Jugoslavian hajoamissodat

 

Jugoslavian hajoamissodat
Osa Itä-Euroopan vallankumouksia 1989 ja Neuvostoliiton jälkeisiä konflikteja
Myötäpäivään ylävasemmalta: Slovenian poliiseja kuljettamassa kiinniotettuja Jugoslavian kansanarmeijan sotilaita takaisin yksikköönsä Slovenian sodan aikana; tuhoutunut M-84-tankki Vukovarin piirityksen aikana; Serbian Jugoslavian kansanarmeijan panssarintorjunta-aseita Dubrovnikin piirityksen aikana; Srebrenican joukkomurhan 1995 uhrien uudelleenhautaamista vuonna 2010; United Nations Protection Forcen panssaroitu ajoneuvo Sarajevon piirityksen aikana.
Päivämäärä: 31. maaliskuuta 1991 – 12. marraskuuta 2001 Paikka: Bosnia ja Hertsegovina, Kosovo, Kroatia, Makedonia, Montenegro, Serbia, Slovenia Lopputulos: Jugoslavian hajoaminen Vaikutukset: 100 000–300 000 kuollutta

Jugoslavian hajoamissodat olivat entisen Jugoslavian alueella Balkanin niemimaalla vuodesta 1991 alkaen vuosikymmenen loppuun saakka käyty sotien sarja. Sotaa käytiin Sloveniassa, Kroatiassa, Bosniassa, Kosovossa ja Etelä-Serbiassa. Sisällissodan kaltaiset sodat olivat Euroopan verisimmät taistelut toisen maailmansodan jälkeen ja niissä kuoli ainakin 100 000, ehkä jopa 300 000 ihmistä. Myös ulkovallat pyrkivät puuttumaan tilanteeseen ja alueelle lähetettiin rauhanturvaajia.

Sotien syynä olivat Jugoslavian alueen etnisten ryhmien erimielisyys maan hallinnosta, taloudesta ja alueiden jaosta. Varsinkin Slovenia, Kroatia ja Kosovon albaanit halusivat itsenäistyä Jugoslaviasta. Serbia pyrki säilyttämään yhtenäisen serbivaltion tarvittaessa väkivalloin. Sotien taustalla vaikutti alueen monietninen historia, mutta niiden välitön aiheuttaja oli jyrkkä kansallismielisyys. Jugoslavian hajoamista vauhdittivat sekä talouden että sosialismin romahtaminen.

Puolidemokraattisin keinoin toimiva sosialistinen ja konservatiivinen serbipoliitikko Slobodan Milošević nousi Serbian johtoon. Milošević hyödynsi muun muassa Vojislav Šešeljin ajamaa Suur-Serbian luomiseen tähdännyttä kiihkokansallismielistä serbipolitiikkaa, jossa muut Jugoslavian kansat nähtiin serbien oikeuksia polkevina vihollisina. Serbien johtama liittoarmeija, poliisi ja puolisotilaalliset tšetnikeiksi kutsutut joukot ryhtyivät tyhjentämään väkivaltaisesti muita etnisiä ryhmiä valtaamiltaan alueilta Kroatiassa, Bosniassa ja Kosovossa. Joukot syyllistyivät etniseksi puhdistukseksi luokitelluissa joukkokarkotuksissa lukuisiin sotarikoksiin kuten murhiin, kidutuksiin, polttoihin ja ryöstöihin.

Etnonationalismi nousi myös Jugoslaviasta erkaantumaan pyrkivillä alueilla, joten muutkin osapuolet alkoivat pian toteuttaa etnisiä puhdistuksia. Esimerkiksi kroaatit pyrkivät etnisillä puhdistuksilla Bosnian sodassa Suur-Kroatian luomiseen.

Jugoslavian hajoamisen tausta

Pääartikkeli: Jugoslavian hajoamisen tausta

Alueen etninen tilkkutäkki ja maailmansotien aika

Entisen Jugoslavian alueella asui lukuisia erillisiä etnisiä ryhmiä. Kielen lisäksi erottavana tekijänä oli uskonto. Kroaatit olivat pääosin roomalaiskatolisia, serbit ortodokseja ja nykyisten Bosnian ja Albanian alueilla asui ottomaanien vallan seurauksena muslimeja. Jo ensimmäisen maailmansodan aika oli ongelmallinen: serbien četnikit ja armeija kohtelivat kaltoin sekä albaaneja Balkanin sodissa että kroaatteja ensimmäisessä maailmansodassa.

Maailmansodan jälkeen sloveenit, kroaatit, serbit ja Kosovon albaanit yhdistyivät yhdeksi Jugoslavian kuningaskunnaksi. Poliittinen väittely varsinkin serbien ja kroaattien välillä oli kiihkeää. Tilanteen kiristyminen johti lopulta ampumavälikohtaukseen ja kolmeen murhaan parlamentissa vuonna 1928. Välikohtauksen seurauksensa kuningas kaappasi itselleen vallan.

Toisessa maailmansodassa pääosin serbijohtoinen Jugoslavia hajosi Saksan hyökkäykseen vuonna 1941. Maa jaettiin akselivaltojen kesken. Miehityksen seurauksena alueelle syttyi sisällissota, jossa kuoli enemmän ihmisiä kuin miehittäjien hyökkäyksessä. Kroatian johtoon noussut fasistisen Ustaša-järjestön johtaja Ante Pavelić surmautti kymmeniä tuhansia serbejä, romaneja ja juutalaisia keskitysleireillä. Samaan aikaan serbien četnikit surmasivat kroaattisiviilejä ja partisaaneja ja pyrkivät luomaan karkotuksin Suur-Serbiaa.

Titon Jugoslavia

Sekavan sisällissodan voittajiksi nousivat kommunistiset partisaanit. Partisaanijohtaja Josip Broz Tito loi uuden Jugoslavian, kuudesta tasavallasta koostuneen sosialistisen liittovaltion. Vaikka Tito pyrki Neuvostoliiton ohjeiden mukaisesti luomaan etnisten ryhmien välille tasa-arvoa, hän ei maininnut Bihacin julistuksessaan lainkaan muslimeja, unkarilaisia tai albaaneja. Jugoslavia ei kuitenkaan ollut sodan jälkeen Neuvostoliiton miehittämä, ja Titon johtama Jugoslavia irtautui kiinteästä Itäblokista kohti länttä jo vuonna 1948.

