Lestadiolaisuuteen liittyvät kiistat

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Lestadiolaisuuden kritiikki)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Lestadiolaisuus
Lard Levi Laestadius
Henkilöitä
1800-luku

1900-luku

Suunnat
Länsilestadiolaisuus
Itälestadiolaisuus
Tilaisuudet
Media
Kulttuuri
Lisää aiheesta

Lestadiolaisuutta on arvosteltu liikkeen historian alusta lähtien. Alussa arvostelu kohdistui ennen kaikkea hurmosilmiöihin, kovasanaisiin parannussaarnoihin ja lestadiolaisten käännytysintoon. Myöhemmin on kritisoitu muun muassa eksklusiivista seurakuntaoppia, ehkäisyvastaisuutta ja TV-vastaisuutta. Herätysliikkeessä on tapahtunut runsaasti myös hajaannuksia. Usein eri suuntausten kannattajat pitävät toisia suuntia eriseuroina.

Kritiikki alkuheräyksen aikana (1844–1861)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo herätysliikkeen perustaja Lars Levi Laestadius sai osakseen kitkerää kritiikkiä. Hänestä tehtiin useita kanteluita tuomiokapituliin. Syytöksiä aiheuttivat muun muassa Laestadiuksen saarnojen värikkäät kielikuvat, heränneiden liikutukset kirkossa ja hengellisten tehtävien luovuttaminen maallikoille.[1] Kun herätyksen kokeneet Koutokeinon saamelaiset kapinoivat norjalaisia vallanpitäjiään vastaan verisin seurauksin, tahtoi Tromssan piispa D. B. Juell vyöryttää tapahtuman "siveellisen vastuun" Laestadiukselle. Härnösandin piispa Israel Bergman vapautti sentään herättäjän syytteistä, mutta kuningas velvoitti hänet pitämään silmällä "Laestadiuksen tapaa hoitaa virkansa".[2] Pajalan seurakunnan piispantarkastus kesällä 1853 tapahtui kireissä tunnelmissa, mutta piispa Bergman antoi lopulta Laestadiuksen toiminnasta voittopuolisesti myönteisen arvion.[3] Lehdistön hyökkäyksiin vastatakseen Laestadius perusti oman sanomalehden Huutavan ääni korvessa (En ropandes röst i öknen). Pajalan tulinen kirkkoherra osoittautuu lehtikirjoituksissaan poleemisen ja satiirisen tyylin suvereeniksi haltijaksi. Lehdessään hän vuoroin puolustautuu kriitikoitaan vastaan, vuoroin ruoskii maallistuneen papiston ja virkamiesten omavaltaisuutta.[4][5]

Koutokeinon tapahtumat huolestuttivat myös Venäjän keisarikunnan viranomaisia. Venäjän Tukholman-lähettiläs varoitti 27.1.1852 Pietarissa Venäjän ulkoasiainministeriötä Norjan ja Ruotsin Lapissa leviävästä "vaarallisesta lahkosta, joka ilmeisesti sekoittaa muinaissaamelaista pakanuutta uskonasioihin". Lähettiläs huomautti mahdollisuudesta, että lahko leviäisi myös Suomen suuriruhtinaskunnan puolelle, jolleivät viranomaiset puutu asiaan.[6] Venäjän ulkoministeriö tiedottikin asiasta Suomen kenraalikuvernöörille, joka taas otti yhteyttä Oulun läänin kuvernööriin ja Kuopion piispaan. Piispa Robert Valentin Frosterus lähettikin kenraalikuvernööri Menschikoffille seikkaperäisen raportin Pohjois-Lapin lestadiolaisuudesta 1.11.1853.[7] Piispa antoi herätykselle myös tunnustusta:

»Ennen Jumalan sanaa kohtaan välinpitämättömyyttä osoittaneet ja ilmeisen vihamieliset henkilöt ovat herätyksen satuttamina ryhtyneet mielellään lukemaan ja tutkimaan sitä. Missä kansa on ollut painuneena syvälle juoppouden syntien kauhistuksiin, siellä tilalle on astunut ehdoton raittius. Salakapakat ovat kadonneet. Siveettömyyden tilalle on tullut siveellisyys. Tarpeettomat käräjät ovat loppuneet. Varkaat ja petolliset ihmiset ovat palauttaneet varastetun tavaran tai korvanneet vahingon tunnontarkasti. Lisättäköön vielä, että heränneet ovat pitäytyneet tiukasti kirkon tunnustukseen ja että Raamattu ja Lutherin kirjoitukset ovat heidän tärkeintä luettavaansa.»

Yleisarvio oli kuitenkin kielteinen:

»Väärä ymmärrys Jumalan kunniasta on ollut monelle kiihkon alku, varsinkin niille, joiden katumuskamppailu on ollut erittäin kova, niin että he ovat jättäneet kodin ja konnun ja ryhtyneet 'hengellisinä pappeina' kiertelemään kyliä ja seurakuntia ja saarnaamaan fanaattisella kiihkolla raittiutta ja parannusta. Sellainen väärä jumalisuuden kiihko näyttää tarttuneen sekä miehiin että naisiin. Täynnä luuloteltua uskontäyteyttä nämä parannussaarnaajat ovat käyneet hävyttömin käännytysyrityksin tuttujen ja tuntemattomien, ylhäisten ja alhaisten kimppuun tuomiten ja kiroten armotta kaikki ne, jotka eivät ole kokeneet samanlaista katumuskamppailua ja kokeneet samoja tunteita kuin he.»

