Jousiammunnan historia

Jousiammunnan historia ulottuu mahdollisesti yli 60 000 vuoden taakse. Jousta on käytetty paitsi metsästyksessä, myös aseena ihmisten välisissä yhteenotoissa ja sodissa.

Esihistoria

Varhaisimmat jouset

Varhaisimmista jousista, nuolista ja jousiammuntatarvikkeista ei ole säilynyt arkeologista todistusaineistoa, koska niiden valmistusmateriaalit kuten puu, luu ja nahka hajoavat aikojen kuluessa. Varhaisimmat merkit jousiammunnasta liittyvätkin kivestä valmistettuihin nuolenkärjiksi oletettuihin esineisiin. Varhaisin nuolenkärjeksi oletettu löytö on tehty Etelä-Afrikassa, ja sen on arvioitu ajoittuvan noin 64 000 vuoden taakse.

Euroopassa varhaisimmat oletetut nuolenkärjet on ajoitettu 54 000 vuoden ikäiseksi, ja ne on löydetty eteläisestä Ranskasta. Ballistiset tutkimukset ovat osoittaneet, että kyseisten kärkien käyttäminen heitettävässä keihäässä olisi ollut epäkäytännöllistä, ja ne kuuluivatkin todennäköisemmin jousella laukaistuihin nuoliin. Löytö on yhtä vanha kuin varhaisimmat merkit nykyihmisen levittäytymisestä Eurooppaan. Onkin mahdollista, että jo ensimmäisillä Eurooppaan saapuneilla ihmisillä on ollut käytössään jousia.

Aasian varhaisimmat nuolenkärkilöydöt ajoittuvat 48 000 vuoden taakse. Kysesiset luusta tehdyt kärjet on löydetty Sri Lankasta. Löytöjen liittymisestä jousiammuntaan ei kuitenkaan ole varmuutta, sillä kärjet ovat saattaneet kuulua myös kalastuskeihäille.

Espanjan Morella la Vellasta löydetty luolamaalaus kuvaa jousella aseistautuneiden joukkojen välistä yhteenottoa.

Varsinaisista jousista tai nuolista ei ole säilynyt yhtä varhaisia todisteita kuin nuolenkärjistä. Eräs varhaisimmista hyvin säilyneistä jousilöydöistä on tehty Tanskan Holmegårdista. Suossa säilyneet viisi jalavasta tehtyä jousta on ajoitettu noin 6000–7000 -luvulle eaa. Nuoliksi oletettuja puuvarsia on löydetty Saksasta Hampurin lähialueilta jo hieman tätä varhaisemmalta ajalta, noin 9000- luvulta eaa.

Varhaisimmat merkit jousen käytöstä sodankäynnissa ajoittuvat 10 000 vuoden taakse Keniaan. Turkanajärven länispuolelle sijoittuvassa löydössä on havaittu merkkejä obsidiaaniterien vaurioittamista luista. Löytöjen otaksutaan liittyvän nuolista syntyneisiin vammoihin. Varhaisin kuvallinen todiste jousiaseiden käytöstä taistelussa on peräisin Espanjasta. Morella la Vellasta löydetty luolamaalaus on peräisin noin 3000 luvulta eaa. ja se kuvaa jousilla aseisteutuneiden joukkojen välistä yhteenottoa.

Amerikkojen mantereelle jousiammunta lienee levinnyt Alaskan kautta, mahdollisesti jo 6000-luvulla eaa. mutta viimeistään 3000-luvulla eaa. Jousiammuntataito vaikuttaa levinneen aluksi arktisella vyöhykkeellä lännestä kohti itää, ja jousiammunta lienee liittynyt etenkin suurikokoisten nisäkkäiden metsästykseen. Mantereen eteläisempiin osiin jousiammunta vaikuttaa levinneen verrattain myöhään, vasta noin 200 luvulta jaa. alkaen. Noin 500-600 luvuille tultaessa jousiammunta oli levinnyt jo koko Pohjois-Amerikan alueelle.

Euraasian paimentolaiskansat ja yhdistelmäjousi

Euraasian arolla kehittyi noin 3000-1000 luvuilla eaa. liikkuvaan paimentolaiselämään perustuva kulttuuri. Paimentolaiset hyödynsivät liikkumisessaan runsaasti hevosia, mikä loi tarpeen sellaiselle aseelle, jota olisi helppo käyttää myös ratsailta käsin. Ajan myötä tätä tarvetta vastaamaan kehitettiin yhdistelmäjousi.

