Van Halen

Van Halen
Van Halen viimeiseksi jääneessä kokoonpanossaan vuonna 2008.
Tiedot
Toiminnassa	1972–2020
Tyylilaji	hard rock, heavy metal, glam metal
Kotipaikka	Pasadena, Kalifornia, Yhdysvallat
Laulukieli	englanti
Jäsenet	Eddie Van Halen,  kitara, koskettimet Wolfgang Van Halen,  basso David Lee Roth,  laulu Alex Van Halen,  rummut
Entiset jäsenet	Sammy Hagar,  laulu Michael Anthony,  basso Gary Cherone,  laulu
Levy-yhtiö	Warner Bros. Interscope Records
Aiheesta muualla
Kotisivut
Infobox OKNimi-testi OK

Van Halen oli vuonna 1972 perustettu yhdysvaltalainen hard rock -yhtye. Sitä voidaan pitää yhtenä merkittävimmistä 1980-luvun rockmusiikkityyliin ja heavy metaliin vaikuttaneista yhtyeistä. Yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluvat muiden muassa ”Eruption”, ”Ain’t Talkin’ ’Bout Love”, ”Panama”, ”Dreams”, ”Why Can’t This Be Love”, ”When It’s Love”, ”Poundcake”, ”Right Now”, ”Can’t Stop Lovin’ You”, ”Hot for Teacher” ja menestynein ”Jump”.

Yhtye julkaisi vuosina 1978–2012 yhteensä 12 eri studioalbumia, joilla lauloi yhteensä kolme eri solistia. Yhtye oli vuosien varrella useasti otsikoissa musiikillisten ansioidensa lisäksi lukuisten riitaantumisten vuoksi. Tunnetuimman eli ”klassisen Van Halen -kokoonpanon” muodostivat Edward ”Eddie” Van Halen (kitara) ja hänen veljensä Alex Van Halen (rummut), David ”Dave” Lee Roth (laulu) ja Michael Anthony (basso).

Vuonna 2007 Van Halen pääsi Rock and Roll Hall of Fameen. Yhtye pitää ennätystä eniten ykkössijoituksia Billboardin Mainstream Rock Tracks -listalla saavuttaneena yhtyeenä. Yhtyeen albumeja on myyty maailmanlaajuisesti yli 80 miljoonaa kappaletta.

Historia

Yhtyeen ja veljesten historia sekä alkuvuodet (n. 1967–1972) aloittelijana

Nimi Van Halen juontaa juurensa kahdesta yhtyeen perustamisesta lähtien mukana olleesta veljeksestä, Eddie (1955 - 2020) ja Alex Van Halenista (s. 1953). Tarkkaan ottaen yhtye nimettiin nimenomaan vanhemman veljen, Alexin, mukaan, tosin ennen Van Halen -nimen käyttöä yhtyeellä ehti olla useita muitakin nimiä. Veljekset ovat syntyjään hollantilaisia, mutta vuonna 1962 he muuttivat vanhempiensa, isä Jan Van Halenin sekä äiti Eugenia Van Halenin mukana Alankomaista Yhdysvaltoihin, Kalifornian osavaltiossa sijaitsevaan Pasadenaan. Aluksi veljekset eivät luonnollisesti osanneet ollenkaan englantia, mikä osaltaan lähensi heidän veljessuhdettaan, koska he eivät osanneet vielä kommunikoida kenenkään perheen ulkopuolisen kanssa. He kuitenkin oppivat kielen nopeasti. Vaikka veljekset ovat syntyjään alankomaalaisia, heidän yhtyeensä laulukielenä on alusta lähtien ollut englanti.

Veljekset olivat musiikin ympäröimät jo pienestä pitäen, sillä heidän isänsä oli ammattimuusikko, jonka soittimena oli pääasiassa klarinetti. Alkujaan pojat ottivat pianotunteja ja etenkin heidän äitinsä toivoi, että hänen lapsistaan tulisi aikanaan klassisen pianonsoiton ammattilaisia. Pojat myös osallistuivat silloin tällöin pianokilpailuihin. Isä rohkaisi koko ajan poikia musiikillisesti, tulivat he sitten soittamaan mitä tahansa musiikkityyliä tai soitinta. Hieman 1960-luvun puolenvälin jälkeen veljekset innostuivat etenkin englantilaisyhtyeiden valtavirran rockmusiikista, ja soittimet vaihtuivat pianosta kitaraan ja rumpuihin. Alex oli saanut vanhemmiltaan sähkökitaran sekä vahvistimen, ja Eddie taas hankki itselleen rumpusetin, jonka hän maksoi postinjakajan työllään.

Alex otti jopa kitaratunteja, mutta hän ei vain tahtonut oppia soittamaan kitaraa kunnolla, joten kun nuorempi veli oli jakamassa postia päiväsaikaan, Alex alkoi harjoitella salaa veljensä rummuilla. Pian Eddie huomasi Alexin osaavan soittaa rumpuja häntä paremmin, joten lopulta Eddie vaihtoi kitaraan. Eddien mukaan hän tajusi veljensä hallitsevan rummut paremmin viimeistään siinä vaiheessa, kun hän kuuli veljensä soittavan rumpusooloa kappaleeseen ”Wipe Out”. Edward oli nopea oppimaan kitaralla, ja hän onkin sanonut osanneensa 14-vuotiaana soittaa yhden suurimmista idoleistaan, Eric Claptonin, koko siihenastisen tuotannon ulkoa nuotilleen. Veljekset harjoittelivat autotallissa päivittäin tuntikausia soittaen lähinnä omien idoliensa teoksia.

Itse yhtyeen alkuajat sijoittuvat 1960–1970-lukujen vaihteeseen, jolloin Alex ja Edward perustivat yhdessä koulukaverinsa basisti Dennis Travisin kanssa Trojan Rubber Companyn (myöhempiä nimiä: Genesis, Rat Salade ja Mammoth) suurimpina innoittajinaan Cream ja Black Sabbath. Yhtyeen alkuaikoina Edward toimi kitaristin roolinsa ohessa myös yhtyeen laulajana, kunnes David Lee Roth liittyi yhtyeeseen.

Yhtyeen ensimmäinen kokoonpanomuutos oli basistin vaihtaminen, sillä yhtyeen vielä aloitellessa Dennis Travis joutui muuttamaan perheensä mukana pois Pasadenasta. Korvaajaksi saatiin toinen koulukaveri, Mark Stone. Hän olikin yhtyeessä pitempään ja ehti kokea sen menestystä lupaavan kehityksen vaiheita, kunnes veljekset myöhemmin erottivat hänet. Veljesten mukaan syynä oli se, että myös koulunkäyntiin vakavasti keskittynyt Stone ei ollut ”tarpeeksi omistautunut yhtyeelle”. Korvaajaksi Stonelle saatiin Michael Anthony, joka siihen asti oli ollut oman Snake-yhtyeensä keulakuva. Veljekset olivat nähneet hänen keikkojaan, ja etenkin Eddie oli ällistynyt siitä, kuinka hyvin Anthony teki hommaansa. Lisäksi Anthonylta saatiin samalla käyttöön laadukkaat PA-laitteet, joita veljesten yhtye oli jo aiemminkin joutunut ajoittain lainaamaan omiensa vikojen tai puutteellisuuden vuoksi. Siitä lähtien Anthony tulikin olemaan merkittävä henkilö yhtyeen historiassa.

Van Halenin alkuajat (1972–1977)

Vuosina 1973–1974 yhtyeellä ei ollut varsinaista laulajaa, koska Eddie Van Halen ei halunnut enää laulaa. Hän oli sitä mieltä, että erillinen laulusolisti olisi parempi. Lisäksi yhtye oli jo jonkin aikaa vuokrannut sen paikalliskilpailijan, Red Ball Jetin solistin David Lee Rothin omistamaa miksauspöytää 40 dollarilla per kerta, joten veljekset ajattelivat, että olisi järkevämpää pyytää Roth mukaan, jotta heidän ei tarvitsisi maksaa joka kerta vuokraa Rothin tarvikkeista. Samalla he saisivat yhtyeeseen aidon solistin, jolla Alexin mukaan oli siihen aikaan ”tarvittavaa itsevarmuutta ja pelisilmää” auttaa yhtyettä eteenpäin. Myös Roth halusi koko ajan kuuluisammaksi ja janosi menestystä, joten siirto kävi lopulta hyvin sutjakkaasti. Sen jälkeen yhtyeen nimi muutettiin Rothin ehdotuksesta Van Haleniksi, sillä hänen mielestään se oli omaperäinen, huomiota herättävä ja ennen kaikkea kahden yhtyeen jäsenen sukunimi.

