Länsi-Ukrainan kansantasavalta
| Länsi-Ukrainan kansantasavalta Західноукраїнська Народна Республіка Zah’idnoukrajinska Narodna Respublika |
|||
|---|---|---|---|
1918–1919 |
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | kansantasavalta | ||
| Pääkaupunki |
Lviv (marraskuu 1918) Ternopil (vuoden 1918 loppuun) Stanyslaviv (Ivano-Frankivsk) Zalishchyky (kesäkuun alku 1919) |
||
| Historia | |||
| – hallitus perustettiin | 1. marraskuuta 1918 | ||
| – Ukrainan rada perusti valtion | 9. marraskuuta 1918 | ||
| – perustuslaki laadittiin | 13. marraskuuta 1918 | ||
| – Puolan–Ukrainan sota | heinäkuu 1919 | ||
| Viralliset kielet | ukraina | ||
| Kielet | ukraina, puola, ruteeni, jiddiš | ||
| Kansallislaulu |
”Ще не вмерла України” Štše ne vmerla Ukrajiny (”Ukraina ei ole vielä kuollut”) |
||
| Edeltäjä |
 Itävalta-Unkari |
||
| Seuraajat |
 Puolan toinen tasavalta Romanian kuningaskunta Tšekkoslovakian ensimmäinen tasavalta Ukrainan kansantasavalta |
||
.svg)
.png)
Länsi-Ukrainan kansantasavalta (ukr. Західноукраїнська Народна Республіка, Zah’idnoukrajinska Narodna Respublika) oli lyhytaikainen valtiomuodostuma Ukrainassa vuosina 1918–1919. Sen perusti Ukrainan rada 9. marraskuuta 1918 entisen Itävalta-Unkarin etnisten ukrainalaisten alueelle.[1]
Länsi-Ukrainan kansantasavallan hallitus perustettiin 1. marraskuuta 1918. Perustuslaissa, joka laadittiin 13. marraskuuta 1918, valtion nimi päätettiin ja alue määriteltiin Itävalta-Unkarin kruununmaista Galitsiasta ja Bukovinasta koostuvaksi.[1]
Itävallan keisari Kaarle I oli julistanut 16. lokakuuta 1918 niin sanotun kansainmanifestin (saks. Völkermanifest zur föderativen Neugliederung des Staates), jonka mukaan Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiasta tuli liittovaltio. Itävalta-Unkarin valtiopäivien ukrainalaiset edustajat olivat ilmoittaneet 18. lokakuuta 1918 muodostavansa Ukrainan kansallisneuvoston, joka edustaisi Itä-Galitsian, Bukovinan ja Transkarpatian ukrainalaisia.
Länsi-Ukrainan ja Ukrainan kansantasavallat julistivat tammikuussa 1919 yhdistyvänsä, mutta Länsi-Ukraina joutui sotaan Puolaa vastaan, joka valtasi koko maan heinäkuuhun 1919 mennessä.[2]
Sotilaskomitea sekä Puolan ja Romanian hyökkäys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kapteeni Dmytro Vitovskin johtama sotilaskomitea otti 1. marraskuuta 1918 Lvivissä vallan ensin kaupungissa ja muutamien päivien kuluessa myös muualla Itä-Galitsiassa ja Bukovinassa. Samana päivänä puolalaiset hyökkäsivät Itä-Galitsiaan ententen kannattamina ja romanialaiset aloittavat etenemisensä Bukovinassa. Romania oli ympärysvaltoihin kuuluvien Britannian ja Ranskan liittolainen, kun taas Puola oli juuri itsenäistymässä Venäjästä. Puola halusi pitää Itävalta-Unkarin hallitseman Galitsian itsellään sen puolalaisväestön vuoksi.
