Koralliriutta
Koralliriutta on korallieläinten erittämästä kalsiumkarbonaatista kiteytyneiden tukirakenteiden ajan saatossa muodostama riutan muotoinen vedenalainen kasautuma, jollaisia esiintyy lähinnä merten rannikkovesissä ja muilla matalilla alueilla. Koralliriutat muodostavat elinympäristön suurelle määrälle erilaisia eliöitä.
Esiintyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lämpimän veden koralliriuttoja voi muodostua alueilla, joilla meriveden lämpötila ei laske pitkiksi ajoiksi 18 asteen alapuolelle. Useimmat korallilajit kasvavat parhaiten, kun lämpötila on 23–29 °C ja suolapitoisuus 32–42 tuhannesosaa.[1] Valtaosa koralliriutoista sijaitsee kääntöpiirien välisellä alueella lämpimien merivirtojen huuhtomilla mantereiden itärannikoilla. Merkittävimmät esiintymisalueet ovat Kaakkois-Aasia, Australia, Oseania, Punainenmeri ja Karibianmeri. Rannikoiden läheisyyteen matalaan veteen syntyy palle- eli rantariuttoja, hieman kauemmas rannikosta suuria valliriuttoja ja ulkomerelle kehäriuttoja eli atolleja.
Maailman suurin koralliriutta on Australian koillisrannikon edustalla sijaitseva Iso Valliriutta.[2]
Kylmänveden korallit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kylmänveden korallit kasvavat tyypillisesti syvällä ja kylmässä meressä, 200–1 000 metrin syvyydessä 4–13-asteisessa vedessä. Matalimmillaan koralleja on löydetty 40 metristä ja syvimmillään 6 300 metristä. Vuoteen 2004 mennessä kylmänveden koralleja oli löydetty yli 40 valtion aluevesiltä, Atlantista, Tyynestämerestä, Intian valtamerestä ja Välimerestä. Kylmänveden koralleja ei tunnetta yhtä hyvin kuin lämpimien merialueiden koralleja.[3]
Vuonna 2002 Pohjois-Norjasta Lofoottien saariryhmän lounaispuolelta löydetty Røstrevet on suurin kylmänveden koralli.[4][5] Røstrevet on myös suurin silmäkoralliriutta.[6]
Synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uusi koralliriutta alkaa syntyä, kun korallieläimen vapaana uiva toukka pääsee sopivaan ympäristöön, asettuu paikoilleen ja alkaa kasvattaa kalkkirunkoa.[1]
Koralliriuttoja muodostavat korallieläimet, varsinkin kivikorallit, elävät tavallisesti 5–30 metrin, korkeintaan 50 metrin syvyydessä. Niiden kalkkikivestä koostuvat jäänteet kasautuvat vuosisatojen kuluessa kasvuston alle muodostaen yhtenäisen rakennelman. Korallieläimet elävät symbioosissa zooksantellilevien kanssa, jotka fotosynteesin avulla tuottavat niitä suojaaville korallieläimille ravinteita. Levien kuoleminen johtaa korallien vaalenemiseen.[1] Siksi eliöt tarvitsevat kirkkaan ja suhteellisen matalan veden menestyäkseen. Koska koralliriutat voivat kasvaa korkeutta 0,5–2 metriä vuosisadassa,[1] pystyvät ne kuromaan kiinni hitaan merenpinnan kohoamisen tai merenpohjan vajoamisen ja ulottumaan jopa 800 metrin syvyyteen.
Usein koralliriutoilla elää varsinkin punaleviin kuuluvia kalkkileviä, jotka osallistuvat riutan rakentamiseen tuottamalla vahvistavia kalkkikivikerroksia.
Rakenteensa perusteella koralliriutat voidaan jakaa reunusriuttoihin, valliriuttoihin ja atolleihin. Yleisimpiä ovat reunusriutat, jotka kasvavat saaren ympärille sopivan syvyiseen rantaveteen. Myös valliriutat kasvavat lähellä rantaa, mutta niitä erottaa varsinaisesta rantaviivasta syvänne. Atolli syntyy, kun reunusriutta kasvaa vulkaanisen saaren ympärille, ja sen keskellä ollut saari jää vedenpinnan alle merenpinnan nousun tai esimerkiksi tulivuoren romahtamisen takia. [1] Charles Darwin esitti teorian erilaisten koralliriuttojen syntymistavoista ensimmäisessä julkaistussa teoksessaan Coral reefs (1842).[7]
Ekosysteemi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huolimatta esiintymisestään vähäravinteisilla trooppisilla rannikkovesillä on koralliriuttojen biodiversiteetti hyvin korkea. Ravinteille on kehittynyt tehokas kiertokulku korallieläinten, symbioottilevien ja muiden riutan organismien välillä. Levien ohella ravinteita tuottavat syanobakteerit, lisäksi korallieläimet saavat typpeä ja fosforia suoraan vedestä sekä syövät virtojen tuomia planktoneliöitä.