Mainos keikasta La Pasadena Centerissä.

Tässä vaiheessa Van Halen ensimmäistä kertaa vaikutti kunnon yhtyeeltä, ja kaikkien jäsenien ollessa jo ikäisekseen varsin kokeneita, saattoivat he aloittaa keikkailun saman tien. Edward, joka koko Van Halenin historian ajan on toiminut pääasiassa yksin yhtyeen säveltäjänä, oli jo tähän mennessä kirjoitellut joitakin kappaleita, joista jotkut jopa pääsivät levyille asti. Vuoden 1974 aikana yhtye teki ensimmäisen klubikeikkansa ja pääsi ensimmäistä kertaa soittamaan Hollywoodiin asti, aiempien keikkojen sijoituttua lähinnä Pasadenaan ja sen lähiympäristöön.

Vuonna 1976 yhtye oli jo hyvin suosittu esiintyjä kotipaikassaan Los Angelesissa ja sen livelista oli paikalliseksi klubi- ja takapihayhtyeeksi erittäin laaja. On sanottu, että yhtye osasi soittaa jopa 300 muiden artistien kappaletta (mm. Led Zeppelinin, ZZ Topin, Black Sabbathin, Creamin ja Kissin kappaleita), omalla "vanhalenmaisella" tyylillään. Kappaleiden joukossa oli valtavirran ulkopuolisiakin musiikkityylejä sekä -kappaleita, minkä syynä oli pääasiassa Rothin tapa kuunnella radiomusiikkia monipuolisesti. Tästä hyvä esimerkki on myöhemmin yhtyeen ensimmäiselle albumillekin äänitetty John Brimin blues-kappale "Ice Cream Man", joka oli yksi Rothin monista poiminnoista, mikä osaltaan myös laajensi hyvin yhtyeen musiikillista katalogia. Myös keikoilla, etenkin klubeilla, Van Halen soitteli kappaleita laidasta laitaan muiden sillä hetkellä pinnalla olleiden yhtyeiden tuotoksien sekä omiensa välillä. Soittamalla radiossa paljon soivia kappaleita, kuten KC and The Sunshinen "Get Down Tonight", he saivat "kuuntelijalle eri musiikkityylien yliannostuksen antamisen" lisäksi aina täytettyä "hitinhimoisten" klubi-isäntien toiveet, tuoden samalla omat teoksensa hiljalleen yleisön tietoisuuteen. Yhtye (ts. Edward) sävelsi tähän aikaan omia kappaleita tuotteliaasti, syntynsä olivat saaneet jo muun muassa kappaleet "Runnin’ with the Devil", "Take Your Whiskey Home", "In a Simple Rhyme", "On Fire" ja "Somebody Get Me a Doctor", löytyipä jopa raakaversio kappaleesta "House of Pain", joka tultaisiin julkaisemaan levyllä vasta lähes 10 vuotta myöhemmin. Nämä vuodet ovatkin yksi yhtyeen tuotteliaimmista jaksoista, sillä vielä myöhemmin julkisuuteen päästyään (Rothin aikainen) yhtye tuli edelleen soittamaan ja laittamaan levyille paljon näinä aikoina säveltämiään kappaleita tai pieniä osia niistä.

Kotona Pasadenassa yhtye oli jo saavuttanut kulttimaineen ja kaikki tunsivat heidät. Aina säännöllisesti järjestettävät pihajuhlat villiintyivät, kun Van Halen oli paikalla soittamassa. Sellaiset keräsivät jopa muutama tuhat ihmistä yhteen pieneen kortteliin kuuntelemaan yhtyettä ja juhlimaan heidän kanssaan. Yleensä, ikään kuin ennakoiden yhtyeen riehakasta tulevaisuutta, oli poliisin tultava lopettamaan nuorison rajut juhlat. Minne tahansa yhtye menikään, seurasi yleisö vahvasti perässä. Kun yhä useampi heidän kavereistaan myös tuli täysi-ikäiseksi tai vastaavasti "järjesti" itselleen asianmukaisen henkilöllisyyden, seurasivat he yhtyettä klubeillekin. Kaikki halusivat päästä näkemään ja kokemaan tämän villin, raa'alla rock-asenteella ja mielettömällä musiikillisella kyvyllä pyörivän yhtyeen. Jo tähän aikaan päästiin kokemaan myös myöhemmin yhdeksi maailman tunnetuimmaksi kitarasooloksi muodostuva kappale, "Eruption", jonka aikana kuuntelija jäi täysin sanattomaksi ihmetellessään, kuinka joku voikaan saada sähkökitarasta lähtemään moisen äänen. Siihen aikaan tästä soolosta kuitenkin vielä puuttui sen nykyisin kenties tunnetuin osa, jossa Eddie tuo tappingin kautta hänen virtuoosinkykynsä esille. Oli selvää, että yhtyeen musiikillisesti lahjakas osa olivat veljekset ja Anthony laulaja Rothin taas johtaessa yhtyettä maskuliinisella, sopivan röyhkeällä ja viihdyttävällä olemuksellaan yhä eteenpäin. Roth onkin sanonut että "siinä missä Eddie on yhtyeen musiikilliset aivot, on hän sitten viihdyttäjä, joka pitää huolta, että jokaisella on hauskaa". Koko yhtyeen asenteesta sen aikana matkalla huipulle kertoo hyvin se, että mitään keikkatarjousta ei hylätty ja joka paikkaan mentiin, oli esiintymispaikkana sitten koulun juhlat, häät tai jonkun pihalla järjestettävät bileet. Joka keikka oli taas yksi uusi juhlan aihe pojille. Vuonna 1977 yhtye olikin jo koko Kalifornian osavaltion kuumimpia nimiä jatkaen edelleen tauottomasti keikkailuaan.

Läpimurto (1978–1979)

Van Halenin nousuun kuuluisaksi vaikutti KISS-yhtyeen keulahahmo Gene Simmons, joka sattumalta kuuli yhtyeen soittavan eräässä kaupungin klubeista 1976. Keikan jälkeen hän tarjoutui kustantamaan yhtyeelle demonauhan, josta voisi olla apua yhtyeelle sen hakiessa vielä läpimurtoaan. Yhtye kävi Simmonsin kustannuksella New Yorkissa, tunnetulla Electric Ladyland Studiolla äänittämässä kappaleitaan "Zero" -nimiselle demonauhalle. Etenkään Eddie ei ollut kuitenkaan tyytyväinen lopputulokseen eikä varsinkaan omaan soittoonsa, joten yhtye palasi takaisin ja jatkoi intensiivistä keikkailuaan. Simmonsin avuliaisuudesta on jälkeenpäin liikkunut myös huhuja, että hän olisi vain halunnut Eddien oman yhtyeensä uudeksi kitaristiksi, sillä Simmonsin KISS-yhtye oli näihin aikoihin hieman riitaantunut keskenään. Myöhemmin Van Halenin jo julkaistua ensilevynsä Simmons otti heidät vielä KISSin lämmittely-yhtyeeksi muutamalle keikalle, mikä myös avasi vähitellen Van Halenille tietä kohti kuuluisuutta. Kiitollisuudesta Simmonsin avuliaisuudesta kertoo yhtyeen debyyttilevyn Van Halenin kiitoksien osoitusten listalla mainittu Simmonsin nimi.

Kuitenkin suurin vaikuttaja Van Halenin lopulliseen läpimurtoon ja levytyssopimukseen oli yhtye itse. Lokakuussa 1977 Van Halen oli soittamassa eräällä klubilla, jolla sattui samaan aikaan olemaan yksi Warner Brosin johtohahmoista, Mo Ostin, sekä tuottaja Ted Templeman. Yhtyeen lopetettua soittonsa he tarjosivat yhtyeelle sopimusta, joka alle viikossa oli allekirjoitettu, ja yhtye sai levytyssopimuksen. Yhtye antoi Templemanille After Zero -demonauhan (ei siis Simmonsin kustantamaa Zeroa), jolla oli 40 heidän omaa kappalettaan tai versiotaan toisten kappaleista, joista Templeman valitsi lopulta 10 tulevalle debyyttialbumille. Itse äänitykset sujuivat noin kolmessa viikossa, koska yhtye nauhoitti kymmenen ennalta valittua kappalettaan. Studiossa yhtye sävelsi ainoastaan yhden kokonaan uuden, "Jamie's Cryin'" -nimisen kappaleen, joka tuli vielä albumille mukaan.