Yhdistelmäjousessa jousen sisä- ja ulkokaari tehdään eri puulajeista, jolloin jousen kestävyys- ja elastisuusominaisuudet ovat parempia kuin yhdestä puusta tehdyssä jousessa. Tämä mahdollistaa pituudeltaan lyhyen mutta silti tehokkaan jousen valmistamisen. Yhdistelmäjousen haittapuolena oli sen valmistamisen vaivalloisuus. Jousen valmistus saattoi viedä useita vuosia. Huomattava osa valmistusajasta kului jousen liimauksen kuivumiseen. Kosteissa olosuhteissa yhdistelmäjousen valmistus onkin hankalaa, ja myös valmis ase voi kärsiä kosteista olosuhteista.

Yhdistelmäjousia opittiin valmistamaan alun perin Euraasian aron länsiosissa. Keksintö kuitenkin levisi nopeasti myös itäisempien paimentolaiskansojen tietoisuuteen, kuten myös Aasian ja Lähi-Idän korkeakulttuurien piiriin. Länsi-Euroopassa sen sijaan yhdistelmäjousi ei koskaan saavuttanut suosiota. Mahdollisesti syynä tähän on aseen herkkyys kosteudelle.

Varhaiset sivilisaatiot ja antiikin aika

Mesopotamia

Yhdistelmäjousen valmistustaideon leviäminen Mesopotamiaan mullisti alueen sodankäynnin. Uuden aseen mahdollistama pidempi kantomatka ja suurempi iskuvoima aiheuttivat sodankäynnille muutoksen, jota on verrattu mittaluokaltaan ruutiaseiden aikaansaamaan muutokseen.

Persialainen jalkaväenmuodostelma, jossa kilvellä varustettu keihäsmies suojaa takanaan olevia jousiampujia.

Eräs ensimmäisistä sotilasjohtajista joka onnistui hyödyntämään uuden aseen täyden potentiaalin, oli Sargon Akkadilainen. Sargonin armeijoiden taktiikka perustui tiiviseen jalkaväenmuodostelmaan, jossa suurikokoisin kilvin varustettu etujoukko suojasi heidän taakseen sijoitettua ja tehokkain yhdistelmäjousin aseistautunutta joukkoa. Myöhemmin myös muut Mesopotamiaan nousseet valtakunnat, kuten Assyrian valtakunta, omaksuivat vastaavan tavan käyttää yhdistelmäjousin aseistettuja jousiampujamassoja osana armeijoiden pääjoukkoja.

Tapa käyttää kevyesti panssaroituja, mutta suurikokoisilla kilvillä suojattuja jousiampujia armeijoiden pääjoukkoina säilyi aina Persian valtakunnan ajalle. Persialaisessa jalkaväkimuodostelmassa vain ensimmäinen sotilasrivi oli varustautunut kilvin ja keihäin. Keihäsriviä seurasi yhdeksän riviä yhdistelmäjousella varustautuneita jousimiehiä. Persialaiset myös käyttivät armeijoideinsa tukijoukkoina ratsujousimiehiä, joita värvettiin erityisesti skyyttien keskuudesta.

Egypti

Muinaisen Egyptin kulttuurissa jousi oli paitsi tärkeä metsästys- ja sotilasase, mutta myös kulttuurinen symboli. Jousiteknologia vaihteli huomattavasti eri aikakausien välillä. Egyptissä käytettiin alun perin yhdestä puusta valmistettuja yksinkertaisia jousia. Myöhemmin myös yhdistelmäjouset yleistyivät. Yhdistelmäjousia esiintyi Egyptissä kahdessa eri muodossa: aluksi Egyptille ominaisina sarvijousina ja myöhemmin aasialaistyylisinä yhdistelmäjousina. Myös yksipuiset jouset säilyivät käytössä yhdistelmäjousen rinnalla.

