Kolera Suomessa

Kolera saapui Suomeen ensimmäistä kertaa vuonna 1831. Tämän jälkeen koleran pandemiat ulottuivat säännöllisesti Suomeen asti, kunnes vuosisadan vaihteen lääkäreiden keskuudesta siinneet torjuntatoimet saivat taudin esiintymisen kuriin ja hallintaan. Tärkeitä suojatoimia oli puhtaan juomaveden saanti, hygienian tärkeyden ymmärtäminen ja sairastuneiden eristys.

Koleran ensiesiintyminen Suomessa

Kolera saapui Suomeen ensimmäistä kertaa vuonna 1831, osana toista kolerapandemiaa. Tautia havaittiin kesäkuussa Viipurissa ja elokuussa jo Helsingissä ja Turussa. Senaatti määräsi talousosaston varapuheenjohtajana toimineen Anders Falckin johtamaan koleraepidemian vastaista vaikeaa taistelua. Lääkäreitä ja sairaaloita oli vähän, eikä vaarallisen taudin torjunnasta tiedetty tarpeeksi. Tiedettiin vain, että se tarttui ihmisestä toiseen. Falckin antamat ohjeet, joissa neuvottiin sairastuneita menemään lämmitettyyn saunaan kuumalla vastalla hierottavaksi, lepäämään ja hikoilemaan saunan lauteilla sekä pukeutumaan lämpimästi saunan jälkeen, luettiin kirkoissa saarnastuolista joka sunnuntai ja niitä ripustettiin painettuina julkisten rakennusten seinille eri puolilla maata. Helsingissä koleraa esiintyi aluksi Viaporin linnoituksessa, mistä se levisi itse kaupunkiin.

Jotta sairaat voitaisiin eristää terveistä jouduttiin turvautumaan tiukkoihin toimiin. Kaupungilla liikkuminen öiseen aikaan kiellettiin ankarasti, liikkumista paikasta toiseen rajoitettiin, maahan pyrkivät laivat pantiin joksikin aikaa karanteeniin ja kaduilla partioivat valkoisin käsivarsinauhoin varustetut vartijat valvomassa, etteivät saastutettujen talojen asukkaat pääse kosketuksiin ulkopuolisten kanssa. Vartijat toimittivat myös ruokaa eristettyihin taloihin. Jos talossa oli joku kuollut koleraan, eristys kesti kaksi viikkoa, minkä jälkeen rakennuksessa oli suoritettava perusteellinen puhdistus ja lopuksi savustus katajilla. Koleraepidemian aikana suoritettiin terveystarkastuksia ja puhdistautumisia (purifikaatio), joka tarkoitti vaatteiden ja matkatavaroiden savuttamista kloorikaasulla. Kirjepostia käsiteltiin tuolloin rautapihdein ja savustettiin rautalaatikoissa kloorilla sen jälkeen, kun kirjeet oli ensin pistelty reikiä täyteen.

Koska lääkäreitä oli vähän, jouduttiin avuksi ottamaan myös opiskelijoita. Kolerasairaaloissa potilaita hoidettiin oksettamalla ja sinappitaikinakääreillä. Potilaille annettiin oksetusjuurta ja käskettiin pidättämään oksennusta mahdollisimman pitkään, jotta tauti kunnollisen oksennuksen mukana häviäisi. Sinappitaikinakääreitä asetettiin pitkin selkärankaa, vatsalle ja alaraajoihin, mikä helpotti hetkeksi potilaan oloa. Tuona kesänä koleraan sairastui lääkintöylihallituksen mukaan 1 258 henkilöä. Helsingissä sairastuneita oli yli kolmesataa. Kuolleisuus oli yli 50 %.

Koleraa sisämaassa

Kolmannen kolerapandemian yhteydessä koleraa tavattiin taas Suomessa vuonna 1848. Tauti levisi Laatokan rantamilta Suomenlahden rannikkokaupunkeihin. Tällä kertaa tautia esiintyi myös sisämaassa, muun muassa Hämeenlinnassa. Sairastuneita arvioidaan olleen 1 747, ja kuolleisuus oli taas noin 50 %:n luokkaa.

Krimin sota tuo koleraepidemian taas Suomeen

Vuonna 1852 kolera iski uudestaan 6. kesäkuuta Helsingissä. Sairastuvuus oli tähänastisista epidemioista suurinta. Rannikkokaupungeista kolera levisi sisämaahan, ja sairastuneita arvioitiin olevan yli 5 000, joista noin puolet menehtyi. Krimin sota ylläpiti pandemiaa, ja sotilaita kuoli runsaasti sekä venäläisten (ilmoitettu 1 685 kolerakuolemaa) että Ahvenanmaata miehittäneiden englantilaisten ja ranskalaisten (arviolta tuhat henkeä) joukkojen keskuudessa. Sotilaiden parista levisi useita epidemioita suomalaisen siviiliväestön keskuuteen. Kaikkiaan tämän kolerapandemian arvioidaan vaatineen Suomen maaperällä noin 7 000 henkeä.

Suomalaiset vastatoimet koleran uhalle

Finska Läkaresällskapet (FLS) painotti jo vuonna 1865 kokouksessaan koleraa sairastavien juomisen tarvetta kuivumisen ehkäisemiseksi.

Suomalaisen hygienian ja vesihuollon paraneminen lievensi seuraavia koleraepidemioita selvästi, vaikka tauti levisikin vauhdilla Venäjältä Suomeen. Helsingissä oli lievä koleraepidemia vuosina 1871 ja 1872. Viidennen kolerapandemian aikaan Suomessa esiintyi tautia hajatapauksina. Yhteensä 73 koleratapausta tuli ilmi vuosina 1892-1894.

Vuoden 1893 syksyllä Silakkamarkkinoille tullut nauvolainen laivuri Johannes Mickelsson kuoli koleraan aluksessaan. Sittemmin selvisi, että sairastuneen ulosteet ja oksennukset oli kaadettu satama-altaaseen. Turvatoimenpiteinä silakka-alukset hinattiin pois satamasta ja rantaan määrättiin vartijat joksikin aikaa, koska pelättiin kaupunkilaisten ryhtyvän käyttämään saastunutta vettä. Näin Kauppatorin edustalla olevaa satama-allasta Helsingin Eteläsatamassa ryhdyttiin kutsumaan nimellä Kolera-allas.

Suomen terveydenhuollon kehityksen merkitys koleran taltuttamisessa

Kuudennen kolerapandemian aikana Suomessa todettiin vuonna 1908 vain 19 koleratapausta.

Viimeisin Suomessa tarttunut koleratapaus

Suomessa todettiin vuoden 1998 tammikuussa koleratapaus. Tartunta jäljitettiin Thaimaasta Suomeen salakuljetetettuihin sydänsimpukoihin. Yleensä Suomessa harvakseltaan ilmenevät koleratapaukset ovat tarttuneet matkailijoihin kolera-alueilla ennen Suomeen palaamista.

Lähteet

• Pesonen, Niilo; Piirilääkärinä Suomessa 1800-luvulla. WSOY, 1990. ISBN 951-0-16283-3.
• Vuorinen, Heikki S.: Tautinen historia. Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-095-3
• Vuorinen, Heikki S.: Tautinen Suomi 1857–1865. Tampere: Tampere University Press, 2006. ISBN 951-44-6495-8