Piispa kauhisteli myös liikutuksia: "vastakääntyneet -- jumalanpalvelusten aikana -- hyppien, jalkojaan tömistellen ja käsiään yhteen lyöden ovat päästäneet usein koiran ääntä muistuttavia huutoja --."[8] Frosterus myönsi, että "liike maltillisen ja hengellisesti kokeneen opettajan johdossa saisi paljon hyvää aikaan". Kuitenkin hän toivoi, että "fanaatikkojen" pääsy Suomeen voitaisiin estää.[9]

Lestadiolaisuus kohtasi syntyessään ja levittäytyessään kritiikkiä eritoten kirkon taholta. Myös jotkut ei-hengelliset merkkimiehet arvostelivat herätysliikkeen tapoja. Yhteiskuntafilosofi J. V. Snellman piti lestadiolaisuuden mustana puolena sitä että liikkeessä ei kunnioitettu perheen yhtenäisyyttä. Lestadiolaiset eivät Snellmanin mukaan kunnioittaneet perheen sisäisiä suhteita, vaan hylkäsivät ei-lestadiolaiset perheenjäsenet, vanhemmat lapsensa, lapset vanhempansa. (Murtorinne, Eino). lähde?

Kritiikki vuosina 1861–1899

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papisto piti yleisesti lestadiolaisuutta vapaakirkollisena lahkona. Kokkolan kirkkoherra Lars Schalinin leski Sophie Schalin valitti Sakari Topeliukselle vuonna 1883 kirjoittamassaan kirjeessä, että "he (hihhulilaiset) vaivaavat ja tuomitsevat kaikkia, jotka menevät kirkkoon --."[10] Piispantarkastuspöytäkirjoissa liikettä kutsuttiin muun muassa hihhuleiksi, lahkoksi, villiuskoksi, rippiläisiksi, ja – liikutusten vuoksi – tanssijalahkoksi,[11] kansan suussa jopa villitaudiksi ja koirataudiksi. Leviävän herätysliikkeen arvostelijana profiloitui Kuopion silloinen piispa, myöhempi arkkipiispa Gustaf Johansson. Hän piti lestadiolaisuutta, "varsinkin sitä, jonka perusoppi on ottaa toisilta ihmisiltä synnit anteeksi", kirkon ulkopuolisena lahkona: "Pakanakuntakin seisoo tässä suhteessa korkeammalla asteella kuin lestadiolaiset, sillä pakanat rukoilevat jumalitaan".[12] Piispa Johansson julkaisi vuonna 1892 lestadiolaisuutta poleemisesti tarkastelleen kirjan Laestadiolaisuus ja vuonna 1880 Juho Tanskanen kirjan Hihhulilaisuus oikeassa karwassansa.[13] Johanssonin mukaan hänen kirjansa motiivi oli "laestadiolaisten saattaminen lahvollisen lumouksen kahleista raittiiseen uskoon jälleen". Herätysliikettä syytettiin myös antinomismista. [14]

Liikutuksia pidettiin 1800-luvulla ajoittain kirkkopahennuksena. Liikutuksiin tulleita lestadiolaisia voitiin rangaista sakoilla, häpeäpenkissä tai jalkapuussa istuttamalla sekä lyhyellä vankeudella.[15][16] Lestadiolaisten seuratoiminta aiheutti julkista vastustusta. Esimerkiksi Savitaipaleella vuonna 1884 lestadiolaissaarnaaja menehtyi, kun vaimoaan seuroista hakemaan tullut talollinen ampui häntä olkapäähän.[17] Myös toinen saarnaaja joutui vainon kohteeksi pitäessään seuroja Teuvalla vuonna 1872. Nimismies apujoukkoineen nouti saarnaajan seuratalosta ja lähtivät kuljettamaan tätä kotiin. Matkan varrella he kuitenkin pysähtyivät kievariin ja ripustivat vangin käsiraudoilla leipäorteen. Joukko alkoi juopotella ja vanki unohtui. Kievariin sattumalta poikennut vieras huomasi tajuttoman saarnaajan ja hänet päästettiin vapaaksi.[18]

Julkisessa sanassa lestadiolaisuutta tarkasteltiin usein hyvin kielteisessä sävyssä.[19] Esimerkiksi Oulun Wiikko-Sanomat kutsui lestadiolaissaarnaajia "juoksu-susiksi lammasten vaatteissa:"kun vaan saarnaajille syntinsä tunnusti--niin oli ihan paikalla Jumalan lapsi."[20]

Lestadiolaisten seuramenoa lehti kuvasi:

»Selitykset käyvät aina tuiki pitkällisesti ja laveasti, silti kuin selittäjät, omituisella tavallansa, aina kuljettavat pääasian sivuhun monenmuotoisia vertausten koristuksia, jolla keinoin he ahkerasti kyselevät muiltakin, mitä niillä ja niilläkin sanoilla ja vertauksilla pitää ymmärrettämän. – Muutoin on selittäjillä aina yhtäläinen päätarkoitus, se, että he luetun kappaleen sisältöä käännellä ja sovitella todistukseksi siihen, että ainoastansa he ja heidän kaltaisensa ovat ne oikeat Jumalalta lähetetyt saarnaajat, joilta ainoastaan syntein anteeksi antamus ja usko saadaan.»
(Oulun Wiikko-Sanomat 1872)

Naiset sananjulistajina lestadiolaisuudessa 1800-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: liian kantaaottava ja esseetyylinen

Tutkija Pekka Raittilan mukaan naisia toimi saarnaajina lestadiolaisuudessa ainakin jo 1860-luvulla, herätysliikkeen lähtiessä toden teolla leviämään Laestadiuksen kuoltua. Ilmeisesti jo Laestadius itsekin oli kannustanut naisia saarnaamaan.[21][22][23][24][25] Markku Ihosen mukaan aikalaistekstien nimityksen "saarnaavainen vaimo" tarkoittamasta toimialasta ei ole varmuutta. Raittila toteaa, että kun saarnaaminen kehittyi raamatunselityspuheeksi, jäivät naiset kuulijoiksi.[26]