Yksipuiset jouset olivat käyttöominaisuuksiltaan heikompia kuin vastaavat yhdistelmäjouset. Ne valmistettiin yleensä Egyptille kotoperäisistä puulajeista, etenkin akasiapuusta ja jujubasta. Näiden puulajien elastisuus ja kestävyys ovat tehneet niistä hyviä materiaaleja jouselle. Yksipuisia jousia on tehty useassa eri muodossa. Yksinkertaisimmillaan jousi on ollut pelkkä yksinkertainen jousikaari, mutta myös vastakaarijousia ja kaksoiskaartuvia jousia on valmistettu. Uuden valtakunnan aikana yksipuiset jouset on ilmeisesti mielletty ennen kaikkea perinteisiksi metsästysaseiksi. Myös Tutankhamonin haudasta on löydetty yksipuisia jousia.

Sarvesta ja puusta valmistettu egyptiläinen yhdistelmäjousi.

Sarvijousi oli egyptiläiselle kulttuurille ominainen kahdesta keihäsantiloopin sarvesta ja niitä yhteen liittävästä keskuskappaleesta valmistettu jousi. Kyseisiä jousia on valmistettu etenkin Egyptin varhaisdynastisella kaudella. Yleisen käsityksen mukaan sarvet ovat olleet liian jäykkä materiaali, jotta kyseinen jousimalli olisi voinut toimia käytännössä. Sarvijousia onkin nykytutkijoiden piirissä pidetty pelkästään seremoniallisina esineinä. Sarvijousten merkityksestä egyptiläisessä kulttuurissa ja niiden mahdollisesta käytettävyydestä kuitenkin edelleen kiistellään.

Aasialainen yhdistelmäjousi levisi egyptiin toisen välikauden loppupuolella, mahdollisesti hyksojen mukana. Yhdistelmäjousen yleistymiseen liittyy Egyptissä myös sotavaunujen yleistyminen, sillä yhdistelmäjousi mahdollisti vaunumiehistölle sopivien, lyhyiden mutta silti tehokkaiden jousien valmistamisen.

Ramses II:sta esittävä patsas, jossa Faarao polkee alleen Egyptin vihollisia symboloivat jouset.

Egyptissä jousi miellettiin erityisesti nubialaisten aseeksi, ja egyptiläisten Nubiasta käyttämä sana Ta-Seti merkitsee kirjaimellisesti "jousiampujien maata". Nubialaisia käytettiin paitsi jousiampujina Egyptin omissa sotajoukoissa, mutta egyptiläiset myös kävivät sotia nubialaisia vastaan. Nubialaiset joukot kuvataan egyptiläisissä piirroksissa lähes aina kaksoiskaarevalla yksipuisella jousella aseistautuneina. Egyptiläiset jousiampujat esitetään sen sijaan lähes aina yhdistelmäjousella varustautuneina.

Jousi on egyptiläisessä kulttuurissa taajaan käytetty symboli. Yleinen kuvallinen symboli on ns. "yhdeksän jousta", jossa faarao polkee jalkoihinsa yhdeksää eri viholliskulttuuria symboloivat jouset. Toisaalta aasialaistyylinen yhdistelmäjousi muodostui uuden valtakunnan aikana varakkaan yläluokan statussymboliksi. Hautauhreina puolestaan usein annettiin yksipuisia jousia, jotka rituaalisesti katkaistiin ennen hautaan asettamista.

Kreikka ja Rooma

Kreikkalainen sodankäynti perustui keihäällä, lyhytmiekalla ja kilvellä varustettujen hopliittien käyttöön. Jousen käyttö aseena oli kreikkalaisessa sodankäynnissä vähäistä. Jousten käyttö liittyi lähinnä päätaistelua edeltäneeseen kevyen jalkaväen kahakointiin, eikä jousiammuntataito ollut kreikkalaisessa kulttuuripiirissä sodankäynnin keskiössä. Poikkeuksen säännölle tekee Kreeta, joka tunnettiin antiikin aikana erityisesti jousiampujistaan.

Apollon ja Artemis noin 470 eaa. peräisin olevassa savimaalauksessa.

Kreikkalainen runous ja mytologia antavat osin ristiriitaisen kuvan jousen arvostuksesta aseena. Toisaalta jousen käyttöä taistelussa on kenties pidetty pelkurimaisena tai häpeällisenä. Esimerkiksi Iliaassa kuvataan troijalaisten herjaavan kreikkalaisia jousiampujia, käyttäen sanaa toxotēs (jousiampuja) haukkumasanana. Lisäksi jousta on pidetty leimallisesti ei-kreikkalaisena aseena. Esimerkiksi historioitsija Herodotos kuvaa persialaissotien osapuolet siten, että jousen käyttö on tyypillistä lähinnä persialaisille joukoille.