Vuoden 1978 tammikuussa yhtyeen ensimmäinen single The Kinks -cover You Really Got Me julkaistiin. Saman vuoden helmikuussa julkaistiin yhtyeen debyyttialbumi Van Halen, joka myi jo julkaisuvuotenaan platinaa. Van Halen on yhtyeen myydyin albumi, jota on pelkästään USA:ssa myyty yli 10 miljoonaa kappaletta. Yhtye lähti ensimmäiselle todelliselle kiertueelleen, Van Halen World Tourille, soittaen ajoittain lämppärinä ja ollen välillä itse pääesiintyjänä. Van Halenia on jälkeenpäin arvosteltu yhtenä maailman parhaimmista debyyteistä. Itse albumilla Eddie mullisti täysin siihenastisen sähkökitaran soiton, esimerkkinä kitarasoolokappale "Eruption", Roth kiljui ja karjui sydämensä kyllyydestä, Anthony tukien loistavalla äänellään taustalla ja samalla pitäen käynnissä tasaista, vahvaa komppia Alexin kanssa. Itse levy sisälsi monia kappaleita, joista tulisi muodostumaan sekä yhtyeelle että musiikille ylipäänsä merkittäviä teoksia, esimerkkeinä kappaleet "Runnin’ with the Devil", "Ain’t Talkin’ ’Bout Love" sekä edellä mainittu, uudelle sukupolvelle "päivitetty" Kinks -cover "You Really Got Me". Kappale "Eruption" loi täysin uudenlaisen käsityksen ja suunnan rockille: siinä kuultavat, Eddien soittamat mielettömän nopeat kuviot, kaikenlaiset temput ja kikat sekä varsinkin loppuosan tapping-sektio muuttivat täysin etenkin sähkökitaristien maailman. Se oli jotain, mille mikään ei tuntunut vetävän vertojaan eikä kenelläkään ollut mitään käsitystä, miten joku sai sähkökitaran kuulostamaan niin villiltä, lämpimältä, energiseltä ja raa'alta samaan aikaan. Vaikka kappale oli alun perin pelkkää sormilämmittelyä, jota Eddie aina kitaran nostaessaan teki, tuli siitä eräänlainen merkkiteos Eddielle. Sen tärkeydestä varsinkin kitaramusiikille kertoo mm. Guitar Worldin tekemä kappaleen rankkaus kaikkien aikojen kitarasoolojen listalla sijalle 2. Eddie saa kuitenkin kiittää kappaleen levylle päätymisestä ja sen luomasta Eddien idolisoinnista tuottaja Ted Templemania, joka sattui eräänä aamuna studiolle saapuessaan kuulemaan Eddien lämmittelemässä veljensä ja Anthonyn kanssa tavalliseen tapaan. Hän piti kuulemastaan ja vaati Eddieta nauhoittamaan kappaleen levylle. Lopputulos oli loistava, 1:42 kestävä instrumentaali, jolla Michaelin ja Alexin antaessa vauhtia ja tukea, Eddie käytännössä tiivistää koko musiikillisen kekseliäisyytensä ja loistavan tekniikkansa yhteen pakettiin. Jälkeenpäin Eddie on sanonut jopa tehneensä muutaman virheen levylle päässeessä otoksessa ja hän on todennut, että "olisi voinut soittaa sen paremminkin". Muut albumia täydentävät kappaleet olivat nopeatempoinen, alun perin "Show Your Love" -nimisenä tunnettu "I'm the One", "Jamie's Cryin'", "Atomic Punk", "Feel Your Love Tonight", "Little Dreamer", John Brimin blues-cover "Ice Cream Man" sekä "On Fire" - kaikki "Jamie's Cryin'":ia lukuun ottamatta jo vuosia klubeilla hiottuja teoksia.

Itse kiertueella Van Halen ei ollut ollenkaan vaivautunut joutuessaan ajoittain lämppäämään sillä hetkellä isompia nimiä, päinvastoin. Lähes joka paikassa he soittivat niin rautaisesti, että illan muut esiintyjät eivät voineet kuin epätoivoisesti ihmetellä, mitä juuri kuulivat ja katsoivat. Yhtye oli pysäyttämättömästi elämänsä vireessä ja hiljalleen koko Amerikka sekä siinä sivussa osa Eurooppaa ja Japani oppivat tuntemaan yhtyeen sekä ennen kaikkea Edward Van Halenin nimen. Kukaan ei ollut uskoa silmiään ja korviaan kun tämä muuten hiljainen ja ujo poika yhtäkkiä muuttui villiksi, ympäri lavaa riehuvaksi nuorukaiseksi, jonka aggressiiviset ja käsittämättömän nopeat riffit ja luritukset saivat kaikki haukkomaan henkeään. Kun vielä yhtyeessä sattui olemaan Rothin tapainen miehekäs, tyttöjä kouliva ja raakaa, energistä rockia kaipaavaa yleisöä viihdyttävä kaveri, oli yhtälö lähelle täydellisyyttä. Hieman enemmän taustalle, yhtään heidän tärkeyttä väheksymättä, jäivät basisti Michael sekä rumpali Alex, jotka soittivat soittimiaan ikään kuin toisiaan tukien, samalla täydentäen Eddien soittoa ja muodostaen nuoren, energisen nelikon täydelliseksi. Keikkojen jälkeen yhtye otti saamastaan julkisuudesta sekä nousevasta suosiostaan kaiken irti ja joka keikka oli ikään kuin vain yksi "pieni askel kohti kuuluisuutta", jonka jälkeen oli taas juhlimisen vuoro. Kuva yhtyeestä ikuisesti juhlivana yhtyeenä vain vahvistui entisestään ja hiljalleen alettiin luoda eräänlainen käsite Van Halenista täydellisenä kalifornialaisuuden edustajana, tämä siitäkin huolimatta, että yksikään jäsenistä ei edes ollut syntynyt koko osavaltiossa. Vuoden sekä kiertueen loppuessa Edward saavutti muun muassa Guitar Worldin palkinnon kategoriassa "Vuoden parhain kitaristi".

Yhtye vietti kiertueella yhtäjaksoisesti noin 10–11 kuukautta, kunnes loppuvuodesta 1978 he vihdoin pääsivät takaisin kotoiseen Kalifornian lämpöön. Yhtye laitettiin kuitenkin lähes heti kiertueen päättymisen jälkeen studioon äänittämään uutta albumia. Äänitykset tapahtuivat joulukuun 1978 aikana ja uusi albumi tuli edellisen tapaan melko nopeasti valmiiksi. Yhtye tukeutui albumin kasaamisessa paljolti vanhempaan materiaaliinsa, tuoden kuitenkin myös täysin uusia teoksia päivänvaloon. Uudelle albumille pääsivät sellaiset vanhat, "klubihiotut" Van Halen -helmet kuin "Somebody Get Me a Doctor" ja "D.O.A.". Syntynsä sai myös kappale "Dance the Night Away", josta tuli albumin eniten radiosoittoa saanut kappale. Tarttuvalla melodiallaan ja kertosäkeellään siitä tuli suuri hitti varsinkin fanien keskuudessa. Kappale "Bottoms Up!" oli syntynyt jo edellisvuoden kiertueen aikana, jolla sitä oltiin myös soitettukin, joten tämäkin kappale oli jo studioon tullessa pelkästään äänitystä vaille valmis. Yksi albumin helmistä on Eddien akustisella, nailonkielisellä kitaralla soittama "Spanish Fly", joka loi häntä ihaileville kitaristeille jälleen runsaasti päänvaivaa heidän pohtiessaan "kuinka hän tekee sen". Kappale kestää noin minuutin, jonka aikana Edward osoittaa jälleen mielettömät musiikilliset kykynsä ja tekniikkansa soittaessaan paikoin klassiselta, paikoin espanjalaistyyliseltä kuulostavaa mestariteostaan. Kappaleen päätyminen albumille oli jälleen Templemanin aikaansaannos. Eräissä juhlissa hän oli kuullut Eddien näppäilevän syrjäisessä huoneessa akustista kitaraa ja Templeman pyysi jälleen Eddietä nauhoittamaan soittonsa. Eddie käytti äänittämiseen yksinkertaisesti nauhuria ja kappaleen alussa kuuleekin Eddien mumisevan jotain nauhuriin, samoin lopussa, kun hän ilmeisesti sulkee nauhurin. Kappaleesta tuli jälleen hyvin merkittävä häntä arvostavien muusikoiden joukossa ja sen aikana kuultavia juoksutuksia yms. tultiin Eruptionin vastaavien tapaan kuulemaan myös keikoilla, Eddien omassa soolo-osiossa. Muita albumille päässeitä, tyypillistä 1970-luvun Van Halenia edustavia kappaleita olivat cover-versio avauskappaleesta "You're No Good", "Outta Love Again", "Light Up the Sky", "Women In Love..." sekä vanhasta "Bring Out the Girls" -kappaleesta uudelleen tehty versio "Beautiful Girls", josta tuli "Dance the Night Away":n lisäksi albumin toinen single.