Lestadiolaisuuden tutkimuksessa on mainittu useimmiten ainakin nämä kolme varhaista puhujaa: Magdaleena ja Maria Jokela sekä Angelica Laestadius.[23] Oskari Heikki Jussilan mukaan juuri naiset käyttivät ensimmäisinä sittemmin liikkeen tunnusmerkiksi muodostunutta synninpäästön muotoa: ”Jeesuksen nimessä ja veressä ovat synnit anteeksi annetut”. Aulis Zidbeck puolestaan kertoo juhani raattamaan käyttäneen ensimmäisenä nykyistä synninpäästön sana muotoa Kirjassaan Ole vapaa vapaaksi ostettu lauma- Juhani Raattamaa- opettaja ja sielunhoitaja(s.24). [27][28]

Herätysliikkeessä kiistattoman johdon Laestadiuksen jälkeen saanut maallikkosaarnaaja Juhani Raattamaa (1811–1899) otti varsin hyväksyvän kannan naisten saarnatoimintaan, vaikka katsoikin Paavalin sanan kieltävän naisia tavoittelemasta papin virkaa. Hän kirjoitti vuonna 1878 Pohjois-Ruotsissa toimineelle lestadiolaiselle kirkkoherralle P.O. Grapelle[29]:

»Paljon on työtä Jumalan pellolla, että valaistuita vaimo-ihmisiäki tarvitaan, ehkä niitä löytyy, jotka tahtoisit sulkea vaimonpuolten suuta Paavalin sanoilla Korinthon vaimoille, jotka astuit miesten eteen eikä tainneet sanan vuoroa antaa miehille, sentähden Paavali heitä nuhtelee, vaan Raamattu osottaa että Hanna on puhunut samaten lapsesta Jeesuksesta kun Simon kaikille kun lunastusta Israelissa odotit; vieläpä Herra lähettää vaimoja ilmoittamaan, se on saarnaamaan epäuskoisille opetuslapsillensa että Hän on jälleen eläväksi tullut, vieläpä vaimoin sydämissäki. Jospa vaimot yhdistettyinä miesten kanssa saarnaisit elävän Herran Jeesuksen tuntemista seurakunnassa! Paulus on tarvinnut Febetä avuksi kirjottaessa lähetyskirjoja, joka oli Kristuksen seurakunnan palvelus-piika. Ovathan vaimot Jumalan välikappaleet ja äidit Israelissa että saattavat sanaaki selittää, kuin ymmärrys on avattu Pyhän Hengen kautta, erinomattain vähemmissä seuroissa, kun miehiltä lahjat puuttuvat, ett’ei osaa eikä ymmärrä kieliä, erinomattain sitä kieltä, jota Pyhän Hengen koulussa opetetaan. Estäköön Paavalin puhe vaimoja piispan ja papin virkoja etsimästä. Emme tahdo vaimoin kanssa astua saarnatuolille eli alttarille, vaan puhumme Jumalan valtakunnasta kaikille, joilla korvat on kuulla. Vieläpä Pyhä Henki nuhtelee mailmaa kaikkein suun kautta, joissa Hän asuu ja vaikuttaa.»
(Raattamaa 1878)

Raattamaa lähettää tämän kirjeensä lopussa terveisiä Oulussa saarnaajana tuohon aikaan esiintyneelle "Kristuksen seurakunnan palvelus-piialle Hackzellin Sofialle". Oululainen kirjakauppias Maria Sofia Hackzell (1826–1904) toimi vuosina 1876–1883 Oulun ruotsinkielisen lestadiolaisryhmän raamatunselittäjänä.

Myös Raattamaan sihteerillä Mathilda Fogmanilla (1835–1921) oli tuon ajan lestadiolaisuudessa vahva hengellinen auktoriteettiasema. Fogman keskusteli saarnaajien kanssa opillisista kysymyksistä sekä puuttui lestadiolaissaarnaajien toimintaan ja sopimattomaan käyttäytymiseen ja nuhteli asianomaisia kirjeissään. Saarnaajat Erkki Antti ja Juhani Raattamaa asettuivat näissä keskusteluissa puolustamaan Fogmanin käsityksiä.[30]

Piispa Gustaf Johansson esitti edellä mainitussa kirjassaan Laestadiolaisuus jyrkän paheksuntansa myös siitä, että liikkeessä sallittiin naistenkin saarnata. Johanssonin kritiikistä voidaan päätellä että lestadiolaisuudessa naiset edelleen 1890-luvullakin saarnasivat. Johansson kirjoitti:

»Naisiakin lahkokunta käyttää saarnaamistoimissa, sillä lahkon leweneminen ja koossa pysyminen on täällä pääasia. Nainen onkin warsin sopiwa lahkoa lewittämään, sillä naisen sulo on aisti-ihmiselle wiehätyksenä, ja aisti-ihmistä lahko wiljelee. Tässä puuhassa waikuttaa huonompia woimia, joita kristinusko ei tahdo käyttää. Jumalan sääntöjen halweksiminen ja polkeminen esiintyy nykyaikana niissä liikkeissä, jotka pyytäwät naista siirtää toimialoille, joille Jumala ei tahdo häntä päästää – –.»
(Johansson 1892)

Myös kritisoidessaan lestadiolaista rippioppia ja äänellistä syntien anteeksi julistamista Johansson kirjoittaa lestadiolaisnaisten aktiivisesta toiminnasta:

»Toinen suuri erhetys on siinä, että lahko laskee taiwaan waltakunnan awaimet jokaisen lahkolaisen käsiin. Jopa ämmätkin sanowat tien taiwaan waltakuntaan menewän heidän kauttaan.»
(Johansson 1892)