Suhtautuminen jousiampujiin ei kuitenkaan ollut yksiselitteisen kielteistä. Esimerkiksi Iliaassa kerrotaan sankari Teukroksen olleen erinomainen jousiampuja. Kreikkalaisessa mytologiassa puolestaan Apollon ja Artemis kuvataan usein jousen kanssa.

On mahdollista, että yhdistelmäjousi on ollut Kreikassa yläluokkainen ase. Laadukkaan aasialaisen yhdistelmäjousen hankkiminen on ollut mahdollista vain varakkaalle eliitille, ja sen käytön oppiminen on vaatinut runsaasti harjoittelua. Näistä syistä mittavien hopliittiarmeijoiden aseistaminen jousilla ei ole ollut käytännöllistä, ja jousi on jäänyt kreikassa marginaaliseen asemaan.

Kuten kreikkalaiselle, myöskään roomalaiselle sodankäynnille jousen käyttö aseena ei ollut ominaista. Roomalaisen legioonan ydinjoukko muodostui raskaasta lähitaisteluun erikoistuneesta jalkaväestä. Sitä tukeva kevyt jalkaväki oli aseistautunut lähinnä heittokeihäin. Roomalaiset käyttivät kuitenkin palkkasotilaita ja vierasmaalaisia apujoukkoja (auxilia) armeijoidensa tukijoukkoina. Näiden joukkojen osana on myös ollut sekä jalan että ratsain liikkuvia jousiampujia.

Esimerkiksi Julius Caesarin armeijaan kuului Gallian sotaretkellä kreetalaisia ja numidialaisia jousiampujia. Jousimiehet tulivat säännönmukaiseksi osaksi legioonien tukijoukkoja keisariajan alkupuolelta alkaen. Roomalaisten vastustajista taitavina jousiampujina tunnetaan erityisesti parthialaiset. Roomalaisten raskaalla jalkaväellä ei ollut tehokasta keinoa vastata ketterien parthialaisten ratsujousimiesten nuolisateeseen ja parthialaiset saavuttivat usein menestystä sotatoimissaan roomalaisia vastaan.

Intia

Jousi on tunnettu Intian alueella jo esihistoriallisena aikana. Jousiammunnasta kerrotaan myös muinaisen Intian eeposkirjallisuudessa, esimerkiksi Ramayana ja Mahabharata runoelmissa. Klassinen intialainen kirjallisuus kuvaa monipuolisesti jousen käyttöä niin metsästyksessä kuin sodankäynnissäkin.

Yksinkertainen yksipuinen jousi oli intialaiselle kulttuurille kotoperäinen ase, ja niiden valmistus on jatkunut myös uudempien muualta levinneiden jousimallien rinnalla. Intialainen yksipuinen jousi saattoi olla jopa pari metriä pitkä, ja se valmistettiin yleensä puusta tai bambusta. Intiassa käytetyt nuolet olivat tyypillisesti raskaita ja erittäin läpäisykykyisiä. Puu- ja bambujousien ohella myös teräskaaristen jousien valmistusta kokeiltiin.

Yhdistelmäjousen saapumisajankohtaa Intiaan ei tunneta varmuudella. On mahdollista, että yhdistelmäjousi on levinnyt alueelle useaan kertaan historian aikana. Yhdistelmäjousen leviämistä ja suosiota Intiassa rajoitti sen herkkyys kostealle ilmanalalle. Yhdistelmäjousia käyttivät ennen kaikkea sotavaunujen ja sotanorsujen miehistöt.

Iranilaistyylinen niin sanottu yrzi-jousi on varhaisin yhdistelmäjousimalli, jonka käytöstä Intiassa on todisteita. Kyseistä jousimallia edustavia jousia on löydetty Eufratjoen varrella sijaitsevista hautapaikoista, ja samaa jousimallia on myös kuvattu muinaisen Intian taiteessa. On mahdollista, että jo Intiaan saapuneet arjalaiset olisivat tuoneet mukanaan kyseisen kaltaisen jousen. Vakuuttavaa arkeologista tai historiallista todistusaineistoa tästä ei kuitenkaan ole. Yrzi-jousi on saattanut levitä Länsi-Intiaan myös myöhemmin, esimerkiksi Dareioksen johtamien persialaisten mukana, Aleksanteri Suuren valloitusten myötä tai kenties vasta Kreikkalais-baktrialaisen kuningaskunnan levittäydyttyä Intiaan. Myöhemmin Intiaan on levinnyt myös skyyttiläisperäinen yhdistelmäjousimalli.