Vuonna 1979 yhtye pääsi Isoon-Britanniaan lämmittely-yhtyeeksi legendaariselle Black Sabbathille, jonka suuria faneja Van Halenin veljekset olivat. Yhtye ei kuitenkaan jäänyt "isompansa" varjoon, päinvastoin: Black Sabbathin senaikainen solisti Ozzy Osbourne on myöhemmin monta kertaa myöntänyt lehdistölle, että "Van Halen soitti heidät joka ilta täysin suohon". Yhtyeen uusi World Vacation Tour -kiertue jatkoikin siitä, mihin edellinen loppui. Van Halen oli nyt ensimmäistä kertaa lähes poikkeuksetta pääesiintyjä joka paikassa, ja yhtyeen jäsenet myös ottivat siitä kaiken irti. Jokaisen keikan jälkeen oli jo totutusti aamuun asti kestävät juhlat, jonka jälkeen taas jatkettiin matkaa seuraavalle keikkapaikalle. Siinä sivussa yhtyeen lavakarisma kehittyi koko ajan ja mukaan alkoi tulla musiikin ulkopuolista show'takin, mm. Alexin takana oli nyt valtava gongi, joka tietyssä vaiheessa keikkaa sytytettiin reunoistaan palamaan. Lisäksi yhtye saattoi nyt kasvaneen esiintymisajan puitteissa ryhtyä jammailemaan - asia, mitä he eivät olleet keikoilla sitten klubipäivien tehneet. Yhtyeen railakkaasta elämäntavasta taas kertoo osaltaan samana vuonna ilmestyneen uuden Van Halen II -albumin taakse kirjoitettu anteeksipyyntö eräälle madisonilaiselle hotellille Wisconsinissa, jonka ylimmän kerroksen yhtye oli edellisenä vuonna tuhonnut Led Zeppelin -tyyliin. Etenkin Amerikassa yhtyeen suosio vain jatkoi kasvamistaan ja yhtye alettiin tuntea suurena ja energisenä lavaesiintyjänä ympäri Yhdysvaltoja.

Askeleet raskaampaan suuntaan (1980–1981)

Vuonna 1980 julkaistiin yhtyeen kolmas albumi Women and Children First, jolta kappale "And the Cradle Will Rock..." nousi suureksi hitiksi, ja yhtyeen suosio jatkoi kasvuaan. Vastoin yleisiä oletuksia, Edward soitti jo tällä levyllä ensimmäisen kerran koskettimia, joista myöhemmin 1980-luvun edetessä tuli olennainen soitin yhtyeen varustukseen. Kyseisen albumin avauskappaleessa "And the Cradle Will Rock..." pohjasoundina kuullaan Eddie soittamassa sähköpianoa Marshallin vahvistimensa läpi, mikä myös selittää oudon sähköisen äänen. Kiertueella sähköpianoa soitti oman soittimensa sijasta basisti Anthony. Women and Children First oli jo raskassoundinen, mutta energinen kuten kappale "Everybody Wants Some!!" osoittaa. Yhtye teki myös ensimmäisen varsinaisen maailmankiertueensa, World Invasion "Party 'Til You Die Tour" Tourin, ollen mm. Euroopassa ensimmäistä kertaa pääesiintyjänä.

Neljäs ja musiikillisesti edellisiä albumeita synkempi Fair Warning julkaistiin 1981. Samana vuonna Edward oli mennyt naimisiin tv-kasvo Valerie Bertinellin kanssa, mikä ainakin Eddien mukaan hieman kitkeröitti hänen ja Rothin välejä. Albumista tuli Rothin aikana julkaistuista kuudesta levystä kaupalliselta menestykseltään heikoin. Silti Fair Warning myi tuplaplatinaa, vaikka levyltä ei noussut varsinaisesti ainuttakaan hittiä, jota olisi soitettu valtavirrassa. Albumin kappaleista "Unchained" on mahdollisesti tunnetuin sekä soitetuin ja se onkin useasti äänestetty yhtyeen suosituimmaksi kappaleeksi. Tästä albumista sanotaan, että se on todellinen kitaristien albumi, kenties melko raskaan soundinsa ja Eddien jatkuvasti kehittyneen kitarataituroinnin takia. Albumia seurasi luonnollisesti kiertue, Fair Warning Tour, jolla yhtye jatkoi tuttua linjaansa saavuttamatta aivan maailmanlaajuisen suosion huippua.

Askelta kevyempään suuntaan ja suurmenestyksen makuun (1982-1983)

Yhtyeen musiikki muuttui David Lee Rothin ja Ted Templemanin vaikutuksesta huomattavasti kevyempään suuntaan, sillä he halusivat tehdä todellisen "hittilevyn" aiempiin albumeihin nähden heikosti menestyneen Fair Warningin jälkeen. Tämän tavoitteen tulos oli vuonna 1982 julkaistu Diver Down. Tähän ei taas Eddie Van Halen ollut tyytyväinen, sillä hän olisi halunnut tehdä albumista eräänlaisen jatko-osan sen edeltäjälle Fair Warningille, mutta joutui nyt kuitenkin taipumaan. Tästä lähtien voidaan katsoa, että yhtyeen yhteishenki alkoi ensimmäisen kerran todella rakoilla^lähde?. Itse albumilta hitiksi nousi Roy Orbison -cover "(Oh) Pretty Woman", ja albumiin liittynyt kiertue "Hide Your Sheep Tour" oli todella menestynyt. Albumia voidaan kutsua todelliseksi cover-albumiksi yhtyeen uralla, sillä sen 12 kappaleesta peräti viisi on alun perin muiden artistien kappaleita. Tämä oli seurausta Rothin ja Templemanin aikeista. Osittain tässä mentiin jo liikaakin yhtyeen tyylin ulkopuolelle, minkä eräänlaisena huipentumana oli levylle päätynyt versio Martha And the Vandellasin kappaleesta "Dancing in the Streets". Käytännössä koko muu yhtye oli tätä valintaa vastaan, mutta kappale päätyi silti levylle. Lisäksi yhdellä levyn kappaleista, jazz-kappaleen "Big Bad Bill (Is Sweet William Now)" versiolla kuullaan myös Van Halenin veljesten isää Jan Van Halen soittamassa klarinettia. Tämä oli ainoa kerta, kun hän osallistui konkreettisesti poikiensa musisointiin levyillä. Samana vuonna yhtye teki uransa ensimmäisen virallisen musiikkivideon kappaleesta "(Oh) Pretty Woman". Koska itse video oli pidempi kuin kappale, yhtye nauhoitti lisäksi kappaleen "Intruder", joka soi videon alkuosassa ennen "(Oh) Pretty Womania". Intruder laitettiin myös levylle, jossa se myös on juuri ennen (Oh) Pretty Womania. Itse musiikkivideo ei lopulta kuitenkaan kelvannut siihen aikaan vasta aloittelevalle MTV-kanavalle, joka päätti olla esittämättä sitä. Syynä oli se, että videolla näytettiin paria kääpiötä "ahdistelemassa" erästä vangittua naista, mitä kanavan mukaan ei sopinut esittää valtakunnallisessa televisiossa.