Valtiosihteeristön muodostaminen kansallisneuvoston hallitukseksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Länsi-Ukrainan kansallisneuvosto antoi 5. marraskuuta 1918 julistuksen, jossa määriteltiin Länsi-Ukrainan kansantasavallan periaatteet. 9. marraskuuta Länsi-Ukrainan kansallisneuvosto muodosti hallituksekseen valtiosihteeristön, johon tuli 14 jäsentä Kost Levytskyin johdolla.
Väliaikainen laki Länsi-Ukrainan kansantasavallan itsenäisyydestä julkaistiin 13. marraskuuta 1918, ja 16. marraskuuta määriteltiin Länsi-Ukrainan alue- ja paikallishallinnon periaatteet. Ne perustuivat edustukselliselle demokratialle kansalliskokouksessa ja paikallisissa elimissä.
Vaalit ja hallinnon pakeneminen puolalaisilta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Puolalaiset onnistuivat 22. marraskuuta 1918 valtaamaan Lvivin, ja hallituksena toimiva valtiosihteeristö siirtyi Ternopiliin. Ukrainalaisten hallussaan pitämällä alueella järjestettiin 22.–25. marraskuuta 1918 kansallisneuvoston vaalit 150 kansanedustajan valitsemista varten. Kansallisilla vähemmistöille, kuten puolalaisille, juutalaisille ja muille, oli varattu noin kolmasosa edustajapaikoista. Puolalaiset boikotoivat vaaleja, kun taas juutalaiset osallistuivat niihin ja saivat kymmenisen prosenttia paikoista. Vuoden 1919 alussa 1.–2. tammikuuta hallitus siirtyi Stanyslaviviin.
Ukrainan kansallisneuvosto muodosti 2. kokouksessaan 3. tammikuuta itselleen puhemiehistön Jevhen Petruševytšin johdolla ja samalla valittiin Sidir Holubovytšin johtama kokoomushallitus. Hallitus ryhtyi toteuttamaan muunmuassa maareformia ja diplomaattisuhteiden solmimisia Brasilian, Itävallan, Tšekkoslovakian, Saksan, Unkarin sekä Yhdysvaltain kanssa. Kaiken kaikkiaan näitä maita oli 15.
Sodan aikana Länsi-Ukrainan kansantasavalta piti ilmoituksensa mukaan tilapäisesti voimassa Itävallan lait sekä itävaltalaisen verotuksen. Sodan vuoksi verokertymä oli vähäinen. Valtio sai tulonsa öljyn ja suolan viennistä.
15. helmikuuta 1919 säädetyssä laissa valtion kieleksi tuli ukraina, mutta vähemmistöillä oli oikeus asioida hallinnon kanssa omalla kielellään. Länsi-Ukrainan kansantasavalta ryhtyi maareformiin takavarikoimalla tilanomistajilta maita maattomille talonpojille jaettavaksi.
Länsi-Ukrainan alue jaettiin kahteentoista sotilaspiiriin, joiden päälliköillä oli velvollisuus asevelvollisten oton järjestämiseen alueellaan. Teoriassa Länsi-Ukrainan kansantasavalta kykeni käskemään armeijaan 100 000 sotilasta, mutta heikon varustetilanteen vuoksi taisteluvalmiiksi saatiin vain 40 000.
Ukrainan yhdistymishanke
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansankokouksia, joissa keskusteltiin Länsi-Ukrainan liittämisestä Ukrainan kansantasavaltaan, järjestettiin eri puolilla Länsi-Ukrainaa, muun muassa Bukovinassa ja Transkarpatian H’ustissa. Länsiukrainalaiset kannattivat kansankokouksissa Länsi-Ukrainan kansantasavallan ja Ukrainan kansantasavallan yhdistymistä Ukrainaksi. Stanyslavivissa istuva kansallisneuvosto hyväksyi 3. tammikuuta 1919 Ukrainoiden yhdistymisen ja valtuutti hallituksen aloittamaan siitä neuvottelut Ukrainan kanssa.
