granulomatoosin hoidossa on käytetty kortikosteroideja, kemoterapialääkkeiden yhdistelmiä ja joskus sädehoitoa tai kemoterapiayhdistelmän jälkeen suoritettua luuytimensiirtoa. Immunologisena hoitona käytettyä interferoni alfa-2b:ta on kokeiltu hyvin tuloksin matala-asteisen lymfomatoidin granulomatoosin kohdalla. Osa potilaista voi hoidettuina elää vuosikymmeniä diagnoosin jälkeen. Jos sairautta ei hoideta, se voi edetä korkeamman graduksen eli asteen muotoon, jolloin ennuste on heikompi ja sairaus voi nopeasti muuttua aggressiiviseksi B-solulymfoomaksi (non-Hodgkinin lymfooman tyyppi). Matala-asteiselle lymfomatoidin granulomatoosin muodolle ei ole ollut standardihoitoa, mutta kemoterapiaa on käytetty standardihoitona korkeamman graduksen taudeissa.

Matala-asteisessa taudissa spontaani parantuminen on kuvattu noin joka viidennellä potilaalla, mutta muilla sairaus on etenevä. Raportoidut viisivuotiseloonjäämisluvut ovat vaihdelleet välillä 38–88 %. Korkeampi gradus (2 tai 3) ja neurologiset muutokset yhdistyvät huonompaan ennusteeseen. Myös nuorempi sairastumisikä, korkeampi veren valkosolupitoisuus, hepatomegalia ja epätyypillisten suurten imusolujen lisääntyminen ovat kielteisiä ennustetekijöitä. Vähäoireisuus ja toiseen keuhkoon rajoittuneet infiltraatit sen sijaan viittaavat parempaan ennusteeseen.

1970–1980-lukujen suuriin aineistoihin perustuneissa tutkimuksissa lymfomatoidin granulomatoosin ennuste katsottiin keskimäärin huonoksi, koska potilaista 40–70 % kuoli lymfomatoidin granulomatoosin seurauksiin. Keskimääräinen elinikä diagnoosin jälkeen oli alle kaksi vuotta.