Johansson lainaa tämän jälkeen edellä siteerattua Raattamaan kirjettä ja toteaa pilkallisesti tällä "Lapin Akatemian" johtajalla olevan Raamatusta virheellinen käsitys, johon piispan velvollisuus on määrätietoisesti puuttua. Lainattuaan näytteitä lestadiolaisten siihen aikaan julkaisemista teksteistä, joissa nämä puolustavat naisten sananjulistusta, Johansson lopuksi toteaa: "Lahko ei waan tahdo totella Apostolin käskyä."[31] Toisin sanoen, naispuhujia oli esiintynyt vielä Johanssonin teoksen kirjoittamisajankohtana. Toisaalta Johansson mainitsee, että: "Lahko kutsuu kumminkin yksityisten keskinäistä puhettakin saarnaksi, ja tästä syntyy osaksi epäselvyyttä. Mutta lahko asettaa sittenkin naista tässä kohden asemaan, joka ei hänelle sovi." [26]

1900-luvun vaihteen hajaannus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

[32] Vuosina 1894-1900 lestadiolaisuus jakaantui vanhoillislestadiolaisiin, esikoislestadiolaisiin, uusheränneisiin ja kiihkeän hurmoksellisiin narvalaisiin[32]. Monilla alueilla hajaannus tapahtui verraten rauhallisesti, mutta esimerkiksi Oulun Rauhanyhdistyksellä kerrotaan uusheränneiden "jalasta vetämällä ja käsikähmällä" estäneen vanhoillislestadiolaisia saarnaajia Juho Kieksiä ja Kaarle Helisteniä puhumasta.[33]

Pohjois-Lapin Kittilästä alkunsa saanut uusheräys opetti, että synninpäästö tuli julistaa vain "lain alle syventyneille". "Kittilän vanhukset" vaativat "armonmurrosta", "sydämen särkymistä" ja "sydämen ympärileikkausta". Heidän mielestään evankeliumin "holvaaminen" oli johtanut "höllään" ja "pehmeään" kristillisyyteen sekä "valvomattomuuteen", jonka seurauksena oli tullut jopa karkeita "lihallisia lankeemuksia". Lisäksi uusheräys opetti lain kolmatta käyttöä: hengellinen laki ei heidän mielestään ollut vain uskottomille tarkoitettu "kurittaja Kristuksen tykö" vaan myös kristityn pyhityselämän ohjenuora.[34]

Helsingin lestadiolaisuudesta väitelleen tohtori Martti Vuollon mukaan Viron Narvasta alkunsa saanut narvalaisuus oli uudenheräyksen lieveilmiö.[35] Sen ominaispiirteitä olivat voimakkaat liikutukset, näyt ja muut ekstaattiset ilmiöt. Liikkeeseen liittyviltä vaadittiin julkirippiä. Narvalaisuuden "palavimmassa" vaiheessa Raamattua väheksyttiin; enemmän tuli kuunnella "Henkeä" ja "sisäistä sanaa". Esiintyi myös käsitystä, että julkiripin tehnyt ja seurakunnalta synninpäästön saanut tuli pyhäksi eikä voinut enää tehdä syntiä.[36] Narvalaisuus toimi helluntaiherätyksen tuloväylänä Suomeen. Helluntailaissaarnaaja Thomas Ball Barratt saapui Suomeen syksyllä 1911 narvalaisten kutsumana.[37]

Vanhoillislestadiolaiset puolustivat "avaraa evankeliumia" ja vastustivat lain kolmatta käyttöä.[38] He katsoivat, että "uusiheräys pitäen kristillisyytemme alkuevankeliumia kelpaamattomana -- repäisi eriseuran kristillisyydestä ja liitti sen haaraosastoksi maailman kristillisyyteen".[39] Epäonnistuneessa vuoden 1911 sovintokokouksessa vanhoillislestadiolaiset väittivät lain kolmannen käytön ja "sydämen särkymisen" vaatimuksen johtaneen omantunnonarkoja ihmisiä epätoivoon ja jopa itsemurhiin.[40] Myös esikoislestadiolaiset vastustivat lain kolmatta käyttöä ja varovaisuutta synninpäästön saarnaamisessa. Lisäksi he painottivat kuuliaisuutta esikoisten seurakunnalle, joka heidän mukaansa tarkoitti alkuheräyksen ydinalueen eli Ruotsin Lapin lestadiolaisia.[41]

Hajaannus toi liikkeelle runsaasti kielteistä julkisuutta ja hidasti sen etenemistä.[40] [42] Kirkollisten piirien, esimerkiksi Kotimaa-lehden, sympatiat olivat enimmäkseen uudenheräyksen puolella.[38]

Kritiikki ja hajaannukset vuosina 1900–1960

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuren hajaannuksen jälkeen eri lestadiolaisryhmien toiminta organisoitui ja vilkastui.[43] Lestadiolaisia oli runsaasti erilaisissa yhteiskunnallisissa ja kirkollisissa tehtävissä, jopa ministereinä.[44] Myös välit kirkkoon paranivat: Rovaniemen seurakunnan vuoden 1914 piispantarkastuspöytäkirjassa todetaan, että vanhoillislestadiolaisten rauhanyhdistys on "edistänyt raittiutta paikkakunnalla ja -- hartausseurat aiheuttaneet siunausta".[45] Esikoislestadiolaisuus sai kuitenkin osakseen kielteistä julkisuutta 1920- ja 1930-luvuilla, kun sen saarnaajien ronskia puhetapaa ihmeteltiin.[46]

1930-luvulla sisäiset kiistat alkoivat jälleen. Amerikan apostolis-luterilainen kirkko pyysi vuonna 1932 Suomen vanhoillislestadiolaisilta puhujia seuroihinsa. Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen mielestä ALC oli "sekaseurainen yhteisö" ja "ulkopuolella kristittyin rakkauden ja hengen yhteyden".[47] SRK kehotti puhujia kieltäytymään ALC:n pyynnöstä "rauhan ja rakkauden säilymisen tähden". Kuitenkin kolme saarnaajaa, Kiimingin kirkkoherra Väinö Juntunen, pyhäjokelainen Antti Krekula ja kuivaniemeläinen Ville Kaikkonen, lähtivät matkaan.[48][49] Oulussa kesäkuussa 1934 pidetty puhujainkokous katsoi, että näille saarnaajille oli "Jumalan seurakunnan merkitys hämärtynyt". Heitä kehotettiin parannukseen "sekaseuraisten tukemisesta ja rakkauden rikkomisesta", muuten he "repivät itsensä irti Jumalan lasten rakkaudesta".[50] Kokouksen enemmistö yhtyi näkemykseen, jonka mukaan[50]:

»Jumalan lapset maan päällä muodostavat yhden lauman Hyvän Paimenen ympärille niin, että yhdellä paikkakunnalla ei voi olla kahta keskenään riitelevää kristittyjen joukkoa, ei Suomessa eikä Amerikassa.»