Vuonna 1983 Van Halenille maksettiin 1 500 000 dollaria yhden setin soittamisesta eli noin 17 000 dollaria minuutilta US Festivaleilla Kaliforniassa. Katsojia on arvioitu olleen yli 400 000. Heistä tuli näin yksi kahdesta yhtyeestä, joille on ikinä maksettu näin paljon yhdestä esiintymisestä. Toinen näistä oli festivaalien toinen pääesiintyjä David Bowie. Yhtyeen jäsenten alkoholinkäyttö heijastui esityksessä, joka oli musiikillisesti ajoittain hieman heikko, mutta show’n puolesta sitäkin parempi.

Näihin aikoihin olivat yhtyeen jäsenet myös viritelleet omia sooloprojektejaan. Kenties tunnetuimmaksi niistä nousi Edward Van Halenin soittama, yksi arvostetuimmista ja tunnetuimmista kitarasooloista, jonka hän toimitti Michael Jacksonin käyttöön Jacksonin todelliseen hittiin, "Beat It". Kaiken lisäksi Eddie ei edes pyytänyt tästä mitään palkkiota, vaikka kappaleesta tuli myöhemmin varsinainen myyntimenestys^lähde?. Edellä mainitun soolon lisäksi Eddie teki pienimuotoisen projektin myös Queenistä tunnetun Brian Mayn kanssa. Roth ei ollut liiemmin innostunut kuultuaan tästä, mikä hieman lisäsi varsinkin hänen ja Eddie Van Halenin välistä riitaa. Tiettävästi myös Anthony kävi jammailemassa yhtyeen ulkopuolisten muusikoiden kanssa Van Halenin pitäessä pientä taukoa^lähde?.

Jättimenestys ja erimielisyyksien kasaantuminen (1984-1985)

Joulukuun viimeisenä päivänä 31. joulukuuta 1983 julkaistiin Van Halenin tunnetuin hittisingle, "Jump", josta tuli yksi koko seuraavan vuoden suurimmista menestyksistä pääasiassa sen muistettavan syntikkariffin ansiosta. Tällä kappaleella koskettimia soitti kitaran lisäksi Edward samoin kuin toisella suuren yleisön suosioon nousseella kappaleella, "I'll Wait":llä. Jumpista tuli todella suuri hitti ja seuraavan vuoden puolella julkaistu albumi 1984, joka oli käytännössä täysin Edwardin ja Donn Landeen käsialaa, tuli suureksi myyntimenestykseksi ja tuli myymään 12 kuukauden jälkeen julkaisusta jo 5-kertaista platinaa Yhdysvalloissa. Siitä tuli yhtyeen toiseksi myydyin albumi ja samalla toinen Yhdysvalloissa yli 10 miljoonaa kappaletta myynyt albumi. Tämä oli myös ensimmäinen Van Halenin albumeista, joka äänitettiin "5150"-studiolla. Kyseinen studio sijaitsee Eddien kotona Malibussa, jonne hän oli parin viime vuoden aikana muuttanut. Nimensä studio sai Los Angelesin poliisin käyttämästä koodista "5150", joka tarkoittaa pakkohoitoon menevää potilasta. Myös kaikki tulevat yhtyeen albumit tultiin äänittämään tässä studiossa.

1984-albumilta hiteiksi nousivat myös "Panama" ja "Hot for Teacher", joista yhtye teki myös musiikkivideot samoin kuin albumin hittibiisistä "Jumpista". Videoista etenkin humoristinen Hot For Teacher sai paljon esitysaikaa MTV:llä. Vastoin yleistä käsitystä, kappale "Panama" ei käsittele tämännimistä autoa vaan stripparia, jonka Dave tapasi aikoinaan Arizonassa. Levyä seurannut 1984 Tour oli myös todellinen menestys kaikkien keikkojen ollessa loppuunmyytyjä. Tämä oli myös yhtyeen tähän asti tuottoisin kiertue. Kiertueella Eddie itse toimi kosketinsoittajana kosketinpohjaisilla kappaleilla I'll Wait sekä Jump, mitä myöhemmin on hieman kritisoitu perusteenaan se, että Eddie oli lähtökohtaisesti yhtyeen kitaristi ja hänet haluttiin ensisijaisesti nähdä kitaransa kanssa. Van Halenia ei ole koskaan tunnettu ahkerasti Amerikan mantereen ulkopuolella kiertävänä yhtyeenä. Kuitenkin vuonna 1984 oman menestyksekkään kiertueensa lisäksi yhtye päätti 1984-kiertueen päätyttyä liittyä mukaan Monsters of Rock Tour 1984:iin, jossa yhtye kiersi muutaman muun yhtyeen, muun muassa AC/DC:n kanssa joitakin Euroopan maita läpi, käyden muun muassa ensimmäistä kertaa soittamassa Skandinaviassa (Tukholmassa, Ruotsissa). Yhtyeen sisäinen henki oli kuitenkin alkanut jo hiljalleen muilta piilossa rakoilla, mikä osaltaan saattoi johtua myös yhtyeen railakkaasta elämäntavasta. Van Halen soitti vain viidellä tämän kiertueen keikoista päättäen urakkansa Nürnbergiin, Saksaan syyskuun toisena päivänä vuonna 1984. Tämä tuli olemaan viimeinen keikka, jonka yhtye soitti tällä alkuperäisellä kokoonpanollaan ennen David Lee Rothin lähtöä.

David Lee Rothin lähtö ja uusi laulaja Sammy Hagar (1985–1986)

Michael Anthony, Sammy Hagar ja Eddie Van Halen lavalla. Cincy, 2004.

Vuonna 1985 David Lee Rothin ja Eddie Van Halenin välit olivat niin tulehtuneet valtataisteluista, että lopulta Roth oli päättänyt lähteä yhtyeestä menestyksekkäälle soolouralle, jolloin hänestä tuli inhokki Van Halen -fanien keskuudessa. Muutenkin jo melko huonoksi edenneitä välejä yhtyeen muiden jäsenten ja Rothin välillä kitkeröitti entisestään se, että Roth oli alkanut harjoitella tulevan sooloyhtyeensä kanssa omassa kellarissaan. Tästä yhtyeen muut jäsenet eivät olleet ollenkaan mielissään, vaikkakin mm. Eddie itse oli vuonna 1983 olleen tauon aikana viritellyt omia sooloprojektejaan. Muun yhtyeen mukaan Rothia ei selvästikään kiinnostanut tulla studiolle harjoittelemaan ja äänittämään, kun taas Roth sanoi kyllästyneensä yhtyeen paikallaan pyörimiseen ja Eddien huhuttuun alkoholisoitumiseen. Todellisuudessa Eddie oli jo säveltänyt monia uusia kappaleita, mm. in seuraaville levyille ilmestyviä kappaleita, kuten "Summer Nights" sekä "Black and Blue". Joka tapauksessa yhtye oli jo niin riitaantunut, että lopulta Roth lähti Van Halenista 1. huhtikuuta 1985.

Erosta liikkui jälkeenpäin ja yhä edelleen erilaisia tarinoita. Toiset niistä väittivät Rothin saaneen potkut, joissain taas sanottiin, että hän lähti itse omia aikojaan. Rothin mukaan hän oli vain kyllästynyt yhtyeen paikallaan lepäilyyn ja aloittanut oman sooloprojektinsa julkaisten jopa muutamia kappaleita sisältäneen levynkin sooloprojektiyhtyeensä kanssa. Tästä lähtien Van Halen sekä David Lee Roth kävivät näkyvästi median välityksellä katkeraa taistelua toisiaan vastaan. Entinen tiivis Van Halen -"yhteisö" jakaantui joko David Lee Rothin puolelle tai vastaavasti uuden Van Halenin puolelle. Uutta Van Halenia kutsuttiin välillä ivallisestikin Van Hagariksi (uuden laulajan Sammy Hagarin mukaan) samalla kun Rothia taas syytettiin "hänen tarpeestaan olla uusi Elvis". Näiden kahden "leirin" välillä nähtiin vuosia kestänyttä sanasotaa, tarinoiden aina muuttuessa sen mukaan, mikä oli sen kertojalle silloin sopivinta.