Etnisten ryhmien nationalismi säilyi jännitteinä pinnan alla ja nousi toisinaan avoimesti esille, vaikka sitä pyrittiin hillitsemään. Taitava poliitikko ja diktaattori Tito ei kuitenkaan kyennyt ratkaisemaan maan monimutkaista kansallisuusongelmaa lopullisesti. Jännitteet pidettiin valtaosin piilossa 1950-luvulla, mutta nousivat esiin 1960-luvun alussa. Vastakkain oli varsinkin Kroatian serbivastainen separatismi ja Serbian suurserbialaisuus. Serbien äärinationalismia tuki, joskaan ei avoimesti kannattanut vuoteen 1966 saakka Jugoslavian kovaotteisen salaisen poliisin päällikkönä toiminut Aleksandar Ranković. Rankovicilaiset vastustivat Slovenian ja Kroatian talouden vapauttamisaikeita. Etnisten ryhmien kulttuuri ja uskonto, mutta myös elintaso ja teollistumisen aste vaihtelivat. Varsinkin talous synnytti ristiriitoja, joita kärjistivät muistot yhteisen historian aikana kärsityistä vääryyksistä. Tito kukisti nationalistit kovin ottein esimerkiksi Kroatian keväässä 1970-luvun alussa ja Slovenian vastaavan kansallismielisen liikehdinnän aikana .

Jälkikäteen on arvioitu, että Titon kansallistunteiden ja uskonnon kieltämisen politiikka tukahdutti poliittista ajattelua ja synnytti painetta, joka purkautui myöhemmin voimakkaana kiihkokansallismielisyytenä. Toisaalta myös Titon ajan voima- ja pakkokeinot periytyivät. Rauhanomaisia ratkaisuja ei edes nähty, varsinkin kun jo Titon aikana armeijan upseeriston enemmistö oli serbejä. Jugoslavian hajoamissota voidaan kuitenkin nähdä kuitenkin myös eri etnisten ryhmien kansallisuusudentiteettien törmäyksenä, johon olisi päädytty myös ilman Titoa tai Miloševićia.

Nationalismin nousu Titon kuoleman jälkeen

1980-luvulla Titon kuoltua häntä ryhdyttiin arvostelemaan varsinkin Serbiassa, sillä Tito oli jakanut serbien alueita muille Jugoslavian osatasavalloille. Samaan aikaan maa ajautui talouskriisiin, joka paheni koko 1980-luvun ajan. Vuonna 1981 serbiarmeija murskasi asevoimin Kosovon albaanien mellakat. Kiihkokansallisten serbien mielestä Kosovon albaanit toteuttivat serbien kansanmurhaa. Kosovo oli tyhjenemässä serbeistä ja "pyhä maa" oli joutumassa albaanien käsiin. Serbian kommunistipuolueen johtoon noussut Slobodan Milošević alkoi tukea Kosovon alueella asuneita serbejä kiihkeissä puheissa, jotka yhdistivät populistista nationalismia, sosialismia ja serbien perinteistä ortodoksiuskontoa. Milošević puhdisti Serbian kommunistisen puolueen vastustajistaan, otti haltuunsa keskeiset tiedotusvälineet, loi joukkokokouksissa henkilökulttia ja onnistui luomaan itselleen laajan kannatuksen.

Vuonna 1988 myös Sloveniassa oli käynnissä voimakas itsenäistymisliike, joka kumpusi maan keskieurooppalaisesta perinteestä ja yhteyksistä länteen. Myös Kroatiassa nousi vanhoillinen kansallismielisyys vuoden 1989 aikana.

Nationalistinen Milošević murskasi 1980-luvun lopussa Vojvodinan ja Kosovon autonomian. Jugoslavian liittoarmeija oli käytännössä serbien puolella. Serbian oppositiossa oli samaan aikaan Miloševićiakin radikaalimpia serbinationalisteja, esimerkiksi Vuk Drašković ja Vojislav Šešelj. Serbijohtoista Jugoslaviaa tai Suur-Serbiaa voimakeinoin ajaneen Miloševićin politiikka aiheutti vastareaktion ja pelotti kroaatit ja sloveenit kohti itsenäistymistä valtioina. Osatasavaltojen valtapyrkimykset romahduttivat liittovaltion hallituksen arvovallan keväällä 1991. Osatasavaltojen johtajat yrittivät turhaan etsiä poliittista ratkaisua.

Slovenian ja Kroatian sodat

Yhdysvallat, EU, Jugoslavian liittoarmeija ja Jugoslavian hallinnon instituutiot vastustivat etukäteen Slovenian ja Kroatian itsenäistymistä. Liittovaltion presidenttineuvosto oli kuitenkin toimintakyvytön. Ainoa voimakas poliittinen toimija oli Slobodan Miloševićin johtama kommunistis-nationalistinen serbiryhmittymä. Liittoparlamentti julisti armeijan estävän tasavaltojen itsenäistymisyritykset, ja kun Kroatia ja Slovenia julistautuivat itsenäiseksi 25. kesäkuuta 1991, liittoarmeija lähetti panssareita valtaamaan Kroatian raja-asemia ja lentokenttiä. Suppean sotilasoperaation tarkoituksena oli lähinnä voiman näyttäminen.

Slovenian sota

Pääartikkeli: Slovenian sota

Sloveenit olivat järjestäneet melko tehokkaan aluepuolustuksen, joka nujersi liittoarmeijan joukot monin paikoin jo 28. kesäkuuta. Sloveenit tukkivat panssarien tiet rekoilla ja saartoivat liittoarmeijan varusmiehiä kasarmeihinsa. Liittoarmeija vastasi pommittamalla Slovenian radio- ja TV-asemia ja tulittamalla ilmasta tiesuluiksi pysäköityjä rekkoja. Serbijohtoisen liittoarmeijan etupäässä varusmiehistä ja muista kansallisuuksista kuin serbeistä koostuneella miehistöllä ei kuitenkaan ollut taisteluhalua. Saarrettuilta joukoilta puuttui huolto ja sotilaita antautui noin 2 700. Taistelujen vielä kestäessä alkoivat diplomaattiset tunnustelut, jotka johtivat ensimmäiseen tulitaukoon jo 1. heinäkuuta, vaikka taistelut jatkuivat 4. heinäkuuta saakka. Slovenian sota oli lyhyt ja osapuolten tappiot pienet. Milošević ei halunnut taistella Slovenian alueesta, jolla asui vain vähän serbejä.