65 parlamentaarisesti edustavaa Länsi-Ukrainan kansallisneuvoston jäsentä saapui 16. tammikuuta 1919 yhdessä valtiosihteereiden kanssa lähetystönä Kiovaan ilmoittamaan yhdistymisaikeesta. 21. tammikuuta Ukrainan kansantasavallan kansallisneuvosto hyväksyi Länsi-Ukrainan kansallisneuvoston 3. tammikuuta tekemän päätöksen Länsi-Ukrainan ja Ukrainan yhdistymisestä. Päätös julkistettiin seuraavana päivänä Kiovassa Sofian aukiolla. 23. tammikuuta julistuksen hyväksyi työväenkongressi, joka koostui muun ”Dneprin Ukrainan” 377 talonpojasta, 118 työläisestä ja 33 älymystöön kuuluvasta.
Länsi-Ukrainan puolustautuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keväällä 1919 Länsi-Ukrainan armeijassa oli noin 60 000 sotilasta, jotka olivat jakautuneet kolmeen osaan. Tämä voima riitti kesään 1919 asti Romanian vastustamiseen Bukovinassa ja Puolan torjumiseen Itä-Galitsiassa. Koska Ranska kuitenkin osallistui Neuvosto-Venäjän vastaiseen interventioon voimakkaasti, se tarjosi puolalaisten tueksi 90 000 sotilaan vahvuiset ranskalaisjoukot saamaan aikaan, kun Romania hyökkäsi Podoliasta. Länsi-Ukrainan hallitus joutui pakenemaan 26. toukokuuta Stanislavivista Kamenets-Podolskiin. Länsi-Ukrainan armeija joutui vetäytymään Ukrainan puolelle 16.–17. kesäkuuta 1919 välisenä aikana, ja näin Länsi-Ukrainan kansantasavallan hallitus menetti alueensa hallinnan.
Vallan keskittäminen Jevhen Petruševytšille
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ukrainan kansallisneuvoston puhemiehistö ja valtiosihteeristö luovuttivat 9. kesäkuuta 1919 toimeenpanovallan Jevhen Petruševytšille, joka sai diktaattorina nimittää Länsi-Ukrainan kolmannen hallituksen. Länsi-Ukrainan valtiosihteeristö siirsi 100 000 sotilasta käsittävän armeijansa Ukrainaan ja toivoi, että se hyökkäisi Kiovasta Lviviin puolalaisia vastaan.
Ukrainan pääsihteeristö piti Neuvosto-Venäjää ja Denikinin Krimiltä operoimaa Etelä-Venäjän armeijaa itselleen vaarallisempana ja pyrki siksi solmimaan rauhan Puolan kanssa. Puola oli valmis rauhaan Ukrainan pääsihteeristön kanssa, jos Puola saisi Länsi-Ukrainan Itä-Galitsian, joka sille oli kuulunutkin ennen vuoden 1772 Puolan ensimmäistä jakoa, jossa se siirtyi Itävalta-Unkarin Itävallan keisarikunnan hallitsemaan osaan.
Itä-Galitsian luovuttaminen Puolalle
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aselepo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ukrainan pääsihteeristö solmi 1. syyskuuta 1919 Puolan hallituksen kanssa aselevon ja muodosti Zbrutšin ja Žvanšikin väliin neutraalin vyöhykkeen.
Itävalta luopui 10. syyskuuta 1919 Saint-Germainin sopimuksella vaatimuksistaan Itä-Galitsiaan ja luopui sitä koskevasta päätöksenteosta. Länsi-Ukrainan hallitus pyrki vetoamaan 5. kesäkuuta 1919 Versailles’n rauhansopimuksen korkeimman neuvoston periaatteisiin siitä, että Itä-Galitsialla on itse oikeus päättää asioistaan.
Länsi-Ukrainan pakolaishallitus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vastustaessaan Ukrainan aikomusta luovuttaa Länsi-Ukraina Puolalle Petruševytš lähti hallituksineen 15. marraskuuta 1919 Kaminets-Podilskista ja meni Romanian kautta Wieniin pakolaishallitukseksi.