Aluksi Rothin lähdön jälkeen muu yhtye oli pudonnut suoraan tyhjän päälle, etenkin veljekset miettivät, pitäisikö heidän tehdä muiden huippujen kanssa yhteinen levy; mm. Brian May, Pete Townshend sekä Phil Collins olivat tiettävästi ottaneet yhteyttä veljeksiin yhteisen projektin osalta. Eddie myös vieraili pariin otteeseen Late Night with David Letterman -show’ssa soittaen ohjelman housebändin kanssa pääosin 1984-levyn hittejä. Kuitenkin ajan kuluessa veljekset sekä Anthony päättivät yrittää pitää VH:n elossa. Yhtyeen tuleva laulaja Samuel "Sammy" Hagar löysikin tiensä yhtyeeseen hieman erikoisella tavalla. Kesän 1985 aikana, viedessään hajonnutta urheiluautoaan korjaamolle, Eddie oli valittanut korjaamon mekaanikolle, kuinka hänen yhtyeensä oli vuoden aikana siirtynyt suoraan huipulta täyteen sekasortoon. Mekaanikko vinkkasi Eddielle, että korjaamolla oli myös erään Sammy Hagar -nimisen laulajan auto huollettavana ja että Edwardin kannattaisi soittaa hänelle, sillä hän saattaisi olla VH:n kaipaama uusi keulakuva sekä solisti. Yhtye kutsuikin pian Hagarin jammailemaan 5150-studiolle ja Hagarin mukaan hän oli alusta pitäen ällistynyt siitä, kuinka hyvin muut jäsenet soittivat ja kuinka homma tuntui sujuvan. Hagar kuitenkin aluksi hieman epäröi yhtyeeseen liittymistä, sillä hänen soolouransa oli vihdoin muutaman edellisen vuoden aikana lähtenyt menestyksekkääseen liitoon. Lopulta hän päätti kuitenkin liittyä Van Haleniin. Saman vuoden aikana Eddie esiintyi ensimmäisen kerran livenä Sammy Hagarin kanssa Farm Aid -konsertissa Illinoisissa, jossa he esittivät ikimuistoisesti Led Zeppelinin coverin Rock and Rollin ja samalla Eddie ilmoitti medialle että Hagar on Van Halenin seuraava laulaja.

Menestys jatkuu kevyemmällä suunnalla (1986–1990)

Vuonna 1986 julkaistiin albumi 5150, jolta nousivat suuriksi hiteiksi kosketinpohjaiset "Why Can’t This Be Love", "Dreams", "Love Walks In" ja rock-tyylisempi "Best of Both Worlds". Tuolloin yhtyeen musiikki oli paljon enemmän pop-orientoitunutta, joka keräsi osittain menetettyjen fanien tilalle kokonaan uuden kuulijakunnan. Musiikillisesti yhtye oli laajentanut alaansa ja 1984 -albumin luoma huippusuosio sai jatkoa myös tällä albumilla sekä sitä seuranneella 1986 Tour -kiertueella. Kiertuetta pidettiin aiempien tapaan energisenä ja hauskana; Siitä on myös tehty tallenne Live: Without a Net, joka nauhoitettiin New Havenissa, jossa yleisöä oli vaikka muille jakaa. Karismaattisen Rothin jälkeen yhtye muuttui myös herkemmäksi, etenkin Hagarin ja Eddien osalta, kuten esimerkiksi kappaleet "Why Can’t This Be Love", "Love Walks In" ja "Dreams" osoittavat. Vaikkakaan Hagar ei saavuttanut kaikkien Van Halen -fanien jakamatonta arvostusta, yhtyeen kaupallinen suosio Yhdysvalloissa silti vain vahvistui. Levy oli The Billboard 200 -listan ykkösenä kolme viikkoa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Van Halenin albumi nousi Billboardin kärkeen. Albumi on myynyt yli 6 miljoonaa kappaletta pelkästään Yhdysvalloissa, joten albumi on yhtyeen myydyimpien levyjen listalla sijalla kolme.

Hagarin liityttyä yhtyeeseen oli vanhat Rothin aikaiset kappaleet jätetty muutamia kappaleita lukuun ottamatta täysin pois keikkojen ohjelmasta, sillä Hagar ei halunnut niitä jostain syystä laulaa tai soittaa. Tämä ei miellyttänyt etenkään vanhasta tuotannosta pitäneitä faneja, mutta yhtyeen saatua laulajavaihdoksen myötä vastaavasti uutta kuulijakuntaa, yhtyeen aikaisemmin alkanut menestys jatkui.

Vuonna 1988 julkaistiin yhtyeen toinen albumi Hagarin kanssa, OU812, jolta nousivat hiteiksi balladit "When It’s Love", "Feels So Good", rock-klassikko "Black and Blue" ja akustinen "Finish What Ya Started". Albumi oli Billboard 200 -listan ykkösenä peräti neljä viikkoa. Eddien ja Alexin isä oli kuollut edellisenä vuonna, joten hänen muistokseen levy omistettiin hänelle. Albumin nimi toimi eräänlaisena nokitteluna David Lee Rothille, jonka ensimmäisen sooloalbumin nimi oli "Eat 'em And Smile". OU812 viittasi siis tuohon albumiin (OU812 = "Ou You Ate One Too").

1984-kiertueen tapaan 1986 Tour, Monsters of Rock Tour 1988 ja OU812 Tour -kiertueilla Edward Van Halen soitti koskettimia kappaleissa, johon kuului koskettimet, sillä välin kun Sammy Hagar soitti kitaraa. Van Halen oli Monsters of Rock Tour 1988:n pääesiintyjä. Mukana oli myös monia hyvin tunnettuja yhtyeitä kuten Scorpions, Metallica, Dokken ja Kingdom Come.

Grammy-palkinto ja ensimmäinen livealbumi (1991–1994)

Vuonna 1991 julkaistu For Unlawful Carnal Knowledge tuotti yhtyeelle sen ensimmäisen Grammy-palkinnon Best Hard Rock Performance -kategoriassa. Albumi myi oikein hyvin Kanadassa ja Yhdysvalloissa ja oli Billboard 200 -listan ykkösenä kolme viikkoa. Albumi myi Yhdysvalloissa kolminkertaista platinaa eli yli kolme miljoonaa kappaletta. Nyt yhtye oli palaamassa vanhahtavaan ja hieman energiseen Van Halen -tyyliin. Albumilta löytyvät mm. hard rock -hitit "Poundcake", "Runaround", "Top of the World", jossa mukana lauloi Eddien hyvä ystävä Steve Lukather, ja "Right Now", jossa Eddie soittaa pianoa. Eddien rauhallisen kitarasoolokappaleen ja livehitin "316" nimi tulee Eddien ainoan lapsen, Wolfgangin syntymäpäivästä (16.3.), joka Amerikassa kirjoitetaan järjestyksessä 3/16. Eddie on kertonut, että hänen vaimonsa odottaessa heidän lastaan, oli hän näppäillyt kitarallaan vaimonsa vatsan vierellä kyseistä kappaletta ja vauva oli alkanut samaan aikaan potkia. Tämän vuoksi Eddie päätti nimetä kappaleen 316:ksi. Itse kappaletta hän oli soittanut muun muassa keikoillakin jo vuodesta 1986, mutta levylle tämä lyhyt instrumentaali pääsi siis vasta 1991 kyseisellä nimellä.

Vuonna 1991 For Unlawful Carnal Knowledge Tourin aikana Van Halen teki ilmaiskonsertin Dallasissa hyvityksenä aiemmin peruuntuneelle Dallasin keikalle.

Vuonna 1993 julkaistiin yhtyeen ensimmäinen live-albumi Live: Right Here, Right Now. On sinänsä yllätys että yhtyeeltä ei aikaisemmin ollut julkaistu live-levyä, sillä yhtyeen esiintymisiä oli kehuttu jo yhtyeen alkuaikoina.

Uusi laulajanvaihdos (1995–1998)

Vuonna 1995 julkaistiin yhtyeen kymmenes studioalbumi Balance. Se menestyi hyvin erityisesti Can't Stop Lovin' You -kappaleen ansiosta. Albumi oli viikon Billboard 200 -listan kärjessä.