Kroatian sota

Pääartikkeli: Kroatian sota

Miloševićin kansalliskiihkoinen Serbia oli alkanut luoda ensin peitellysti, mutta vähitellen yhä avoimemmin Kroatian alueelle Suur-Serbiaa. Kroaatteja ajettiin väkivalloin Kroatian serbialueilta. Franjo Tuđmanin johtama Kroatian hallinto oli myös kansallismielinen, erityisesti sen puolustusministeri Gojko Susak. Äärikroaatit vastasivat serbien väkivaltaan ja konflikti kiihtyi. Tuđman horjui sodan ja rauhan välillä ja vähätteli serbien halua taistella Kroatiaa vastaan. Hän uskoi helppoon rauhanomaiseen ratkaisuun. Osin ratkaisu oli pakon sanelema, sillä kroaateilta puuttui aseita.

Heinäkuun alussa serbit aloittivat jatkuvan sodan Kroatiassa. Serbijoukot puhdistivat Celijen kylän. Tenjassa taisteltiin pitkään ja rajusti, vaikkakin pienin joukoin. Nämä välikohtaukset olivat kuitenkin pientä tulevaan verrattuna. Serbisissit hyökkäsivät useisiin kyliin ajakseen asukkaat pois. Taistelut kovenivat heinäkuun puolivälissä ja uhriluku ja pakolaisvirta puhdistetuista serbikylistä kasvoivat päivä päivältä. Sota levisi uusille alueille. Kroatian kevyet puolisotilaalliset joukot eivät kyenneet estämään serbialueen laajenemista, sillä serbit olivat raskaasti aseistettuja. Serbit ajoivat kroaattisiviilit kodeistaan polttaen, räjäyttäen, ryöstäen, vangiten, kiduttaen ja tappaen. Samaan aikaan kroaattijohtaja Tuđman epäröi ja viivytteli vastatoimissaan. Elokuun alussa Daljin kylän välikohtaus oli askel vieläkin raaempaan sodankäyntiin. Kijevon kroaattikylä Krajinassa "puhdistettiin" liittoarmeijan suoralla tuella, kun panssarit tulittivat ja ilmavoimat pommittivat kylää.

Kroatiaan tuodut liittoarmeijan yksiköt ja serbien puolisotilaalliset joukot saartoivat suuren Vukovarin kaupungin. Vaikka kaupunkia tulitettiin kiivaasti tykistöllä ja sitä puolusti vain pieni joukko, taistelu kesti kuukausia. Serbien taistelumotivaatio oli vähäinen. Syyskuun puolivälissä kroaatit hyökkäsivät Jugoslavian liittoarmeijan kasarmeihin ja sota leimahti avoimeksi. Kroaatit valtasivat useita kasarmeja ja saivat saaliiksi niiden aseet, mikä helpotti tukalaa varustetilannetta. Syyskuussa rintamat olivat edenneet lähes lopullisille paikoilleen. Marraskuussa serbien saartama Vukovar antautui. Serbit murhasivat ja raiskasivat antautuneessa kaupungissa. Henkiin jääneet puolustajat kuljetettiin keskitysleireille Serbiaan.

Kroaatit alkoivat itsekin tehdä etnisiä puhdistuksia, ja Gospicin ja Sisakin alueella tehtiin serbeihin kohdistuneita joukkosurmia, joiden aikana kroaattipoliisi ryösteli serbien koteja. Franjo Tuđmanin hallinnon uskotaan katsoneen näitä tapauksia sormiensa lävitse, sillä ainakin HDZ:n ääriainekset kannattivat etnisesti puhdasta Kroatiaa. Jugoslavian liittoarmeija oli nyt avoimesti mukana taisteluissa auttaakseen kasarmeihin saarrettuja sotilaita. Kostoksi kasarmien saarrosta serbit saartoivat Jugoslavian etelärannikolla sijainneen Dubrovnikin ja tulittivat sitä ajoittain hyvin rajusti.

Sota oli kuitenkin käännekohdassa. Joulukuusta 1991 alkaen kroaatit alkoivat menestyä taisteluissa. Serbit suostuivat 3. tammikuuta 1992 tulitaukoon. Vaikka Yhdistyneet kansakunnat valvoi tulitaukoa, paikalliset sotatoimet Kroatian ja serbijoukkojen välillä jatkuivat joillakin seuduilla.

Bosnian sota

Pääartikkeli: Bosnian sota

Ratko Mladic

Tilanteen kiristyminen ja Bosnia-Hertsegovinan itsenäistyminen

Vielä vuonna 1990 Radovan Karadžić sanoi, ettei Bosniaan olla luomassa Suur-Serbiaa. Bosnian serbit kannattivat Bosnian pysymistä osana Jugoslaviaa, kun taas alueen kroaatit ja muslimit irtautumista. Serbien kiihkokansallismielinen johtaja Radovan Karadžić uhkasi vuonna 1991 liittoarmeijan estävän vaikka väkivalloin Bosnian itsenäisyyden. Pahimmillaan retoriikka kiihtyi uhkauksiksi muslimeja odottavasta tuhosta. Serbipropaganda maalasi kauhukuvaa bosniakeista eli muslimeista serbien vihollisina. Bosnian kroaattien propaganda oli yhtä kärjistynyttä kuin serbien. Myös alueen kroaatit tähtäsivät etnisiin puhdistuksiin. Vaikka muslimien kansallisuusaate oli lievempää, muslimien johtaja Alija Izetbegović kannatti sotaa, jos se johtaisi muslimien itsenäisyyteen.