Antiikin ajan intialainen sotajoukko muodostui jalkaväestä, ratsuväestä, sotavaunuista ja sotanorsuista. Varhaisimmassa sodankäynnissä sotavaunuilla liikkuvien jousiampujien merkitys oli suuri. Ajan myötä sotavaunujen merkitys väheni, ja viimeistään arabivalloittajien saapuessa 600–700-luvulla ne olivat jo jääneet pois käytöstä. Samalla myös jousen merkitys sodankäynnille näyttää Intiassa vähentyneen.

Kiina

Jousiammuntataito lienee levinnyt Kiinaan ja Itä-Aasiaan alun perin jo neoliittisen kauden aikana. Kiinalainen traditio pitää jousen keksijänä myyttistä Keltaista keisaria. Varhaisiin kiinalaisiin jousiin käytettiin sekä puu- että luumateriaalia. Jousenvalmistukseen käytettiin Kiinassa esimerkiksi mulperipuuta, appelsiinipuuta ja kvittenipuuta. Luiset jouset tehtiin useimmiten vesipuhvelin luusta. Nuolissa käytettiin esimerkiksi bambua tai erilaisia ruokomaisia kasveja. Myös puusta veistettyjä nuolia on käytetty, joskin vähäisemmissä määrin.

Nuolenkärjissä käytettiin muiden kulttuurien tavoin aluksi kiveä tai luuta, jonka korvasi myöhemmin kupari, pronssi ja rauta. Kiinalaisille kulttuurille ominaista oli kuitenkin luisten nuolenkärkien käytön jatkuminen metallikärkien yleistymisen jälkeenkin. Syynä tähän lienee ollut luun helpompi muovailtavuus.

Yhdistelmäjousi saapui Kiinaan Shang-dynastian (n. 1600–1100 eaa.) aikana. Yhdistelmäjouset tehtiin Kiinassa esimerkiksi bambua ja eri puulajeja yhdistelemällä. Jousen eri kerrokset liimattiin yhteen kasvi- tai eläinperäisellä liimalla ja sidottiin toisiinsa silkkiä apuna käyttäen. Shang-dynastian ajalle ajoittuu myös vastakaarijousen leviäminen Kiinaan sekä mahdollisesti ratsujousiammunnan yleistyminen.

Osa Han-dynastian (206 eaa.–220 jaa.) aikaisesta kiinalaisesta jalkajousesta.

Zhou-dynastian (1046–256 eaa.) aikana yleistyi tapa palkita ansioituneita sotapäälliköitä jousella ja nuolilla. Palkitsemiseen käytettävät jouset olivat kullalla ja jadella koristeltuja. Jousia ja nuolia on myös laskettu merkkihenkilöiden mukana hautoihin.

Jalkajousi kehitettiin Kiinassa viimeistään taistelevien läänitysvaltioiden kaudella (475–221 eaa.), luultavasti noin 400-luvulla eaa. Jalkajousi mahdollisti paremman tarkkuuden ja suuremman läpäisykyvyn kuin perinteinen yhdistelmäjousi. Etenkin Hán-valtio tunnettiin taidokkaista jalkajousiampujista. jalkajousi ei kuitenkaan syrjäyttänyt perinteistä jousta kokonaan, vaan yhdistelmäjousen kehitys jatkui uuden aseen rinnalla. Yhdistelämjousen käyttöä puolsi ennen kaikkea sen suurempi tulinopeus. Siinä missä taitava jousimies pystyi ampumaan käsijousella noin 6–12 laukausta minuutissa, ei varhainen jalkajousi yltänyt kuin yhteen laukaukseen kahdessa minuutissa. Tang-dynastian (618–907 jaa.) aikana yhdistelmäjousi syrjäyttikin hetkellisesti jalkajousen.