SRK-vanhoillisuudesta eroon joutuneet saarnaajat kannattajineen pitivät Rovaniemellä syyskuussa 1934 oman kokouksen, jossa he paheksuivat tehtyjä päätöksiä[51]:

»Pyhä Raamattu ei missään kohdassa anna tukea käsitykselle, että olisi rajoitettu, kenelle saa saarnata ewankeliumia, kenelle ei, missä saa saarnata ja missä ei. Jollei saisi saarnata ewankeliumia sekaseuraisessakin seurakunnassa, tulisi kaikki ewankeliumin työ mahdottomaksi, koska täysin puhdasta seurakuntaa maan päällä ei ole--»

Myöhemmin "pikkuesikoiset" perustivat toimintansa kivijalaksi Kustannusosakeyhtiö Rauhan. Yhtiö alkoi julkaista Rauhan Sana-lehteä, mistä johtuu ryhmän nykyinen nimi rauhansanalaisuus.[52] Rauhansanalaisuus sai kannattajia erityisesti Pohjois-Ruotsista, Tornion- ja Muonionjokilaaksosta, ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta sekä osista Keski- ja Etelä-Pohjanmaata.[52][53] SRK-vanhoilliset ja rauhansanalaiset pyrkivät sovintoon 1940-luvun puolivälissä, mutta sovinto kaatui erimielisyyksiin seurakuntaopista.[54][55]

Myös uusheräyksessä kuohui. Erimielisyyksiä aiheuttivat muun muassa kirkollistuminen, yhteistyö Suomen Lähetysseuran kanssa sekä viidesläisyydestä ja anglosaksisesta pyhityskristillisyydestä saadut vaikutteet. Jo vuonna 1938 liikkeessä tapahtui hajaannus, joka päättyi kuitenkin sovintoon seuraavana vuonna. Vuonna 1954 uusheräyksen valtavirrasta erkaantui niin kutsuttu Kolkuttaja-suunta, joka 1960-luvulla jakaantui kontiolaisuudeksi ja peuralaisuudeksi.[56]

Kritiikki ja hajaannukset 1960-luvulta eteenpäin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950- ja 1960-lukujen vaihteessa vanhoillislestadiolaisten pappien ja maallikkosaarnaajien välille kasautuneet jännitteet purkautuivat hajaannuksena. Pappislinja vaati sakramenteille tärkeämpää roolia liikkeen teologiassa sekä tiiviimpää yhteistyötä kirkollisten järjestöjen, muun muassa Suomen Lähetysseuran kanssa. Erimielisyyksien symboliksi nousi kaste. Pappien mielestä kastamattomana kuolleen lapsen kohtalosta ei voida sanoa muuta, kuin että "hän on Jumalan hyvissä käsissä". Maallikkosaarnaajien mukaan lapset sen sijaan syntyvät maailmaan armahdettuina, "koska he kuuluvat Jeesuksen lunastamaan ihmissukuun". Maallikkolinja katsoi kasteen olevan "hyvän omantunnon liitto Jumalan kanssa" ja ehtoollisen "uskovaisille asetettu armoateria uskon vahvistukseksi". Pappislinja piti maallikkosaarnaajien kantaa tunnustuskirjojen vastaisena.[57][58]

Oulussa vuosina 1957 ja 1960 pidetyt SRK:n puhujainkokoukset asettuivat tukemaan maallikkosaarnaajien kantaa. "Pappiseriseuran" kannattajat - kymmenkunta pientä rauhanyhdistystä, 2/3 liikkeeseen kuuluneista papeista ja joitakin maallikkosaarnaajia - erotettiin rauhanyhdistyksistä "siinä toivossa, että Jumala, rakas Isä, saisi vaikuttaa parannuksen armon heidän sydämissään". Päivämiehen mukaan rauhanyhdistyksestä erottaminen ei ollut "erottamista Jumalan valtakunnasta, sillä sen he ovat tehneet itse". Pappislinjan mielestä heidät erotettiin, koska he eivät hyväksyneet maallikkosaarnaajien kirkon tunnustuksen vastaisia näkemyksiä.[59][60]

Vanhoillislestadiolaisuuden kiistat herättivät lehdistössä vilkasta keskustelua. Esimerkiksi Oulussa ilmestyvässä Kalevassa oli jo pelkästään tammikuussa 1961 yli 30 hajaannusta käsittelevää kirjoitusta. Myös Helsingin ja Oulun hiippakuntien piispat O.K. Heliövaara ja Martti Simojoki kritisoivat SRK:n kannanottoja sakramenteista. He kehottivat SRK:ta pitäytymään "Pyhään Raamattuun ja kirkkomme tunnustuskirjoihin".[61]

Pappislinja perusti vuonna 1963 toimintaansa organisoimaan Laestadius-Seura ry:n, joka alkoi julkaista Elämän Sana-lehteä. Lehden mukaan suuntausta on kutsuttu myös elämänsanalaisuudeksi. Pappislinjalle jäi myös Helsingin Lestadiolaisten ylioppilaskoti, jonka omistaman Maitojyvä-lehden julkaisemista se jatkoi.[62]