Serbit lopettivat suurimman osan sotatoimista Kroatiassa vuoden 1992 alussa vallattuaan Kroatian serbienemmistöiset alueet. Joukkoja tarvittiin kipeästi Bosnia-Hertsegovinassa, jossa tilanne oli ajautumassa kohti pitkäksi ja vaikeaksi ennustettua sotaa. Eri etniset ryhmät olivat jo vuonna 1991 alkaneet perustaa omia pieniä asekaartejaan. Karadžićin johtama puolue julisti liittoarmeijan tuella vuonna 1991 laajat serbialueet autonomisiksi. Ensimmäinen sotaa edeltävä kuolonuhreihin johtanut välikohtaus sattui Višegradissa marraskuussa 1991, jolloin muslimit ja kroaatit pysäyttivät hetkeksi aikaa liittoarmeijan joukko-osaston. Bosnian serbit jäivät pois Bosnian itsenäistymistä käsittelevästä kansanäänestyksestä. Maaliskuun alussa serbien hääkulkuetta ammuttiin, yksi kuoli ja pappi haavoittui. Serbit pystyttivät katusulkuja, mutta purkivat sulut pian.

2. tammikuuta 1992 muslimijohtoinen Bosnia-Hertsegovina ilmoitti haluavansa irti Serbiasta ja itsenäistyi 5. huhtikuuta.

Etniset puhdistukset alkavat

Goran Jelisić teloittaa muslimimiestä Brčkossa toukokuussa 1992. Bosnianserbialainen Jelisić komensi Lukan vankileiriä ja tuomittiin sodan jälkeen sotarikoksista.

Pieniä aseellisia välikohtauksia sattui jo maaliskuussa muun muassa Bosanski Brodissa. Serbien puolisotilaalliset joukot puhdistivat myöhemmin paikalle saapuneen liittoarmeijan tuella raa'asti Bijeljinan huhtikuun alussa. Asukkaita tapettiin ja ajettiin pakoon. Muslimien koteja ryösteltiin. Serbit hyökkäsivät pian Itä-Bosniassa ja puhdistivat muun muassa Zvornikin, Fočan, Višegradin, Kupresin ja alkoivat luoda serbikäytäviä itäiseen ja pohjoiseen Bosnia-Hertsegovinaan.

Muslimien ja kroaattien kulttuuri oli tarkoitus hävittää kokonaan Serbiaan liitettäviksi aiotuilta alueelta etnisissä puhdistuksissa, jotka on nähty myös kansanmurhana. Serbijoukot uhkasivat muslimeja ja kroaatteja tappamisella ja esimerkiksi heittivät pommeja heidän taloihinsa pelottaakseen asukkaat pakoon. Omakotitalot räjäytettiin öisin. Serbit saattoivat myös tappaa, kiduttaa tai raiskata tai viedä valtaamiensa alueiden asukkaita keskitysleireille, joissa heitä odottivat nälkä ja väkivalta. Esimerkiksi Banja Lukassa tapahtui muslimien ja kroaattien murhia, joita poliisi ei tutkinut. Ennen karkotusta monet muslimit tai kroaatit pakotettiin maksamaan suuria summia viranomaisille. Jalan pakomatkalla olleita saatettiin heittää rotkoihin. Kylistä ja kaupungeista karkotettuja koottiin kuorma-autoilla ja linja-autoilla junakuljetuksia varten. Karkotettuja kuljetettiin junissa ilman ruokaa ja vettä karjavaunuissa, joissa varsinkin lapsia, vauvoja ja vanhuksia kuoli ulostekasojen keskelle. Sotilaat saattoivat myös ryöstää karjavaunuissa kuljetetut.

Serbit saartoivat useita muslimien ja kroaattien kaupunkeja, muun muassa Sarajevon jo 7. huhtikuuta. YKn serbien tynkä-Jugoslavialle asettamat talouspakotteet eivät lopettaneet etnisiä puhdistuksia. Bosnia-Hertsegovinassa taistelivat Arkanin kaltaisten sissipäälliköiden johtamat puolisotilaalliset serbijoukot Ratko Mladićin komentaman serbiarmeijan tukemina. Serbit olivat vallanneet huhtikuussa 70 % Bosnia-Hertsegovinasta. Muslimien eli bosniakkien armeija kärsi asepulasta. Milošević reagoi lännen asettamiin talouspakotteisiin nimittämällä Yhdysvalloissa asuneen liikemiehen Milan Panićin tynkä-Jugoslavian pääministeriksi.

Länsimaiden ja ulkopuolisten valtojen toimet

Taktisista syistä Milošević julisti Bosnian serbitasavallan olevan itsenäinen Serbiasta. Serbia sanoutui virallisesti irti Bosnian väkivaltaisuuksista vaikka auttoikin salaisesti alueen serbejä. Länsimaat eivät uskoneet Serbian viattomuuteen ja Bosnian erillisyyteen. Vuonna 1992 YK ryhtyi avustamaan Bosnia-Hertsegovinan kroaatteja ja muslimeja, mutta apu oli kokonaisuutena melko tehotonta. Serbit muun muassa verottivat saarrettuihin kaupunkeihin vietyjä avustustarvikkeita. Länsimaiden ja YK:n toiminta Bosnia-Hertsegovinan sodan hillitsemiseksi oli puolinaista ja tehotonta ja monet rauhaa halunneet länsimaisetkin tuskastuivat kansainvälisten järjestöjen hitaaseen toimintaan. YK:n asevientikiellosta oli etua lähinnä raskaasti aseistetulle serbien armeijalle.

Samaan aikaan alueella tapahtui kiistattomia sotarikoksia. Serbit perustivat Bosnia-Hertsegovinaan keskitysleirejä, joissa ihmisiä surmattiin, hakattiin kepein, kidutettiin ja pidettiin nälässä. Rikokset paljastuivat lännessä ensi kertaa Newsday-lehden artikkelissa elokuussa 1992. Musliminaisia hakattiin ja raiskattiin leireillä, joista jotkut olivat tarkoitusta varten perustettuja. Serbien sala-ampujat surmasivat siviilejä Sarajevon kaduilla ja läheisiltä vuorilta kaupunkiin ammutut kranaatit osuivat leipäjonoihin ja surmasivat kymmeniä.

Jälkikäteen lännen asenteen on nähty johtuneen siitä, että se uskoi serbien voittavan Bosnian sodan. Esimerkiksi Nato ei halunnut sotkeutua sissisotaan serbejä vastaan vuorisella Balkanilla. Osa lännen YK-upseereista saattoi jopa kannattaa serbejä. Syytä sotaan nähtiin serbien lisäksi myös muissa osapuolissa. Venäjä asettui Serbian tueksi historiallista syistä.