Ukrainan pääsihteeristö ja Puolan hallitus allekirjoittivat 2. joulukuuta 1919 sopimuksen, jonka mukaan raja kulkee Zbruchissa ja Itä-Galitsia jää Puolalle ukrainalaisen väestön kanssa sovittavin ehdoin. Tämä vahvistettiin Ukrainan ja Puolan välisessä Varsovan rauhansopimuksessa 20. huhtikuuta 1920.
Petruševytš muodosti 1. elokuuta 1920 Länsi-Ukrainan neljännen hallituksen pakolaishallituksena diktaattorina nimittämiensä viiden henkilön kanssa ja pyrki näin uudistamaan kansallisen yhtenäisyyden. Pakolaishallitus pyrki kannustamaan vastarintaan puolalaisia vastaan.
Puolan alahuoneen vaaleissa 5. marraskuuta 1922 Itä-Galitsian äänestysprosentti oli 40 prosenttia ja 12. marraskuuta 1922 ylähuoneen vaaleissa 37 prosenttia. Boikotin tarkoituksena oli osoittaa ukrainalaisuutta. Puola alkoi olla heikoilla Neuvosto-Venäjän Varsovaan suuntautuneen hyökkäyksen vuoksi. Runsas puoli vuotta myöhemmin puolalaisten aseman vahvistuttua Neuvosto-Venäjä ja Puola sopivat Riian rauhansopimuksessa Itä-Galitsian jäämisestä Puolalle 1921.
Viimeiset diplomaattiset ponnistelut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuoden 1922 Genovan konferessiin mennessä Länsi-Ukrainan kansallisneuvosto ja valtiosihteeristö yrittivät saada Britannian, Kanadan ja Italian edustajien avulla Itä-Galitsian kysymyksen uudelleen käsiteltäväksi. Ne lähettivät tätä asiaa koskevan kirjeen tuloksitta Britannian pääministeri David Lloyd Georgelle 4. huhtikuuta 1922. Vuoden loppuun mennessä Ranskan ja Britannian näkemykset lähestyivät toisiaan. Metropoliitta A. Šepitski yritti turhaan vedota Itävaltaan, Britanniaan, Ranskaan ja Vatikaanivaltioon. 14. maaliskuuta 1923 Britannian, Ranskan, Italian ja Japanin edustajat päättivät Itä-Galitsian kuuluvan Puolalle sillä ehdolla, että Itä-Galitsialle myönnetään autonomia ja taataan kansallisten vähemmistöjen oikeudet.
Länsi-Ukrainan hallitus lakkautti itsensä 30. kesäkuuta 1923.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Markus, Vasyl & Stakhiv, Matvii: Western Ukrainian National Republic Encyclopedia of Ukraine. Viitattu 20.2.2023. (englanniksi)
- ↑ Millar, James R. (toim.): Encyclopedia of Russian History, s. 1603. New York: Thomson Gale, 2004. ISBN 0-02-865693-8.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Західно-Українська Народна Республіка 1918–1923. Енциклопедія. Т. 1: А–Ж. Івано-Франківськ: Манускрипт-Львів, 2018. 688 с. (ukrainaksi)
- Західно-Українська Народна Республіка 1918–1923. Енциклопедія. Т. 2: З–О. Івано-Франківськ: Манускрипт-Львів, 2019. 832 с. (ukrainaksi)
- Західно-Українська Народна Республіка 1918–1923. Енциклопедія. Т. 3: П–С. Івано-Франківськ: Манускрипт-Львів, 2020. 576 с. (ukrainaksi)
- Західно-Українська Народна Республіка 1918–1923. Енциклопедія. Т. 4: Т–Я. Івано-Франківськ: Манускрипт-Львів, 2021. 688 с. (ukrainaksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Länsi-Ukrainan kansantasavalta Wikimedia Commonsissa