Vanhoillislestadiolaisuuden sisäinen kuohunta jatkui 1970-luvulla. Tämän vuosikymmenen aikana herätysliikkeen valtauomasta eriytyivät morjärveläisyys Ruotsissa, First Apostolic Lutheran Church USA:ssa ja sillanpääläisyys Suomessa. Liike sai tiedotusvälineissä osakseen erittäin negatiivista huomiota. Syinä olivat muun muassa niin kutsutut hoitokokoukset ja rajanveto ympäröivään yhteiskuntaan. Herätysliikkeessä ilmeni myös erimielisyyksiä seurakuntakurista, television hyväksymisestä, asenteesta poliittisiin puolueisiin (vasemmistopuolueisiin, SMP:en ja Kristilliseen Liittoon) sekä kulttuuriharrastuksiin.[63] Lauri Pietilän mukaan Suomen Keskustapuolue pyrki saamaan vanhoillislestadiolaisuudessa monopoliaseman. Hänen mukaansa myös Kokoomuksen kieltämistä oli suunniteltu, mutta se jäi lopulta pois Reisjärven suviseuroissa pidetystä alustuksesta, jossa lueteltiin kiellettyjä puolueita.[64]

Myös esikoislestadiolaisuudessa esiintyi sisäisiä erimielisyyksiä. Kiistoja aiheuttivat muun muassa Laestadiuksen postillojen uudistaminen sekä suhtautuminen yhteiskunnan maallistumiseen. Vuonna 1965 esikoisuuden valtauomasta erosi saarnaaja Levi Älvgrenin mukaan nimetty leeviläisyys, joka pitää tarkasti kiinni Laestadiuksen saarnojen alkuperäisesta asusta, suhtautuu jyrkän kielteisesti radioon ja televisioon sekä noudattaa tarkasti perinteisiä pukeutumis- ja tapanormeja.[65] Vuonna 1977 leeviläisyydestä erkaantui steeniläisyys.

1960- ja 1970-luvuilta lähtien lestadiolaisuutta on kritisoitu ennen kaikkea eksklusiivisesta seurakuntaopista, ehkäisyvastaisuudesta ja TV-vastaisuudesta. Television katseluun ja ehkäisyyn suhtaudutaan kielteisesti ennen kaikkea vanhoillis- ja esikoislestadiolaisuudessa, jonkin verran myös rauhansanalaisuudessa.[66][67] Arvostelusta suurin osa on kohdistunut herätysliikkeen pääsuuntaukseen vanhoillislestadiolaisuuteen. Herätysliikettä on syytetty tiukasta ryhmäkurista, uskonnon ja politiikan sekoittamisesta, sekä epäjohdonmukaisuudesta, kun moniin synteihin otetaan hyvin tiukka linja, mutta esimerkiksi tupakointi hyväksytään.[68][69] Liikettä on arvosteltu myös patriarkaalisuudesta. Naisia ei hyväksytä puhujiksi eikä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johtokuntaan.[70]

Lestadiolaisten vastauksia arvosteluun

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten edellä mainittiin, Laestadius perusti oman lehden Huutavan ääni korvessa puolustautuakseen lehdistön, erityisesti Norbottens Postenin, hyökkäyksiä vastaan.[71] Hän kirjoitti myös laajan uskonnonfilosofisen teoksen Hulluinhuonelainen (Dårhushjonet) osoittaakseen, että hänen kiistellyn toimintansa taustalla oli selkeä psykologis-filosofinen systeemi.[72] Niin Laestadiuksen saarnojen kuin kirjoitustenkin kieli oli usein karkeaa ja ironista,[73] kuten katkelma hänen konventikkeliplakaattia kritisoinutta artikkeliaan osoittaa.[74]:

»Alussa, kun julistus hartauskokouksia vastaan oli ilmestynyt, noudatettiin sitä jokseenkin ankarasti. Eräs kateellinen henkilö oli antanut ilmi muutamia kerettiläisiä eli lukijaisia Tukholmassa luvattomista seuroista. Viskaali tuli ilmiantajan kanssa osoitettuun huoneeseen. Mutta lukijaiset aavistivat pahaa, piilottivat tuokiossa kirjat ja asettivat niiden sijaan viinapullot ja kortit pöydälle. Viskaali astuu sisään, katselee ympärilleen eikä huomaa mitään muuta kuin huoneessa olevat henkilöt sekä viinapullon ja kortit pöydällä. Silloin hän kääntyy äkkiä ilmiantajaan päin ja sanoo: 'sinä senkin lurjus' - eli mokoma konna tai minkä paksun kirosanan hän mahtoikaan laskea suustaan - 'sinä olet ilmiantanut kunniallisia ihmisiä; etkö näe, että täällä on oikeita luterilaisia?' Tätä sanoessaan hän osoitti viinapulloa ja kortteja. Ja siitä hetkestä viinapullo ja kortit ovat tulleet oikeauskoisen luterilaisuuden oikeaksi tuntomerkiksi. Kas siinä osutaankin naulan kantaan. Mutta tämä naula tulikin ensimmäiseksi naulaksi luterilaisen kirkon ruumisarkussa. Eikä aikaakaan, niin siihen lyödään viimeinen naula.»