Bosnian kroaatit liittyvät sotaan

Kesällä 1992 Bosnian kroaatit julistautuivat itsehallintoalueeksi ja saivat aseita Kroatiasta. Kroaatit valtasivat alueita bosniakeilta, vaikka olivat näiden kanssa virallisesti liitossa taistelussa serbejä vastaan. Keväällä 1992 kroaatit olivat aloittaneet bosniakkien etniset puhdistukset. Kahakoinnin ja puhdistusten seurauksena kroaattien hallitsema alue Bosniassa laajeni. Vuoden 1992 lopulla Bosniakit olivat ryhtyivät kostamaan kroaattien tekoja.

Vuonna 1993 Bosnian kroaatit aloittivat avoimen, laajan sodan alueen muslimeja vastaan. Myös kroaatit tekivät etnisiä puhdistuksia, joiden päänäyttämö oli Lashvajoen laakso. Tunnetuin puhdistuksista tapahtui Ahmicin kylässä. Muslimit jäivät pahasti alakynteen. Kroaatit ja serbit pyrkivät jakamaan Bosnian alueen, eivätkä muslimitkaan tahtoneet vuonna 1993 vielä rauhaa.

Monilla alueilla Bosnia-Hertsegovinassa kukoisti järjestäytynyt rikollisuus. Myös puolisotilallisten četnikkien väkivallan motiivi oli usein rikollinen, esimerkiksi ryöstösaaliis. Bosnian sotaa on pidetty etnisenä konfliktina, mutta se liittyi kärjistyneeseen kansallismieliseen politiikkaan, jossa eri kansojen nationalistiset puolueet kamppailivat hegemoniasta. Helmikuussa 1994 Bosnian kroaatit ja bosniakit solmivat aselevon.

Uudet puhdistukset, sodanvastaisuus lisääntyy Serbiassa ja Bosnian sodan päättyminen Naton väliintuloon

Helmikuussa 1994 serbit puhdistivat hallitsemiaan alueita muslimeista ja muista etnisistä vähemmistöistä yhtä rajusti kuin vuoden 1992 ensimmäisessä puhdistusaallossa. Vuonna 1993 Serbiassa oli hyperinflaatio ja suuria mielenosoituksia. Maassa perustettiin ensimmäinen oppositiorintama Depos. Hallituksen vastustajat järjestivät suuria mielenosoituksia sodan aikana, mutta myös serbien tynkä-Jugoslavian alueella kansallismieliset serbit surmasivat ja häiritsivät sotapolitiikan vastustajia. Esimerkiksi kiihkokansallinen serbimielinen oppositiopoliitikko Vuk Drašković, joka piti Bosnian sotaa turhana pidätettiin ja pahoinpideltiin.

Kyllästyttyään Bosnia-Hertsegovinan sotaan Milošević veti Radovan Karadžićin johtamilta Bosnian serbeiltä tukensa vuonna 1994. Tämä heikensi alueen serbien asemaa ratkaisevasti. Samaan aikaan länsi oli alkanut salassa tukea Kroatiaa, koska pelkäsi Venäjän kanssa hyvissä väleissä olleiden serbien vaikutusvallan laajenemista alueella.

Bosnian serbit valtasivat kesällä 1995 saarretun Srebrenican kaupungin ja surmasivat tuhansia muslimimiehiä. Nato pommitti Bosnia-Hertsegovinan serbikohteita ja serbit ottivat panttivangeiksi YK-sotilaita kiristääkseen Natoa lopettamaan ilmaiskut. Syksyllä 1995 voimistuneet kroaatit ja muslimit hyökkäsivät rajusti Kroatiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa. Serbit joutuivat ahdinkoon. Serbisiviilit pakenivat alueilta johtajiensa käskystä, sillä pelkäsivät kroaattien ja muslimien tekevän etnisiä puhdistuksia. Pian tämän jälkeen serbien ampuma kranaatti surmasi kymmeniä ihmisiä Sarajevon leipäjonossa. Syntyneen kohun seurauksena Nato aloitti ilmaiskut Bosniassa. YK:n rauhanturvaajat oli vedetty pois alueelta, eivätkä serbit enää kyenneet vastustamaan Natoa. 20. syyskuuta serbit vetivät raskaat aseet Sarajevon ympäristöstä. Rauha solmittiin 14. joulukuuta. Kroaattien Krajinassa sodan loppuvaiheessa tekemiin sotarikoksiin ei serbien ja puolueettomien kriitikoiden mukaan kiinnitetty riittävästi huomiota.

Kosovon sota

Pääartikkeli: Kosovon sota

UÇK:n ensimmäiset hyökkäykset

Jo vuonna 1995 Kosovossa kohdistettiin yksittäisiä hyökkäyksiä serbipoliiseihin ja -siviileihin. Tammikuussa 1996 läntisessä Kosovossa tehtiin sarja hyökkäyksiä, joiden kohteena olivat serbipoliisit, -viranomaiset ja serbipakolaisten asuttamat leirit. Hyökkääjäksi ilmoittautui albaanien sissiliike Kosovon vapautusarmeija (UÇK). Kosovon maltillinen, passiivista vastarintaa kannattanut albaanijohtaja Ibrahim Rugova uskoi aluksi UÇK:n sissien olevan Serbian tukemia provokaattoreita. Serbian hallinto julisti liikkeen terroristeiksi ja lisäsi joukkojaan alueella, mikä johti siihen, että alueen albaanisiviilien luottamus UÇK:hon vahvistui.

UÇK:n joukoissa oli ulkomaisia taistelijoita, pääosin albaaneja Yhdysvalloista ja muista länsimaista. Mukana ei kuitenkaan ollut vierastaistelijoita islamilaisista maista, kuten huhuttiin. Kosovon virallinen albaanihallinto ei tukenut UÇK:ta, muttei myöskään pyrkinyt sulkemaan sissien leirejä. UÇK kasvoi vuosina 1997–1999 ja oli vahvimmillaan 1997–1998. Liikkeessä oli eri arvioiden mukaan muutamasta sadasta muutamaan kymmeneen tuhanteen jäsentä. Sotilaallisesti heikon liikkeen aseistus koostui pääosin kevyistä käsiaseista.