Koralliriutoilla esiintyy yli 4 000 kalalajia, kuten värikkäitä papukaijakaloja. Lisäksi ne ovat elinympäristönä erilaisille sienieläimille, meduusoille, katkaravuille, ravuille, hummereille, nilviäisille (esim. mustekalat), piikkinahkaisille (esim. meritähdet, merisiilit, merimakkarat), merikilpikonnille ja merikäärmeille sekä merihevosille.
Uhat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ainoa merkittävä yksittäinen uhka koralliriuttojen säilymiselle on ihmisen toiminta. Erityisesti saasteet ja liikakalastus, mutta myös laivaliikenne ja kasvihuoneilmiön voimistuminen, ovat aiheuttaneet herkkien elinympäristöjen tuhoutumista. Lisäksi elävien kalojen pyydystäminen riutoilta lähinnä akvaariokäyttöön tainnuttavan syanidin avulla tappaa myös muuta koralliriutan eliöstöä.[8] Mikäli nykyinen kehitys jatkuu, on 70 prosenttia koralliriutoista vaarassa kadota kokonaan nykyisen sukupolven elinaikana.[9]
Merten happamoituminen ja lämpeneminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hiilidioksidin määrän nousu ilmakehässä johtaa hiilidioksidin lisääntyvään liukenemiseen meriveteen ja sitä kautta meriveden happamoitumiseen. Liuennut hiilidioksidi vähentää myös vapaiden karbonaatti-ionien määrää, mikä vaikeuttaa korallien, planktonin ja nilviäisten tukirangan muodostumista. Ilmastonmuutos johtaa myös meriveden lämpenemiseen, monet riutan eläimet ovat herkkiä pienillekin lämpötilanvaihteluille.[8]
Likaantuminen ja roskaantuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ihmisen toiminnasta mereen joutuu myrkyllisiä aineita kuten hyönteismyrkkyjä, jotka vahingoittavat riutan eläimistöä. Vedessä ajelehtivat muoviroskat voivat tukahduttaa riutan eläimiä kuten merikilpikonnia, kaloja ja merinisäkkäitä.[8] Yksi suurimmista uhkista on öljyn vuotaminen mereen. Suuren Valliriutan alueella havaittiin vuosina 1987–2002 yhteensä 282 öljypäästöä. Laivojen septitankeista pääsee riuttojen lähelle ravinteita ja bakteereita, ja painolastitankeissa voi kulkeutua vaarallisia tulokaslajeja.[10]
Kalastus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Riuttojen kaloja pyydystetään sekä ravinnoksi että akvaariokäyttöön. Dynamiitin ja syanidin käyttö tuhoaa laajoja alueita, mutta myös ylikalastus ja kalojen ajaminen verkkoon hakkaamalla koralliriuttaa aiheuttavat vaurioita.[8]
Otsonikato
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Otsonikerroksen ohentuminen lisää ultraviolettisäteilyn määrää, mikä vahingoittaa tiettyjä eläimiä matalassa vedessä.[8]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e What are Coral Reefs NOAA Coris – Coral Reef Information System. Viitattu 19.7.2010. (englanniksi)
- ↑ Great Barrier Reef. Barrier Reef Australia. Arkistoitu 25.12.2009. Viitattu 8.5.2020. (englanniksi)
- ↑ Syvänmeren korallien elinalue uskottua laajempi Yle Uutiset. 8.6.2004. Viitattu 8.11.2014.
- ↑ Coral reefs in Norway, Lophelia pertusa Institute of Marine Research. 4.1.2003. Norjan merentutkimuslaitos IMR. Arkistoitu 8.10.2014. Viitattu 8.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Ainutlaatuisia koralliriuttoja tuhotaan pohjatrooleilla Norjassa. Greenpeace. 10.11.2008. Arkistoitu 8.11.2014. Viitattu 8.11.2014.
- ↑ Sømme, Lauritz S. & Hovde, Kjell-Olav: Steinkoraller snl.no Store norske leksikon. 12.5.2014. SNL AS. Viitattu 8.11.2014. (englanniksi)
- ↑ Chancellor, Gordon: Introduction to Coral reefs The Complete Works of Charles Darwin Online. heinäkuu 2008. Viitattu 8.5.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Threats to Coral Reefs – Ocean Acidification. Coral Reef Alliance. Arkistoitu 13.6.2010. Viitattu 21.7.2010. (englanniksi)
- ↑ Coral Reefs: Rescue the Reef. Nature Consurvancy. Arkistoitu 6.11.2008. Viitattu 8.5.2020. (englanniksi)
- ↑ Principal water quality influences on Great Barrier Reef ecosystems. Australian Government – Great Barrier Reef Marine Park Authority. Arkistoitu 13.12.2009. Viitattu 8.5.2020. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kleypas, Joanie: Coral reef Encyclopedia of Earth. 28.3.2010, päitivetty 6.10.2012. Viitattu 8.5.2020. (englanniksi)
- CoRIS: Coral Reef Information System NOAA's Coral Reef Information System. Viitattu 8.5.2020. (englanniksi)