Lestadiolaisten ensimmäinen lehti oli Öljypuu, joka lopetti toimintansa vuonna 1877.[75] Sen takana oli oululainen kirjapaino ja muutama lestadiolainen. Vuonna 1880 alettiin julkaista Kristillistä kuukausilehteä.[76] Sen päätoimittajana toimi Karl Abiel Heikel ja vuodesta 1883 eteenpäin Aatu Laitinen. Vuonna 1888 lehden nimeksi vaihdettiin Sanomia Siionista ja vuonna 1904 Armonsanomat. Päätoimittaja ei vaihtunut. Aatu Laitinen lakkautti Armonsanomat-lehden, kun vanhoillislestadiolaiset perustivat Siionin Lähetyslehden "Jumalan valtakunnan äänenkannattajaksi" vuonna 1911.[77][78] Juhani Raattamaa perusteli oman lehden tarvetta vuonna 1879 K. A. Heikelille lähettämässään kirjeessä[79]:

»Se mahtaa olla tarpeellinen, että panna toimeen sanomalehti, että totuus kulkisi walheen rinnalla. Tämän kristillisyyden wihamiehet owat paljon walehdelleet kristittyin opista ja elämästä; eivätkä lakkaa maailman loppuun asti. -- Seuratkoon hengellinen lehti Kristuksen esikuwaa, joka puolusti opetuslapsiansa Dawidin esimerkillä.»

Wäinö Havas puolusti vuonna 1927 julkaistussa kirjassaan Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään herätysliikettä näin[80]:

»Se tunturituuli, joka kerran Kaaresuvannosta lehahti puhaltamaan on ollut sittenkin Jumalan tuuli, joka milloin vihurina on murskannut saatanan töitä, milloin lämpimänä lounatuulena saapunut sinne, missä särjetyt sydämet ovat kaivanneet sanomia taivaallisesta Armahtajastaan. Sen matkaan on kyllä toisinaan noussut niitä ilmavirtoja, jotka ovat lähtöisin tästä maasta, ja tuhoakin on tullut. Mutta mikäpä Jumalan työ olisi täysin turmeltumattomana milloinkaan pysynyt.»

Havaksen julkaisemat kirjat, hänen näkyvä poliittinen toimintansa ja hänen traaginen kuolemansa vuonna 1941 paransivat erityisesti vanhoillislestadiolaisuuden julkisuuskuvaa.[81]

Elämänsanalaisuuden hajaannuksen jälkeen kirkkoherra Kullervo Hulkko pyrki Päivämieheen vuonna 1961 kirjoittamallaan artikkelisarjalla Vanhoillislestadiolaisuus ja tunnustuskirjat osoittamaan herätysliikkeensä opin luterilaisen tunnustuksen mukaiseksi.[61]

1980-luvun alussa vanhoillislestadiolaisuus alkoi kehittää tiedotustoimintaansa ja avasi esimerkiksi suviseurat näkyvästi toimittajille. Myöhemmin Internetiin avattiin SRK:n kotisivut. Toisin kuin 1970-luku, 1980-luvun alku ja erityisesti vuosi 1984 eivät olleet julkisuudessa negatiivisia. Vanhoillislestadiolaisuuden tiedotustoiminnan aktivoituminen näkyi tuolloin sanomalehdissä. Nykyisin liike pyrkii avoimeen tiedottamiseen ja ainoat salassa pidettävät asiat ovat rippisalaisuuksia.[82] Filosofian maisteri Jani Alatalo toteaa tutkimuksessaan Kohti avoimuutta. Vanhoillislestadiolaisuuden käsittely julkisuudessa ja vanhoillislestadiolaisten suhtautuminen julkisuuteen Suomessa vuosina 1976-1984[83]:

»Jos joku vielä 2000-luvulla esittää, että lestadiolaisuuden pitäisi olla avoimempaa, kyse on lähinnä henkilön haluttomuudesta tutustua lestadiolaisuuteen. Lestadiolaisuus kuitenkin on paljon muutakin kuin julkisuuteen näkyvät poikkeamat keskivertosuomalaisen elintavoista.»