UÇK onnistui lopulta valtaamaan noin puolet Kosovosta maaliskuuhun 1998 mennessä, jolloin sen vallan keskuksena oli Prekazin kylä Drenican alueella. Tämän jälkeen sota kääntyi ja serbit voittivat UÇK:n. Serbien puolella sissejä vastaan taistelivat armeija ja erikoispoliisit. Serbit surmasivat albaanisiviilejä, mutta myös UÇK syyllistyi ihmisoikeusrikoksiin tappamalla serbiystävällisiksi epäilemiään albaaneja. Kesällä 1998 serbit hyökkäsivät Orahovaciin aikomuksenaan puhdistaa seutu etnisesti kaikista albaaneista. UÇK:n oli pakko vetäytyä ja serbijoukot tappoivat kiinni saamansa ei-serbit.

Serbien toimet levisivät julkisuuteen ja maailmalta virtasi tuhansia albaaneja auttamaan UÇK:ta. Liike järjesti itsensä uudelleen tappion jälkeen ja perusti koulutusleirejä Albanian puolelle. Vuoden 1998 alussa Yhdysvallat poisti UÇK:n terroristijärjestöjen listalta. Yhdysvaltojen ja Euroopan maiden uskotaan auttaneen UÇK:ta salaisesti sodan alusta saakka. UÇK iski serbien sotilas- ja siviilikohteisiin ja serbit vastasivat kovin ottein. Talvella 1999 löytyi syrjäisen Račakin kylän läheltä ruumiita, jotka serbien mielestä olivat siviilivaatteisin puettuja UÇK:n sissejä, mutta albaanien mielestä serbien tappamia albaanisiviilejä. Maaliskuussa 1999 Jugoslavian armeija ja muut turvallisuusjoukot aloittivat avoimen täysimittaisen sodan UÇK:ta vastaan. UÇK menetti nopeasti alueensa, ja suurin osa jäljelle jääneistä taistelijoista pakeni Albaniaa. Kosovoon jäi vain muutaman tuhannen järjestön sissin joukko.

Naton hyökkäys käynnistää sodan

Javier Solanan johtama Nato halusi estää albaaneihin kohdistuneet verityöt. Se vaati Jugoslavialta Ranskan Rambouillet’ssa käydyissä neuvotteluissa vieraiden sotilasajoneuvojen liikkumisoikeutta koko Jugoslavian alueella. Serbit olivat suostuneet YK-joukkojen saapumiseen Kosovoon. Lännen asettamat kovat ehdot johtivat kuitenkin siihen, ettei Jugoslavia hyväksynyt Rambouillet’n sopimusta.

Nato katsoi, että käynnissä oli järjestelmällinen albaaneihin kohdistunut vaino ja käynnisti keväällä 1999 pommitukset Jugoslaviaan. Seurauksena serbit päättivät karkottaa Kosovon albaanit alueelta. Puhdistuksesta oli puhuttu jo kauan, ja osa albaaneista pakeni itse serbejä peläten. Nato oli iskuillaan provosoinut serbien toimia albaaneja kohtaan. Serbit väittivät albaanien pelästyneen Naton ilmaiskuja.

Alkoi täysimittainen Kosovon sota. Kosovossa toimivat serbipoliisi ja puolisotilaalliset joukot ajoivat satoja tuhansia albaaneja väkivalloin, tappaen ja ryöstäen kodeistaan. Albaanien karkotus eliminoi UÇK:n tuen puhdistetuilla alueilla. Samalla puhdistus oli kuitenkin poliittisesti järjetön, sillä se käänsi maailman mielipiteen serbejä vastaan. UÇK pysyi sodan ajan sotilaallisesti hyvin heikkona.

Naton ilmaiskut

Naton ilmaiskuilla ei näyttänyt olevan vaikutusta Jugoslavian armeijaan tai albaaneihin kohdistuviin karkotuksiin ja veritöihin. Nato kohdisti hyökkäyksensä serbien infrastruktuuriin tarkoituksenaan vaikeuttaa serbien elämää ja saada serbit vastustamaan hallitustaan. Harhautuneita ohjuksia osui myös pakeneviin albaaneihin ja serbisiviilikohteisiin. 23. huhtikuuta 1999 Nato pommitti Serbian yleisradio- ja televisioyhtiön Radio-televizija Srbijen päärakennusta. Muun muassa Amnesty International piti tekoa sotarikoksena. 7. toukokuuta Nato pommitti Kiinan suurlähetystöä Belgradissa. Pommituksessa kuoli kolme kiinalaista toimittajaa ja se aiheutti tuohtumusta Kiinassa. Yhdysvaltojen mukaan kyseessä oli vahinko. Nato sai tehdä ilmaiskujaan vapaasti. Serbien ilmavoimat eivät uskaltaneet nousta ilmaan, vaan piilottivat lentokoneensa. Mielipiteet maailmalla jakautuivat. Osa piti Naton ilmaiskuja oikeutettuina, osa tuomitsi ne jyrkästi.

Serbien puolustustahto oli korkealla. He toimivat ihmiskilpinä muun muassa pitämällä rock-konsertteja silloilla. Serbien propagandasota oli taitavaa. Televisiossa näytettiin, miten vanhat mummot tanssivat alas ammutun huippumodernin häivehävittäjän F-117 "Yöhaukan" päällä. Osa Naton kenraaleistakin oli etukäteen pelännyt serbien kostavan albaaneille ilmaiskut.

Ajan mittaan ilmaiskut kuitenkin tehosivat. Nato onnistui Persianlahden sotaa pienemmällä lentomäärällä tuhoamaan Jugoslavian serbiarmeijan huollon ja taistelumoraaliin. Nyt Serbiaa uhkasi Nato-joukkojen maahyökkäys Belgradiin ja täydellinen tappio. Milošević taipui rauhaan ja peruutti albaanien karkotuksen.