Jousiammunnan merkitys klassisessa kiinalaisessa kulttuurissa oli merkittävä. Kungfutselaisessa perinteessä jousiammuntaa pidetään yhtenä niistä taidoista, joita jalon ihmisen (”junzi”) tulee harjoittaa luonteenlaatunsa kehittämiseksi. Jousiammuntataitoa on myös vaadittu esimerkiksi upseereilta ja virkemiehiltä, ja ampumataidossa on kilpailtu osana uskonnollisia seremonioita ja hovielämää. Jousiammunta on myös yleinen teema klassisessa kiinalaisessa kirjallisuudessa. Kiinalainen kirjallisuus ja kansanperinne tuntee esimerkiksi tarinoita jousiampujista, jotka ovat kyenneet joko yli-inhimillisen tarkkaan tai nopeaan jousen käsittelyyn.

Keskiaika

Eurooppa

Keskiajan Euroopan armeijoissa jousimiehinä palvelivat lähinnä nostoväkenä aseisiin pakotetut maaorjat ja muu vähävarainen väki. Tästä syystä myös jousimiesten varustus oli yleensä halpaa ja jokseenkin heikkolaatuista. Läntisessä Euroopassa jousimiehet käyttivät enimmäkseen yksinkertaisia yhdestä puusta tehtyjä jousia. Yksipuinen jousi oli myös yleinen keskiajan Pohjois-Euroopassa ja esimerkiksi viikingit käyttivät ryöstöretkillään yleisesti yskipuisia jousia.

jalkajousen yleistyminen Euroopassa ajoittuu sydänkeskiajalle. jalkajousen käytöstä Euroopassa on joitain merkkejä jo Rooman valtakunnan loppuajoilta, mutta jalkajousen käyttö näyttää unohtuneen varhaiskeskiajalle tultaessa. Varhaiskeskiajalla jalkajousta käytettiin Euroopassa vain satunnaisesti bysanttilaisten ja muslimien armeijoissa. 1000–1100 luvuilla jalkajousi kuitenkin levisi jälleen länteen, ja siitä tuli leimallisesti läntisen Euroopan armeijoiden käyttämä ase. Muslimit ja bysanttilaiset sen sijaan pitäytyivät yhdistelmäjousissa, joilla saavutettiin jalkajousta suurempi tulinopeus ja joiden kantomatka myös oli taitavan ampujan käytössä jalkajousta parempi.

Crécyn taistelussa pitkäjousin aseistautuneet englantilaiset kukistivat jalkajousia käyttäneet ranskalaisjoukot.

Keskeinen syy jalkajousen yleistymiselle lännessä lienee juuri se, että sen tehokas käyttö oli verrattain helppoa. Kokematonkin jousimies pystyi ampumaan jalkajousella tarkasti, eikä aseen käyttö väsyttänyt kokematonta ampujaa samalla tavalla kuin käsijousen käyttö. Näistä syistä jalkajousta myös pidettiin aikalaisten keskuudessa epäeettisenä aseena - kokematonkin ampuja pystyi helposti kaatamaan kokeneemman ja haarniskoidun sotilaan. jalkajouseen liittyvän halveksunnan ja epäluulojen vuoksi katolinen kirkko jopa kielsi jalkajousen käyttämisen toisia kristittyjä vastaan vuonna 1139.

Käytännössä kieltoa ei juurikaan noudatettu. 1200-luvun aikana jalkajouset pikemmin kehittyivät voimakkaammiksi ja läpäisykykyisemmiksi, esimerkiksi komposiittirakenteessa tapahtuneen kehityksen ansiosta. Jalkajousien jäykkyyden lisääntyessä niille alettiin kehittämään myös erilaisia mekaanisia latausapuja ja raskaimmat jalkajouset saattoivat jopa muistuttaa pieniä heittokoneita.

Keskiajan edetessä ratsujousimiesten käyttö eurooppalaisissa armeijoissa yleistyi. 1200-luvulta alkaen alettiin käyttämään myös ratsain liikkuvia jalkajousimiehiä. jalkajousen lataaminen ratsailla on haastavaa, ja onkin oletettu, että ratsastavat jalkajousimiehet ovat taistelleet jalkaisin, ja käyttäneet ratsuja pikemmin operatiivisen liikkuvuuden parantamiseen.

Myöhäiskeskiajalla pitkäjousi jälleen haastoi jalkajousen läntisen Euroopan taistelukentillä. Tunnettu esimerkki jalkajousen ja pitkäjousen välisestä taistelusta on Crécyn taistelu vuonna 1346, jossa Englannin kuningas Edvard III kukisti määrällisesti ylivoimaiset ranskalaisjoukot. Voiton ratkaisi paitsi ranskalaisten tekemät virheet joukkojen suojauksessa, mutta myös englantilaisten pitkäjousimiesten suurempi tulinopeus.