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Sirkku Kinnunen: Valkeus pimeydessä paistaa: Rovaniemen Rauhanyhdistys sata vuotta 1905-2005 (Rauhanyhdistysten historiasarja 9). SRK, 2005.
  • Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys: lestadiolaisuuden leviäminen Suomessa 1870–1899. SRK (Oulu), 1997. ISBN 951-8940-69-X
  • Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys. SRK, 2000. ISBN 951-8940-01-0
  • Pekka Raittila: Lestadiolaisuus 1860-luvulla: Leviäminen ja yhteisönmuodostus. Akateeminen Kustannusliike, 1976.
  • Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963. Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, 1999.
  • Lestadiolaisuusinfo
  • Talonen, Jouko: Iustitia 14, STI-aikakauskirja, Lestadiolaisuuden monet kasvot. Lestadiolaisuuden hajaannukset (pdf). Suomen teologinen instituutti (STI), 2001. ISBN 952-9857-11-X Teoksen verkkoversio.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 402–407
  2. ↑ Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 364–372
  3. ↑ Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 381–390
  4. ↑ Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 353–363
  5. ↑ L. L. Laestadius: Huutavan ääni korvessa (Karisto oy 1970)
  6. ↑ Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivu 374
  7. ↑ Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivu 374–379
  8. ↑ Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivu 379
  9. ↑ Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 378–379
  10. ↑ http://www.lestadiolaisuus.info/maat/suomi/kokkolan_seudun_lestadiolaisuus.php
  11. ↑ Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys, sivut 39–44 sivu
  12. ↑ Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys, sivu 40, 543
  13. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 53
  14. ↑ Pekka Raittila: Lestadiolaisuus 1860-luvulla, s. 182–183
  15. ↑ Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys
  16. ↑ Sirkku Kinnunen:Valkeus pimeydessä paistaa, sivut 19–20
  17. ↑ Lohi 1997, s. 610–611
  18. ↑ Kauko Vuonokari, Porin rauhanyhdistyksen historia, Aikaa on vähän, ISBN 951-99032-6-7, sivut 19–20
  19. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 11
  20. ↑ Sirkku Kinnunen:Valkeus pimeydessä paistaa, s.25–28
  21. ↑ Kaivola, E. 1959a. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 45–47, s. 73–111. Helsinki: Suomen Kirkkohistoriallinen Seura.
  22. ↑ Kaivola, E. 1959b. Mathilda Fogmanin asema ja merkitys lestadiolaisessa herätysliikkeessä. E.Kaivola 1959.
  23. ↑ a b Raittila, P. 1976. Lestadiolaisuus 1860-luvulla: leviäminen ja yhteisömuodostus. Väitöskirja. Loimaa: Loimaan kirjapaino.
  24. ↑ Nilsson, K. 1988. Den himmelsaka Föräldern: Ett studium av kvinnans betydelse i och för Lars Levi Laestadius’ teologi och förkunnelse. Acta Universitatis Upsaliensis. Women in religion 1. Göteborg: Graphic Systems.
  25. ↑ Tiirola, K. 1989. Naisen asema lestadiolaisuudessa 1860–1906. Kirkkohistorian pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.
  26. ↑ a b Markku Ihonen: Naisen paikka lestadiolaisuudessa. Varhaisia juonteita.
  27. ↑ Jussila, O.H. 1953. Vangituille vapautusta – sidotuille päästöä: satavuotismuisto. Maitojyvä 1953. Helsinki: Laestadiolaiseten ylioppilaskodin kannatusyhdistys. s. 3–8.
  28. ↑ Leivo, S. 2001. Jeesuksen nimessä ja veressä: synninpäästön käyttöönotosta lestadiolaisuudessa. Teoksessa: Lestadiolaisuuden monet kasvot. Helsinki: Suomen teologinen instituutti, s. 103–121.
  29. ↑ Raattamaa, J. 1976. Kirjeet ja kirjoitukset. Helsinki: Akateeminen kustannusliike.
  30. ↑ Kaivola E. 1956. Mathilda Fogman ja naisen asema lestadiolaisessa herätysliikkeessä. Maitojyvä 1956, s. 7–10. Helsinki: Laestadiolaisten ylioppilaskodin kannatusyhdistys.
  31. ↑ Johansson, G. 1892. Lestadiolaisuus. Kuopio 1892.
  32. ↑ a b Talonen 2001. s. 26-30
  33. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 74
  34. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 15, 57–82
  35. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 79
  36. ↑ http://lestadiolaisuus.info/suuntaukset/narvalaisuus.php
  37. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 78–82
  38. ↑ a b Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 121
  39. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 103.
  40. ↑ a b Wäinö Havas: Laestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Oulu 1927
  41. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 68–70
  42. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 91
  43. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 91–120
  44. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 123–130
  45. ↑ Sirkku Kinnunen:Valkeus pimeydessä paistaa, sivu 64
  46. ↑ Markku Ihonen: Myyttiset mielikuvat eli lestadiolaisuus ja saamelaisuus valtakulttuurin marginaaleina 1998. Kaltio. Viitattu 5. maaliskuuta 2007.
  47. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 133–138
  48. ↑ Sirkku Kinnunen: Valkeus pimeydessä paistaa, sivu 90
  49. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 135–136
  50. ↑ a b Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 137
  51. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 137–138
  52. ↑ a b Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 138
  53. ↑ http://lestadiolaisuus.info/suuntaukset/jtalonen_hajaannukset.php
  54. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 159–161
  55. ↑ Sirkku Kinnunen:Valkeus pimeydessä paistaa, sivut 119–122
  56. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 157-159
  57. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 211-216
  58. ↑ Sirkku Kinnunen: Valkeus pimeydessä paistaa, sivut 134-136
  59. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 216-223
  60. ↑ http://lestadiolaisuus.info/suuntaukset/vanhoillisuus/hajaannukset2.php
  61. ↑ a b Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 215
  62. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivut 216-219, 223-230
  63. ↑ http://lestadiolaisuus.info/suuntaukset/vanhoillisuus/hajaannukset3.php
  64. ↑ Lauri Pietilä: Sota perintöosasta, s. 59. Lauri Pietilä, 1981.
  65. ↑ http://lestadiolaisuus.info/suuntaukset/esikoisuus/leevilaisyys.php
  66. ↑ http://lestadiolaisuus.info/yhteiskunta/naisenasema.php
  67. ↑ http://lestadiolaisuus.info/media/
  68. ↑ Miikka Ruokanen: "Jumalan valtakunnalla on selkeät rajat ja korkea muuri". Helsingin Sanomat, 1980, nro 93, s. 2.
  69. ↑ Reino Hartikainen: Syntiä ja väärää Henkeä. Helsingin Sanomat, 1979, nro 351, s. 9. 31.12.1979
  70. ↑ Mari Teinilä: Oikean opin haltijat. Kotimaa, 2007, s. 4–5.
  71. ↑ Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivut 353-363
  72. ↑ L.L. Laestadius: Hulluinhuonelainen. Pohjois-Karjalan Kirjapaino Oy - Joensuu 1968, suomentaja Lauri Mustakallion esipuhe
  73. ↑ Seppo Lohi: Sydämen kristillisyys, sivu 354
  74. ↑ L.L. Laestadius: Huutavan ääni korvessa, sivut 162-163. Karisto Oy 1970
  75. ↑ Seppo Lohi: Pohjolan kristillisyys, sivu 75
  76. ↑ Lohi 1997, s. 73
  77. ↑ Ari-Pekka Palola: Suvi on läsnä - Sata vuotta suuria seuroja, sivu 14
  78. ↑ Sirkku Kinnunen: Valkeus pimeydessä paistaa, sivu 54
  79. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 14
  80. ↑ Lestadiolaisuuden historia pääpiirteissään. Oulu 1927
  81. ↑ Martti Vuollo: Lestadiolaisuus Helsingissä vuoteen 1963, sivu 151
  82. ↑ http://www.uta.fi/~tlmaih/Jutut2/lesmedia.htm
  83. ↑ "Avoimuus auttaisi herätysliikettä" Kaleva 15.9.2007

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lestadiolaisuuteen_liittyvät_kiistat&oldid=22791541”