Sodan päättyminen ja perintö

Miloševićin kukistuminen vuoden 2000 lopuilla päätti väkivaltaisimman kauden Serbian historiassa, mutta pienempiä mielenosoituksen ja heikon sissisodan tyyppisiä yhteenottoja eri kansallisuuksien välillä on ollut sen jälkeenkin. Jugoslavian sotarikoksia tutkinut tuomioistuin sai Miloševićin Haagiin oikeudenkäyntiin, mutta tämä kuoli pitkän oikeudenkäyntiprosessin aikana selliinsä sydänkohtaukseen. Albaanisissit tappoivat ja sieppasivat serbejä Kosovossa jonkin aikaa sodan jälkeenkin.

Monia serbien ja muidenkin kansallisuuksien puolella taistelleita sotarikollisia piileskelee edelleen. Kosovossa albaanit ovat ajaneet 2000-luvulla serbejä maakunnasta. Vuosina 2007–2019 oli Kosovon itsenäistyminen, jota Serbia ei vielä elokuun alussa 2019 ollut valmis tunnustamaan. Serbian äärinationalistit halusivat edelleen Kosovon alueen serbihallintoon.

Ihmisoikeusrikkomukset

Jugoslavian sodassa serbit pyrkivät Bosniassa bosniakkien kansanmurhaan ja tekivät monia sotarikoksia Kroatiassakin. Serbien rikokset Kroatiassa olivat kostoa toisen maailmansodan kroaattijärjestö Ustašan toimia vastaan. Bosnia ja Hertsegovinaa kutsuttiin "pieneksi Jugoslaviaksi", koska alueen väestö oli siellä erityisen sekoittunutta. Tämä aiheutti siellä serbinationalismin paineen takia laajan, pitkäkestoisen ja vaikeasti ratkaistavan sodan. Serbien piirittämä Sarajevo oli puolestaan Bosnia ja Hertsegovina pienoiskoossa. Bosnian sota oli Jugoslavian sodista kaikkien verisin. Miljoonia ihmisiä karkotettiin tai pakeni tappamisen pelossa. Miehiä, lapsia, vanhuksia ja naisia tapettiin mielivaltaisesti. Tappajina olivat yleensä serbien puolisotilaalliset tšetnikit ja muut vastaavat joukot. Kaupunkeja tulitettiin tykeillä ja kranaatinheittimillä. Sala-ampujat surmasivat ihmisiä kaduilta. 95 % Kroatiassa ammutuista kranaateista osui siviilikohteisiin. Eräässä vaiheessa serbit perustivat kroaateille ja bosniakeille keskitysleirejä, joista osa saatiin kansainvälisellä painostuksella lakkautettua.

Ulkomailla ei aluksi laajalti edes tajuttu, että Jugoslavia oli hajoamassa. Jotkut ulkomaiset asiantuntijat huomasivat mitä oli tapahtumassa, mutta he eivät pystyneet vaikuttamaan esimerkiksi Yhdysvaltojen mielipiteeseen. Länsivallat antoivat sodan paisua ja tekivät jopa ratkaisuja, jotka pahensivat sotaa, sillä länsimaiden käynnistämä asesaartopolitiikka suosi serbejä joilla oli aseita yllin kyllin. Vaikka asesaarto vuosi kuin seula, se esti valtioita tukemasta julkisesti heikompia kroaatteja ja bosniakkeja. Yhdysvallat lähetti silti apua Kroatialle vuodesta 1992.

Ulkomaiden osuus

Sodan uhka oli käsin kosketeltava vuoden 1990 alussa, josta lähtien tilanne paheni koko ajan. Mutta ulkovallat pyrkivät karttamaan ongelman käsittelyä, ja jo huhtikuussa Viktor Meier, joka oli Frankfurter Allgemeine -lehden Balkan-tuntija, sanoi suoraan että Jugoslaviasta uhkaa tulla Persianlahden sodan lisäksi toinen esimerkki EY:n kyvyttömyydestä nähdä asioita ja toimia niiden mukaan.

Yhdysvallat

Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA väitti syksyllä Jugoslavian hajoavan 18 kuukauden sisään ja hyvin todennäköisesti joutuvan sotaan. Yhdysvallat tuki Jugoslavian säilyttämistä paria viikkoa ennen sodan alkua ja alkoi tarkistaa kantaansa vasta heinäkuun alussa, jolloin tapahtumat räjähtivät käsiin Sloveniassa ja Kroatiassa. Etyk-kokous keskusteli 19.–20. kesäkuuta 1991 myös Jugoslavian tilanteesta, josta kertoi maan ulkoministeri Budimir Loncar. Yhdysvaltain ulkoministeri sanoi Belgradissa 22. kesäkuuta, ettei maa tunnusta Sloveniaa.

Euroopan yhteisö

Euroopan yhteisö EY ja Etyk epäonnistuivat rauhansovittelussa ja tekivät puolinaisia ratkaisuja. Ey:n troikka ei halunnut keväällä 1991 keskustella Jugoslavian tasavaltojen edustajien kanssa, vaikka näillä oli käynnissä keskinäisiä neuvotteluja Jugoslavian tilanteesta.

Kun Slovenian ja Kroatian kriisit leimahtivat sodaksi, EY pyrki Ranskan ja Englannin johdolla lähinnä estämään Euroopan yhdistymistä vastoin käynnissä olevaa Jugoslavian hajoamista. Ey ei halunnut tunnustaa "vanhanaikaisen nationalismin vallassa olleita" Jugoslaviasta irtautuvia pikkuvaltioita Sloveniaa ja Kroatiaa. Varsinkin Slovenia oli erään yhdysvaltalaisen diplomaatin mielestä "elinkelvoton pikkuvaltio", vaikka maa pärjäsi taloudellisesti parhaiten Jugoslaviassa. Niinpä ulkovallat tukivat mieluummin Serbiaa, joka pyrki pitämään Jugoslavian koossa. Ey pyrki Slovenian ja Kroatian sotien aikaan olemaan asettumatta kenenkään puolelle. Ehkä kyse oli paikallisen nationalismin pelosta Länsi-Euroopassa. EY:n troikka tunnusti Saksan ulkoministeri Hans Dietrich Genscherin painostuksesta Slovenian ja Kroatian vasta joulukuussa. Saksa oli alkanut vastustaa yhtenäistä Jugoslaviaa vasta Slovenian sodan jälkeen. Vasta Bosnian sodan alku muutti EY:n ja Yhdysvaltain asenteet Serbian vastaisiksi.