Kiina

Song-dynastian (960–1279) aikana jalkajousen suosio Kiinassa elpyi. Jalkajousesta tuli jopa kiinalaisten sotajoukkojen tärkein ase. Jalkajousen etuna oli ennen kaikkea sen käytön helppous, mikä mahdollisti heikosti koulutettujen mutta miesvahvuudeltaan mittavien armeijoiden varustamisen. Song-dynastian aikaisessa sotilasmuodostelmassa jalkajousimiehet asetettiin riveittäin, jolloin yhden rivin ladatessa aseitaan seuraava rivi siirtyi ampumaan. Tämä mahdollisti jatkuvan nuolisateen sinkoamisen vihollisjoukkoja vasten.

Song-dynastia oli Kiinassa myös innovatiivisen aseteknolgian kehittymisen aikaa. Aikakaudelta lienee peräisin esimerkiksi itselataavan jalkajousen keksiminen. Itselataava jousi kykeni ampumaan lähes yhden nuolen sekunnissa. Ase ei kuitenkaan ollut yhtä tarkka tai läpäisykykyinen kuin perinteiset jalkajouset.

Myös ruutiaseiden kehittyminen oli nopeaa. Song-dynastian aikaiset ruutiaseet eivät kuitenkaan vielä pystyneet haastamaan jousiaseiden asemaa kaukotaistelussa, ja jousi säilyi kiinalaisten armeijoiden käytössä läpi keskiajan ja sen jälkeenkin aina 1800-luvulle asti.

Japani

Vuonna 1274 käytyä Torikai-Gatan taistelua kuvaava piirros. Pitkällä japanilaisella jousella varustautunut samurai jahtaa mongolijoukkoja.

Suuri osa sodankäyntitaidoista ja aseteknologiasta saapui Japaniin kiinalaisten välittämänä. Japanissa sotataidot kuitenkin kehittyivät edelleen ja saivat uusia Japanille kotoperäisiä piirteitä. Näin tapahtui myös jousiammunnan kohdalla. Japanilaiselle kulttuurille tyypillinen jousi on bambusta ja puusta tehty pitkä yhdistelmäjousi, jolla ammutaan bambusta valmistettuja nuolia.

Japanilainen samurai-sotilasluokka muodostui alun perin varakkaista suvuista lähtöisin olevien ratsujousimiesten ympärille. Japanilainen jousi erosi aasialaisesta yhdistelmäjousesta ennen kaikkea pituutensa puolesta. Japanilainen pitkäjousi on ratsailta käytettäväksi jouseksi verrattain kömpelö. Ampuja ei esimerkiksi voi vapaasti valita ampumasuuntaa, vaan ratsastaja kykenee ampumaan vain viistosti eteen vasemmalle puolelleen. Koska varhainen japanilainen sodankäynti oli tyypillisimmillään samuraiden välisiä jousin käytyjä muodollisia kaksintaisteluja, on läpäisykykinen jousi voinut muista puutteistaan huolimatta olla tarkoitukseensa nähden sopiva.

Samuraiden ohella japanilaista jousiammuntataitoa kehittivät buddhalaiset soturimunkit sōheit. Nämä elivät pääkaupunki Kioton läheisyydessä. Sōheit ovat alun perin harjoittaneet taistelutaitoja käytännöllisistä syistä, kyetäkseen tarvittaessa vaikuttamaan pääkaupungissa käytyihin valtakamppailuihin.

Kiinalaisen esikuvan mukaisesti Japanissa jousiammuntaan liitettiin henkisiä tai ampujan luonteenominaisuuksien kehittämiseen tähtääviä piirteitä. Jousiammuntaa harjoiteltiin paitsi käytännöllisistä sotilaskunnon ylläpitoon liittyvistä syistä, mutta yhtä lailla jousiammuntaa harjoiteltiin myös seremoniallisesti. Japanilaiseen perinteiseen jousiammuntataitoon viitataan sanalla kyūdō. Japanissa perinteisesti harrastettu seremoniallinen ratsastusjousiammuntalaji puolestaan tunnetaan nimellä yabusame.