Keskustelu:Valokuvaus Suomessa

Suomi-artikkelista leikatua

Tällainen pätkä oli kirjoitettu artikkeliin Suomi. Käyttäjä:Joonasl karsi sitä liian pitkänä. Tässä on kuitenkin asiaa, joka puuttu pääartikkelista. -- Petri Krohn 17. marraskuuta 2008 kello 19.36 (EET)

Valokuvaus Suomessa

I. K. Inha: Päijänne,1913–1914. Suomen valokuvataiteen museo. Kuva jäi pitkäksi aikaa suomalaisen maisemavalokuvauksen peruskaavaksi.

Tammikuussa 1840 varhaisia valokuvia esiteltiin suomalaisille. Henrik Cajander kuvasi 3. marraskuuta 1842 Turussa ensimmäisen suomalaisen dagerrotyypin. Pian Henrik Rehnströmin kaltaiset ammattilaiset kiertelivät eri paikkakunnilla. 1850-luvulla jo kaikissa suurimmissa kaupungeissa toimi valokuvaajia. Yleisempää merkitystä valokuvaus sai 1860-luvulla, jolloin etenkin muotokuvia ja kaupunkikuvia voitiin alkaa monistaa. 1880-luvulla painopiste siirtyi ateljeesta luontoon. Tehdasvalmisteiset materiaalit ja helposti liikuteltavat kamerat pystyivät vastaamaan nousevan kansallisuusliikkeen herättämään kotimaisen kuvaston kysyntään. Huippu koettiin 1890-luvun alussa, kun Daniel Nyblin, Vivi Richter, K. E. Ståhlberg ja I. K. Inha kuvasivat laajat maisemasarjat. Maisemasta tuli suomalaisen valokuvauksen keskeisalue. Inhan klassinen kuvateos Suomi kuvissa painettiin vielä Wienissä, mutta pian suomalaiset kirjapainot aloittivat painamalla monistettujen valokuvien tuotannon.

1800-luvun lopulla valokuvaus oli vakiinnuttanut paikkansa myös maantieteen, kansatieteen ja tähtitieteen käytössä. Perinteentutkimuksen piirissä etenkin Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin kuvatuotannolla on pysyvä arvonsa. Sanomalehtien kuvankäyttö kehittyi hitaasti, mutta vuonna 1921 Suomen Kuvalehden käyttöön tullut syväpainokone aloitti varsinaisen kuvajournalismin. Niin lehdillä kuin kuvakirjoillakin oli suuri kysyntä. Valokuvaus ankkuroitui kansalaisyhteiskuntaan monin sitein.

Maailmansotien välisen ajan kuvaajia olivat muun muassa Vilho Setälä, Eino Mäkinen, Heikki Aho ja Björn Soldan. Sekä talvi-, että jatkosodasta reportaaseja tehneillä TK-kuvaajilla oli jo käytössään pienkamerat ja jonkin verran myös värifilmiä. Sodan jälkeinen valokuvamateriaalien pula rajoitti valokuvien käytön minimiin. 1950-luvulla valokuvataide miellettiin omaksi, usein kameraseuroissa vaalituksi erilliseksi alueekseen. Johtavia valokuvaajia olivat Matti A. Pitkänen, Pauli Huovila, Matti Poutvaara, Salme Simanainen sekä Otso ja Matti Pietinen. Suomalaisen taideteollisuuden menestys toi työtilaisuuksia ja korkealaatuisen kuvaston. Keskeisiä kuvajournalisteja ovat Caj Bremer ja Seppo Saves. 1960-luvun alku ja 1970-luku oli sosiaalisesti kantaaottavan dokumentarismin leimaama. Matti Saanio, Ismo Hölttö ja Mikko Savolainen avasivat silmät syrjäseutujen oloille. Valokuvataiteesta tuli aktiivinen osa kuvataiteita 1980-luvulta lähtien. Nykytaiteessa valokuvaa käyttävien tekijöiden ja yleisön lukumäärä on moninkertaistunut, kenttä kansainvälistynyt ja valokuvaus on digitalisoituneessa kulttuurissa, osana uutta mediaa saanut 2000-luvun alkua leimanneita ilmenemismuotoja ja toimintatapoja. Tunnetuimpia uudemmista valokuvaa ilmaisukeinonaan käyttävistä nykytaiteilijoista ovat esimerkiksi Elina Brotherus ja Jari Silomäki.

Sodan kuvat ja reaktiot

TK-komppanioiden kuvien vaikutuksesta kertova osa on mielestäni epäneutraali, miksei myöskin itse pääartikkeli. Kysehän oli myös psykologisesta sodankäynnistä ja sotapropagandasta, joka suunnattiin valokuvien välityksellä niin sotilaisiin kuin siviliväestöönkin. Markku Valkosen kirjassa Ateljeena sotatanner kerrotaan jonkin verran tästä puolesta (mainittu pääartikkelissa), eiköhän siitä löydy tietolähde sotavalokuvaukseenkin joltain tutkijalta. Tällainen näkökulma olisi hyvä mainita, eikä se tarkoita TK-miesten työn halveksimista.--Kulttuurinavigaattori (keskustelu) 6. helmikuuta 2021 kello 00.39 (EET)