Lapamato
| Lapamato | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Laakamadot Platyhelminthes |
| Luokka: | Heisimadot Cestoda |
| Alaluokka: | Eucestoda |
| Lahko: | Pseudophyllidea |
| Heimo: | Diphyllobothriidae |
| Suku: | Diphyllobothrium |
| Laji: | latum |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Diphyllobothrium latum |
|
| Katso myös | |
Lapamato eli leveäheisimato (Diphyllobothrium latum) on ihmisen ja muiden kalaa syövien nisäkkäiden, kuten koiran, kissan, sian ja karhun loinen, jonka väli-isäntänä ovat kalat.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäinen maininta lapamadosta löytyy locarnolaisen lääkärin Thaddeus Dunuksen teoksesta De lumbrico lato. Thaddei Duni Locarnensis medici epistolae medicinales (1592). Suomessa Herman Spöring (1701–1747) kuvaili jo vuonna 1740 lapamadon esiintymistä.
Kehitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hedelmöittyneestä lapamadon munasta kehittyy vedessä muutamassa päivässä uimataitoisia värekarvallisia ripsitoukkia. Diaptomus- ja Cyclops-suvun hankajalkaiset äyriäiset syövät näitä ripsitoukkia, jolloin äyriäisessä ripsitoukasta kehittyy proserkoidi eli ensimmäisen asteen toukka. Kun sitten äyriäinen joutuu pikkukalan syömäksi, vapautuvat nämä ensimmäisen asteen toukat ja kulkevat suolistosta lihaksistoon eläen siellä pleroserkoideina eli toisen asteen lihastoukkina. Kun petokala syö pikkukalan, siirtyvät toisen asteen lihastoukat sen suolistosta lihaksistoon. Lapamadon toukka on kapea, väriltään liidunvalkoinen ja pituudeltaan noin 5–20 millimetriä.[1]
Syötyään raakaa tai huonosti kypsennettyä (peto)kalaa saattaa ihminen infektoitua siten, että hän nielee samalla madon toukkia, jotka voivat jäädä suolistoon. Tartuttuaan ohutsuolen seinämään madon toukka kehittyy vähitellen jopa metrien mittaiseksi jaokkeelliseksi madoksi. Jaokkeet ovat aluksi lyhyitä, mutta lapamadon kasvaessa ne ovat lopulta lähes senttimetrin kokoisia. Mato on täysikasvuinen noin kuukauden ikäisenä ja voi pisimmillään kasvaa jopa 20-metriseksi. Eläimen loppupään jaokkeissa sijaitsevat lisääntymiselimet, jotka tuottavat hedelmöittyneitä munia, joita ulostamalla ihminen sitten levittää eliötä edelleen makeaan vesistöön. Itse irtoavat jaokkeet sulavat yleensä suolistossa, mutta esimerkiksi ripulin yhteydessä niitä poistuu ulosteiden mukana. Ihmisessä voi olla useita lapamatoja samaan aikaan. Mato saattaa elää ihmisessä jopa 20 vuotta. Lapamatoa tavataan myös saastunutta vettä juoneissa muissa nisäkkäissä, kuten kissoissa ja koirissa, jolloin nekin voivat ulosteidensa mukana levittää lapamatoa.
Esiintyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lapamato esiintyy ilmeisesti koko Suomessa makeavetisissä vesistöissä ja sitä saattaa esiintyä myös Perämeressä[2].
Vaikka lapamato on viime vuosikymmeninä huomattavasti harvinaistunut Suomessa, se ei ole hävinnyt sukupuuttoon. Tartunnan voi saada esimerkiksi syömällä raakaa haukea, ahventa, kiiskeä tai madetta. Kuhan osuudesta ei ole varmaa tietoa.[1] Siikaa ja kirjolohta voi kuitenkin syödä huoletta. Lapamadon voi saada myös mädistä.[2]
Lapamadon toukkia esiintyy pistokokeiden perusteella muutamassa prosentissa Suomen järvien ja jokien petokaloista[2]. Kalan kypsentäminen tuhoaa useimmiten toukat, mutta esimerkiksi graavisuolaus tai kylmäsavustus eivät riitä tappamaan taudinaiheuttajaa. Pakastettaessa kalan tai mädin pitää olla vähintään vuorokausi −18 asteen lämpötilassa, jolloin lapamadon toukat kuolevat.[1]
Lapamatoa esiintyy arviolta noin viidellätuhannella suomalaisella, ja se todetaan laboratoriotutkimuksissa noin 200 suomalaiselta vuosittain[3]. Lapamadon kantajuus oli yleistä Suomessa aina 1960-luvulle saakka. 1950-luvun alkupuolella Alli Vaittinen-Kuikka (Mato-Alli) aloitti Joensuussa lapamadon häätämisprojektin, joka vähensi tartuntojen määrää ratkaisevasti. Nykyisin yleistynyt sushin ja lähes raa’an kalan ja mädin syönti saattaa kuitenkin aiheuttaa yleistyneitä lapamato-ongelmia.[1]
Haitat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lapamato on suolinkaisen ja väkäpäisen heisimadon ohella yksi ihmiselle vaarallisimmista suolistoloisista. Lapamadon tiedetään olevan syy muun muassa päänsärkyyn ja krooniseen migreeniin. Suomalainen Johan Wilhelm Runeberg ja tarttolainen Gustaf Reyher osoittivat vuonna 1886, että lapamatoinfektio aiheuttaa ihmisessä myös huonovointisuutta ja megaloblastista eli suurisoluista anemiaa. Kyseessä on B12-vitamiinin puutteesta johtuvaa pernisiöösi anemia eli näivetysveritauti.[4] Lapamato käyttää isäntänsä B12-vitamiinin toistaiseksi tuntemattomalla tavalla[5] ja voi aiheuttaa edellä mainittujen oireiden lisäksi muun muassa huimausta, jatkuvaa nälkää, laihtumista, voimattomuutta, ruokahaluttomuutta, ripulia, sydänoireita, ummetusta, vatsakipua, vatsan turvotusta ja väsymystä.[6]
Lapamadon häätöön käytetään niklosamidia. Kissoilla ja koirilla lapamadon häätöön soveltuvissa lääkkeissä käytetään vaikuttavana aineena pratsikvantelia.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Katja Pulkkinen, Anssi Karvonen ja E. Tellervo Valtonen: Lapamato – harvinainen muttei hävinnyt Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2004;120(15):1912
- ↑ a b c Voiko sushista saada lapamadon? Kaleva. Viitattu 9.12.2020.
- ↑ Heisimadot, lapamato, ekinokokkoosi. Lääkärikirja Duodecim 23.9.2016. Jukka Lumio http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk01165 (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Forsius, Arno: Heisimatojen historiaa saunalahti.fi. Arkistoitu 22.7.2015. Viitattu 10.4.2016.
- ↑ http://www.saunalahti.fi/arnoldus/cobalami.htm (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Lapamato - Oireet. http://www.oireet.fi/lapamato.html
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- von Bonsdorff, B: Diphyllobothriasis in Man. London: Academic Press, 1977.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Leveä heisimato eli lapamato (diphyllobothrium latum) – Ruokavirasto
- Meri, Seppo: Lapamato – uhanalainen kansallisparasiittimme? Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim, 2012;128(13):1318-20
- Encyclopedia of Life (EOL): Diphyllobothrium latum (englanniksi)