Kaarle Paksu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kaarle Paksu ottamassa vastaan länsifrankkien lähettiläitä Grandes Chroniques de Francen miniatyyrimaalauksessa 1300-luvulta.
Kaarle Paksua esittävä muotokuva Max Barackin kirjassa Die deutschen Kaiser 1800-luvulta.

Kaarle Paksu (noin 83913. tammikuuta 888 Neudingen) oli itäfrankkien kuningas vuodesta 884 vuoteen 887 sekä Ranskan kuningas, Italian kuningas ja Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsija nimellä Kaarle III vuodesta 881 vuoteen 887.[1]

Kaarle Paksu oli nuorin Ludvig Saksalaisen, joka oli itäfrankkien kuningas (myöhemmin historiassa Saksa), kolmesta pojasta. Hän peri veljiltään näiden hallintoalueet 880-luvun kuluessa ja hallitsi siten muutamien vuosien ajan jälleen yhdistynyttä Karolingien valtakuntaa. Hänen äitinsä oli Baijerin Emma (noin 808 – 31. tammikuuta 876), joka puolestaan oli Welf I:n tytär, ja hänen sisarensa oli keisari ja Akvitanian kuningas Ludvig Hurskaan puoliso Judit von Welf.

Kaarle Paksun vanhemmat veljet olivat Baijerin Karloman (830–880), joka oli Baijerin kuningas vuodesta 876 ja Italian kuningas vuodesta 877 aina siihen saakka kun tuli kyvyttömäksi hoitamaan tehtäviään vuonna 879, ja Ludvig III Nuorempi (835–882), itäfrankkien (myöhemmin Saksa) kuningas vuosina 876–882.

Kaarle Paksu avioitui vuonna 862 Richarden (kuollut 911) kanssa. Liitosta syntyivät Karloman Saksalainen (noin 864–876) ja Bernard Saksalainen (kuollut 891)

Nuoruus ja nousu valtaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarle Paksu ja hänen vanhemmat veljensä kapinoivat isäänsä Ludvig Saksalaista vastaan, mutta isä nujersi poikansa. Tämän tapahtuman jälkeen poikien oli vannottava koko armeijan läsnäollessa uusi uskollisuudenvala isälleen.

Ludvig Saksalaisen kuoltua pojat jakoivat frankkilaisen tavan mukaisesti isänsä hallitsemat alueet. Kaarle Paksun osalle tulivat Svaabia, Sveitsi ja Elsass, joten hän tuli lähes entisen Allemanian kuningaskunnan hallitsijaksi. Kun veljeksistä vanhin, Karloman, kuoli vain neljä vuotta isänsä jälkeen jättämättä laillista perillistä, Kaarle Paksu ja Ludvig Nuorempi jakoivat hänen perintönsä. Saksalaiset provinssit tunnustivat Ludvigin hallitsijaksi ja Italia joutui Kaarle Paksun hallintaan. Kuitenkin kaksi vuotta myöhemmin myös Ludvig Nuorempi kuoli ilman miespuolisia perillisiä. Tällöin Kaarle Paksu kokosi koko isänsä perinnön ja paavi Johannes VIII kruunasi hänet keisariksi.

Laajat alueet ja runsaat sekä pompöösit tittelit eivät auttaneet Kaarle Paksua: hän osoittautui hallitsijana heikoksi, ja häneltä puuttui rohkeutta toimia päättäväisesti erilaisissa suuren valtakuntansa asioissa. Kaarle kärsi jostain sairaudesta, mahdollisesti epilepsiasta. Hän sai lapsena kohtauksen, joka tulkittiin riivaajien iskuksi. Tämä ohjasi häntä tiukasti kirkon pariin, ja hän vietti hurskasta elämää, rukoili ja antoi almuja vähävaraisille.

Kaarle Paksu oli tuskin nimitetty keisariksi, kun hän joutui kohtamaan alemannit, jotka ryöstelivät Lothringenin kuningaskuntaa. Kaarle onnistui sulkemaan alemannit puolustuslinnaansa, mutta juuri sillä hetkellä kun ryöstelijät olivat antautumassa vangeiksi, Kaarle osti heiltä rauhan 2 400 painavanselvennä hopeapunnan avulla sekä luovutti heidän hallitsijallaan Gedofreille Itä-Friisian sillä ehdolla, että he suojelevat alueella virtaavien Reinin, Meusen ja Schelden alajuoksuja.

Tämä häpeällinen rauha suututti saksalaiset, ja se oli samalla ensimmäinen syy Kaarle Paksun onnettomaan kohtaloon sekä hänen syrjäyttämiseensä. Hänen epäoikeudenmukaisuutensa Itävallan maakreivin poikia kohtaan sytytti sisällissodan Baijerissa - olihan hän riistänyt heiltä isänsä perinnön ja arvokkuuden.