Sammy Hagarin ja Eddie Van Halenin väleille kävi 1990-luvun puolivälissä samoin kuin Rothin ja Eddien väleille kymmenen vuotta aikaisemmin ja lopulta Hagar jätti Van Halen -leirin taakseen epäselvissä olosuhteissa kesällä 1996. Juorut kertovat, että Hagar oli Havaijilla vaimonsa kanssa, kun Eddie halusi hänet studioon. Kun Sammy ei ilmestynyt, niin hänet erotettiin yhtyeestä. Roth kutsuttiin takaisin laulamaan kahdelle uudelle kappaleelle, jotka tulivat samana vuonna ilmestyneelle kokoelmalevylle, mutta MTV Video Music Awardsien backstagella syntynyt riita lopetti uuden yhteistyön lyhyeen. Myöhemmin kävi ilmi, että muu yhtye oli harjoitellut ja jopa tehnyt jonkinlaisen sopimuksen toisenkin laulajan kanssa Rothin tästä tietämättä, vaikka hän yhä oli ollut yhtyeen virallinen laulaja. Samana vuonna Van Halen -debyyttialbumi myi Yhdysvalloissa jo timanttia eli yli kymmenen miljoonaa kappaletta. Lopulta yhtyeen uudeksi laulajaksi palkattiin Extreme-yhtyeessä kannuksensa ansainnut Gary Cherone, mutta niin hänen kanssaan tehty albumi Van Halen III (1998) kuin sitä seurannut kiertuekin menestyivät heikosti. Tällä kiertueella Van Halen kävi ensimmäistä kertaa muun muassa Australiassa, Uudessa-Seelannissa sekä myös Suomessa, esiintyen Helsingin Jäähallissa 27. toukokuuta 1998. Koska Gary Cherone oli jo ennen yhtyeeseen liittymistään ollut kova VH:n fani, otettiin keikkojen settilistaan pitkästä aikaa myös useampia Rothin aikaisia vanhoja kappaleita Hagarin aikaisten ja uuden levyn kappaleiden lisäksi. Kiertuetta varjosti kuitenkin lukuisat (20) peruutukset erinäisistä syistä johtuen ja yhtyeen kulta-ajat alkoivat jo muutenkin olla takanapäin. Lisäksi vielä heikohko levymyynti aiheutti seuraavana vuonna lopulta sen, että levy-yhtiö erotti Cheronen yhtyeestä, vaikkakin muut yhtyeen jäsenet olisivat olleet valmiit jatkamaan yhteistyötä hänen kanssaan.

2001–2011

2000-luvun alun Van Halen eli hiljaiseloa, kun Eddie Van Halenilta diagnosoitiin syöpä kielestä vuonna 2001. Vuoden 2002 aikana tuli melkoinen uutispommi VH:n faneille, kun Hagar ja Roth ilmoittivat lähtevänsä yhteiselle kiertueelle. Kiertue ei kuitenkaan lopulta oikein onnistunut, sillä Hagar sekä Roth ajautuivat riitoihin keskenään. Vuonna 2004 Hagar oli palannut yhtyeeseen ja yhtye julkaisi tuplakokoelman The Best of Both Worlds, johon he tekivät kolme uutta kappaletta. Michael Anthony ei tosin soittanut bassoa näissä kolmessa uudessa kappaleessa. Syy tähän oli se, että hän oli jostain syystä joutunut Eddien epäsuosioon ja Eddie soittikin itse bassot uusiin kappaleisiin. Tulevalla kiertueella Anthony tuli kuitenkin soittamaan vielä bassoa. Yhtye palasi siis samana vuonna lavoille Hagarin kanssa tarkoituksenaan tukea samalla uutta kokoelmaa, mutta kiertue sai varsin vaisun vastaanoton ja varsinkin Eddie Van Halenin terveydentila ja mahdolliset päihdeongelmat herättivät keskustelua yhtyeen fanien keskuudessa.

Vuonna 2006 Sammy Hagar teki kesäkiertueen Michael Anthonyn kanssa ilman Van Halenin veljeksiä. Samana vuonna Hagar ja Anthony lähtivät soolouralle yhtyeestä. Anthonyn ero yhtyeestä oli virallinen viimeistään 8. syyskuuta 2006, kun Eddie kertoi Howard Sternin radio-ohjelmassa, että Michael Anthony ei enää kuulu yhtyeeseen ja että hän voisi Eddien puolesta tehdä mitä huvittaa. Korvaajaksi kaiken kokeneelle basistille Eddie "värväsi" oman, tuolloin 15-vuotiaan poikansa Wolfgangin. Jälkeenpäin Anthonyn eroamiseen on sanottu olevan monia syitä, kuten esimerkiksi se, että vuoden 2004 kiertueesta hän ansaitsi paljon vähemmän kuin yhtyeen muut jäsenet.

8. tammikuuta 2007 Van Halen listattiin arvostettuun Rock and Roll Hall of Fameen. Helmikuun alussa yhtye ilmoitti virallisesti palaavansa yhteen kokoonpanossa, jossa soittaisivat Eddie, Alex, Dave sekä käytännössä uutena jäsenenä kitaristista basistiksi vaihtunut Wolf. Yhtyeen oli tarkoitus pitää 40 show’ta käsittävä kesäkiertue Pohjois-Amerikassa, mutta noin kuukauden päästä tästä Eddie ilmoitti menevänsä jälleen vieroitushoitoon toipumaan alkoholismistaan.

Van Halen esiintymässä Quebecissä 2008.

Maaliskuun 12. päivänä yhtye vastaanotti palkintonsa pääsystään Rock and Roll Hall of Fameen, mutta erinäisten kiistojen takia tilaisuudessa olivat yhtyeen edustajina paikalla vain Sammy Hagar ja Michael Anthony, jotka eivät enää kuuluneet yhtyeen nykyiseen kokoonpanoon.

Myöhemmin keväällä Eddie pääsi terveenä ulos vieroituksesta ja kesän lopulla yhtye vihdoin vahvisti 25 keikkaa sisältävän kiertueensa alkavan syyskuun 27. päivä Charlottesta, Pohjois-Carolinasta. Kovan kysynnän vuoksi vuoden loppupuolelle mentäessä kiertueen keikkojen määrää oli kasvatettu ja alkuperäinen, joulukuuhun ajoittunut viimeinen esiintymispäivämäärä siirtynyt huhtikuulle. Yhtye saavutti myös kahden kuukauden keikkailun jälkeen ehdokkuuden "People's Choice Awards":ssa "parhaimmasta comebackista". Kiertue kuitenkin keskeytyi helmikuun loppupuolella, jolloin yhtye ilmoitti Eddien menevän "eräänlaisiin tutkimuksiin", jotta hän sen jälkeen voi taas palata vahvana takaisin lavoille. Monet olettavat tauon syynä olleen Eddien retkahtamisen taas viinaan.

Yhtye palasi takaisin lavoille huhtikuussa esiintyen Tiger Jam XI:ssä pääsoittajana. Tauon aikana Edwardin kitarasoundeja oli hieman muuteltu kiertueen alkuperäisistä, mikä myös selkeästi paransi koko yhtyeen esiintymistä. Yhtye soitti keskeneräisen kiertueensa viimeisen keikan lopettaen 2. kesäkuuta Grand Rapidsiin, Michiganiin. Kiertueen (syksy, talvi, kevät) vihdoin loppuessa oli keikkamäärä noussut jo 75:een, eikä kiertue käsittänyt kuin USA:n ja muutamia keikkoja Kanadassa. Kiertue oli myös yhtyeen historian tuottoisin tulojen noustessa yli 93 miljoonaan dollariin ja lähes miljoona ihmistä näki sen. Välittömästi menestyksekkään paluukiertueen jälkeen yhtye ilmoitti katsovansa jo eteenpäin ja suuntaavansa kohti uusia haasteita. 3. heinäkuuta Van Halen esiintyi hieman yllättäen Quebecissa Kanadassa "Festival d'été de Québec" eli "Quebec Summer Festival":lla, mikä oli myös ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun yhtye soitti ulkoilmakeikan.