YK

YK:n rauhanturvaajien ja avustusjärjestöjen toimet olivat Kroatian ja Bosnian sodissa korkeintaan puolinaisia, tehottomia ja serbien ja muidenkin sodan osapuolten häirittävissä. YK ei kyennyt estämään 7 000 muslimimiehen teloitusta Srebrenican niin kutsutulla suoja-alueella. Samoin kansainvälinen kriisinhallinta epäonnistui. Sovitut tulitauot eivät pitäneet. Kroatian sodassa kroaatit eivät luottaneet YK:hon, joka serbien mielestä oli tietenkin monesti heidän tiellään. Kun kroaatit olivat voitolla, serbit käyttivät YK:ta suojakilpenään, esim. silloin kuin Kroatiasta vallatut alueet julistettiin YK:n UNPA-suojelualueiksi.

YK:n koko entisen Jugoslavian alueelle julistama asevientikielto auttoi lähinnä serbejä, joilla oli käytössään lähes kaikki liittoarmeijan aseet.

Bosnian sodassa länsivallat alkoivat salaa tukea Kroatiaa sekä Bosnian kroaatteja ja bosniakkeja, koska pelkäsivät Venäjän laajentavan vaikutusvaltaansa alueella serbien tuella. Tämä johtikin serbien romahdukseen Kroatiassa ja Bosniassa kesällä 1995 ja rauhaan. Kosovossa käytiin lyhyt sota vuonna 1999, kun serbien vaino albaaneja kohtaan kiihtyi. Bosniassa ja Kroatiassa kuoli ehkä noin 300 000, ja 60 000 naista ja lasta raiskattiin sekä pari miljoonaa karkotettiin kodeistaan.

Kuuluisia taistelupaikkoja Jugoslavian sodissa

• Pakrac – ensimmäinen välikohtaus, johon liittoarmeija puuttui
• Plitvice – ensimmäinen kuolemaan johtanut välikohtaus
• Borovo Selo – Kroatian sodan ensimmäinen väijytystaistelu
• Sarajevon piiritys
• Mostarin piiritys, kroaatit ja muslimit taistelivat
• Dubrovnikin piiritys
• Vukovarin piiritys
• Osijekin piiritys
• Srebrenican piiritys ja joukkoteloitukset
• Zepan piiritys ja teloitukset
• Gorazden piiritys
• Tuzlan piiritys
• Bosanski Brodin taistelu
• Bijeljina – ensimmäinen etninen puhdistus Bosniassa

Sodan jälkeen

Serbia pyrki sodan jälkeen lähentymään lännen kanssa. Moni serbien puolella piti Karadžićia ja Mladićia sankareina. Serbit myös katsoivat maailman syyttävän aiheetta yksin heitä julmista sodista ja niiden aikana tehdyistä veritöistä. Mutta bosniakkien mielestä serbit pakoilivat vastuuta. Kosovo irrottautui 2008 YK:n tuella. Yhä köyhä Bosnia pysyi sodan jälkeen jaettuna serbien ja muiden alueisiin. Serbit halusivat irrottaa alueensa Bosniasta .

Lähteet

• Djilas Milovan: Tito: kriittinen elämäkerta. Suomentanut Merja Kyrö. Kirjayhtymä, 1981. ISBN 951-26-2032-4
• Mary Kaldor: Uudet ja vanhat sodat. Suomentanut Riikka Taipale. Taifuuni, 2001.
• Lautela Yrjö & Jyrki Palo: Jugoslavia: kansakunta, jota ei ollut. VAPK-Kustannus, 1992. ISBN 951-37-0956-6
• Peter Lodenius (toim.): Balkanin palapeli. Suomen rauhanliitto 1996, 1996. ISBN 951-9193-41-3

Kirjallisuutta

• Jouni Järvinen & Jouko Lindstedt (toim.): Itä-Eurooppa matkalla länteen. Gaudeamus, 2011. ISBN 978-952-495-214-9
• Martti Ahtisaari: Tehtävä Belgradissa. WSOY, 2000. ISBN 951-0-25072-4
• Noam Chomsky: Uusi sotilaallinen humanismi. Pystykorvakirja. Like, 2000. ISBN 951-578-744-0
• Slavenka Draculic: Eivät tekisi pahaa kärpäsellekään – sotarikolliset tuomiolla. Like, 2005. ISBN 952-471-612-7
• Roy Gutman: Kansanmurhan todistaja – raportti etnisistä puhdistuksista Bosniassa. Like, 1993. ISBN 951-578-160-4
• Diana Johnstone: Jugoslavia ja Nato – narrien ristiretki. Like : Suomen rauhanpuolustajat, 2007. ISBN 978-952-01-0021-6
• Erkki Karjalainen ja Raija Valta: Balkan kolkuttaa Euroopan omaatuntoa. Opinion. Gummerus, 2000. ISBN 951-20-5684-4
• Martti Korpiaho (toim.): Balkanilla palaa! – elämää kriisin keskellä. Perussanoma, 1993.
• Terttu Lensu: Marijan hiljainen sota. WSOY, 2000. ISBN 951-0-24361-2
• Janko Prunk: Slovenian historia. Kirja-Aurora, 2004. ISBN 951-29-2678-4
• Balkan 2000 – näkökulmia ja taustoja Kaakkois-Euroopan nykytilanteelle. Turun Yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 17. Turun Yliopisto, 1999. ISBN 951-29-1414-X ISSN 1238-9420
• Nina Suomalainen ja Jyrki Karvinen (toim.): Suomalaisten kovat paikat – Länsi-Balkan 1992-2008. Huutomerkki 408. Tammi, 2008. ISBN 978-951-31-4395-4
• Valta Raija & Erkki Karjalainen: Titon perintö ja perilliset. Tammi, 1980. ISBN 951-30-5116-1
• Timo Virtala: Sarajevo ja sen ympäristö. Savukeidas, 2013.
• Marita Vihervuori: Tervetuloa helvettiin: välähdyksiä Jugoslavian perintösodasta. Otava, 1999. ISBN 951-1-16390-6
• Pekka Visuri: Kosovon sota. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-801-X

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Jugoslavian hajoamissodat Wikimedia Commonsissa

• Robert Fisk, Bosnia war crimes Independent 8.2.1993