Hän myös vieraannutti itsestään italialaiset alamaisensa, riistäen eräiltä herttuoilta heidän läänityksensä ja antaen ne alhaista syntyperää oleville. Syynä oli Kaarlen mukaan halu tehdä muutoksia oikeuskäytäntöön niillä alueilla, jotka kuuluivat Pyhän istuimen hallintaan. Italiassa oleskellessaan Kaarle Paksu antoi Italian eteläosien saraseenien tehdä tuhoamisretkiä pohjoisen alueille. Hän ei halunnut tai kyennyt estämään näitä retkiä.

Kaarle ei onnistunut saamaan aikaa rauhanomaista yhteiseloa hallitsemiensa kansojen kanssa, eikä myöskään saamaan rauhaa oman perheensä elämään. Hän joutui lähettämään maanpakoon Italiasta sisarensa Engelbergen, joka oli keisari Ludvig II:n leski. Maanpakoon leski ajettiin Saksaan. Lisäksi hän sokaisi sisarenpoikansa Elsassin herttualta Huguen. Kun Kaarle Paksu nimitettiin sijaishallitsijaksi Frankkien kuninkaan Karlomanin II:n kuoltua vuonna 884 ja Kaarle Yksinkertaisen (898–922) alaikäisyyden aikana, hän ei silloinkaan pystynyt parempaan hallitsemiseen kuin keisarina.

Normannit eli viikingit olivat tunkeutuneet Pariisin muureille saakka vuonna 886. Kaarle Paksu lähetti paikalle armeijan, joka kuitenkin pakeni. Hallitsija kokosi toisen armeijan, jonka kanssa hän eteni aina Montmartrelle saakka. Retki päättyi kesken, sillä Kaarle solmi – jälleen kerran kunniattomasti – rauhan normannien kanssa, luovuttaen heille Normandian herttuakunnan.

Kaarlen lukuisat epäonnistumiset, kyvyttömyys ja suoranaiset virheet, joita hän teki hallitessaan, saivat aikaan kapinointia kansoissa, jotka hän oli valtaansa saanut. Näitä kapinoita hän uskoi laimentavansa, kun hän antoi kansojen käsiin luotettavan pääministerinsä, piispa Luitwardin. Hän ei kuitenkaan onnistunut kuin itsensä alentamisessa, sillä hän syytti entistä pitkän aikaa hallinnutta pääministeriään aviorikoksesta vaimonsa, keisarinna Richarden kanssa. Vaimo puolustautui syytöksiltä polttavan raudan todistuksella ja vetäytyi perustamaansa luostariin. Paavi Leo IX kanonisoi hänet myöhemmin. Piispa Liutward pakeni Kärntenin herttuan Arnulfin (887–899) turviin. Arnulf oli Baijerin Karlomanin, Kaarle Paksun vanhimman veljen, poika. Piispa onnistui taivuttamaan uuden isäntänsä nostamaan kapinalipun setäänsä, Kaarle Paksua vastaan. Arnulf seuraakin setäänsä Alemanian ja Itäfrankkien kuninkaana vuonna 887.

Loppuaika hallitsijana ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaarlen viimeisenä vuonna Karolingien valtakunta hajosi lopullisesti. Arnulf sai Saksan ja Lotharingian, kun taas Eudes eli Odo Ranskan, Berengar Italian, Rudolf Burgundin ja Ludvig Sokea Provencen.

Keisari ja Itäfrankkien kuningas Kaarle III Paksu kuoli 13. tammikuuta 888 Neudingenissä (nykyisin Donaueschingen) Tonavan varrella. Hän kuoli ilman laillista perillistä. Armeija oli lopettanut Kaarle Paksun tukemisen ja hänet syrjäytettiin Triburin valtiopäivillä vuonna 887 ja seuraavana vuonna hän kuoli Reichenaun luostarissa, johon hänet myös on haudattu. Luostari sijaitsee Bodenjärven rannalla.

Eudes eli Odo, joka oli Robert Vahvan poika, joka oli osoittanut rohkeutensa normannien tunkeutuessa Läntiseen keisarikuntaan, julistettiin länsifrankkien kuninkaaksi 29. helmikuuta 898.

  • Eleanor Duckett; Death and Life in the Tenth Century. University of Michigan Press, 1968.
  • Karl Leyser; Communications and Power in Medieval Europe: The Carolingian and Ottonian Centuries. London, 1994.
  • Michel Mourre, Le petit Mourre. Dictionnaire d'Histoire universelle ISBN 978-2-04-732194-2
  • Pierre Riché; Les carolingiens, une famille qui fit l’Europe, Hachette, Paris, 1983, ISBN 2-01-009737-8.
  • R. Schieffer; «Karl III. und Arnulf», in Festschrift für E. Hlawitschka zum 65. Geburtstag, éd. K.R. Schnith, R. Pauler, 1993, 133–149
  • K. Schmid; «Brüderschaften mit den Mönchen aus der Sicht des Kaiserbesuchs im Galluskloster vom Jahre 883», in Festschrift für O.P. Clavadetscher zu seinem 65. Geburtstag, éd. H. Maurer, 1984, 173–184
  • Jean-Charles Volkmann; Bien Connaître les généalogies des rois de France ISBN 2-87747-208-6
  1. Charles III Encyclopedia Britannica

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]