Van Halen kuitenkin vietti koko kesän hiljaiseloa, lukuun ottamatta Eddien loppukesäistä kihlautumista tiedottaja/tyttöystävänsä Janie Liszewskin kanssa. Myös syksy eteni yhtyeen osalta matalalla profiililla. Guitar World -lehden joulukuun numerossa Eddie vastasi yhtyeen uudesta musiikista tiedusteltaessa että sen ilmestyminen oli ajankohdaltaan vielä epäselvää. Syinä tähän olivat hänen mukaansa lähinnä hänen poikansa ja yhtyeen basistin Wolfgangin käynnissä oleva viimeinen kouluvuosi sekä Eddien tulevat kesähäät seuraavan vuoden kesäkuussa. Sen jälkeen uran oli määrä oli jatkua.

A Different Kind of Truth, Eddien kuolema ja yhtyeen uran loppu (2012–2020)

Van Halen julkaisi 14 vuoden levytauon jälkeen uuden albumin A Different Kind of Truth vuonna 2012. Samalla yhtye aloitti kiertueen ja kiersi ympäri Yhdysvaltoja, mutta keskeytti kiertueen toistaiseksi erimielisyyksien takia. Vuonna 2015 yhtye lähti 38 keikan mittaiselle Pohjois-Amerikan-kiertueelle. Van Halenin viimeiseksi jäänyt konsertti pidettiin 4. lokakuuta 2015 Los Angelesissa.

Syyskuussa 2019 David Lee Roth antoi soolokiertueensa aikana haastattelun, jossa puhui Van Halenin tulevaisuudesta. Roth totesi, että yhtyeen tulevaisuus on erittäin epävarma ja hänen mielestään yhtye ei ole enää ole olemassa. Sammy Hagar kuitenkin sanoi toukokuussa 2020 antamassaan haastattelussa uskovansa toisin sanoen, että Van Halen lakkaa olemasta vasta kun Eddie tai Alex Van Halen kuolevat. Hagar paljasti toivovansa, että yhtye kohoaa rivinsä kokoonpanolla ja tekee kiertueen omalla unelmakokoonpanollaan, jossa olisivat olleet mukana hän, Van Halenin veljekset, Roth ja Michael Anthony.

Yhtyeen kitaristi ja johtohahmo Eddie Van Halen menehtyi 65-vuotiaana keuhkosyöpään 6. lokakuuta 2020, joka merkitsi samalla yhtyeen uran päättymistä. Marraskuussa 2020 hänen poikansa ja yhtyeen basisti Wolfgang vahvisti asian Howard Sternin radio-ohjelmassa todeten, että "ei ole Van Halenia ilman Eddie Van Halenia". Hän myös vahvisti, että Van Halen oli suunnitellut yhteiskiertuetta kolmen laulajan, eli David Lee Rothin, Sammy Hagarin ja Gary Cheronen kanssa, ennen Eddien sairastumista. Wolfgangin mukaan Eddie oli innoissaan suunnitelmasta esiintyä kolmen laulajan kanssa.

Live-esiintymiset

Van Halenin live-esiintymiset ovat aina olleet yhtyeen valttikortti. Basisti Michael Anthonyn taustalaulu täydensi yhtyeen solistien ääntä, ja alkuaikoina Rothin energinen hyppely ja naisten vikittely, joilla hän otti lavan haltuunsa, tekivät yhtyeestä omanlaisensa. Etenkin yhtyeen alkuaikoina Roth panosti musiikilliseen esiintymiseensä paljon samalla viihdyttäen yleisöä erilaisilla liikkeillään ja tempuillaan. 1980-luvun edetessä hänen panostuksensa laulamiseen keikoilla hieman hiipui viihdyttämisen rinnalla, mihin osittain saattoivat olla syynä myös viina ja huumeet, mutta itse yhtyeen kuten Rothinkin suosio vain vahvistui. Kaikilla yhtyeen soittavilla jäsenillä oli keikan aikana oma "soolohetkensä", jotka ajan saatossa aina muuttuivat hieman. Myös esiintymis- ja soittotaito karttuivat ja mm. Eddie Van Halenin kitarasoolot keikoilla alkoivat tasaisesti venyä niiden ollen parhaimmillaan jopa 12–15-minuuttisia. Sammy Hagarin aikana live-esiintymiset jatkoivat vauhdikasta linjaa esiintymisten painottuessa silti enemmänkin musiikkiin kuin itse keikkaan kaikkine vaiheineen.

Michael Anthony ja rumpali Alex Van Halen "pelasivat" yhteen erinomaisesti, ja yhdistettynä Eddie Van Halenin kitaransoittoon tämä oli jotakin, mitä varsinkin 1970–1980-lukujen taitteessa ihmisten oli vaikea uskoa. Myös Alexin "Flaming Gong" eli liekehtivä gong-lautanen hänen takanaan oli uskomaton näky yhdistettynä Michael Anthonyn kärrynpyöriin sekä Eddien liukumiseen esiintymislavaa pitkin samalla soittaen. Ajan myötä esiintymisistä jäi pikkuhiljaa pois kaikenlainen hyppeleminen ja riehuminen, mutta keikat olivat uran loppuun saakka omanlaisensa tapahtuma. Aina kehutuista live-esiintymisistä huolimatta yhtye ei ole julkaissut kuin yhden virallisen live-albumin, Live: Right Here, Right Now'n vuonna 1993.

Van Halen Suomessa

Van Halen on käynyt Suomessa kertaalleen 27. toukokuuta 1998 VH III Tourinsa aikana soittamassa Helsingin Jäähallissa yhtyeen silloisen laulajan Gary Cheronen kanssa. Keikalla soitettiin yhtyeen tuoreimpia (VH III -albumin) kappaleita sekä melko tasapuolisesti Rothin ja Hagarin aikakausien tuotoksia.

Kiertueet

• 1978 Van Halen World Tour
• 1979 World Vacation Tour
• 1980 World Invasion "Party 'Til You Die Tour" Tour
• 1981 Fair Warning Tour
• 1982-1983 Hide Your Sheep Tour
• 1984 1984 Tour ja Monsters of Rock Tour 1984
• 1986 1986 Tour
• 1988 Monsters of Rock Tour 1988
• 1988-1989 OU812 Tour
• 1991–1992 For Unlawful Carnal Knowledge Tour
• 1993 Right Here Right Now Tour
• 1995 The Balance "Ambulance" Tour
• 1998 III Tour
• 2004 Van Halen Summer Tour 2004
• 2007 Van Halen Fall 2007 Tour
• 2008 Van Halen Winter 2008 Tour ja Van Halen World Tour 2008 (TBA 2008)
• 2012 A Different Kind of Truth Tour
• 2015 Van Halen North American Tour

Van Halenin saavutuksia

• Van Halen on yli 56,5 miljoonalla myydyllä albumilla Yhdysvaltain kautta aikojen eniten myyneiden artistien listalla sijalla 19.
• Van Halen on myynyt maailmanlaajuisesti yli 80 miljoonaa albumia.
• Van Halen pitää hallussaan ennätystä Mainstream Rock Tracks -listalla: yhtyeellä on eniten ensimmäisiä sijoja listalla ja se on tämän ansiosta Guinness-maailmanennätyslistoilla.
• Van Halen pääsi vuonna 2007 kuuluisaan Rock and Roll Hall of Fameen.
• Toinen kahdesta yhtyeestä, jolle on ikinä maksettu yli miljoona dollaria yhden setin soittamisesta.
• Yksi viidestä rockyhtyeestä, jonka kaksi albumia ovat Yhdysvalloissa myyneet yli 10 miljoonaa kappaletta eli 10-kertaista platinaa (albumit Van Halen ja 1984).
• Van Halen on myös Grammy-voittaja kategoriassa Best Hard Rock Performance.
• Van Halenin tuottoisin kiertue (syksy 2007–kevät 2008) tuotti 93 miljoonaa dollaria

Jäsenet

• David Lee Roth – laulu (1972–1985, 1996–1997 The Best of Volume I kaksi uutta kappaletta, 2007–2020)
• Eddie Van Halen – kitara ja syntikka (1972–2020)
• Alex Van Halen – rummut (1972–2020)
• Wolfgang Van Halen – bassokitara (2006–2020)

Entiset Jäsenet

• Mark Stone – basso (1972–1974)
• Michael Anthony – basso (1974–2006)
• Sammy Hagar – laulu (1985–1995, 2004–2006)
• Gary Cherone – laulu (1997–1999)

Aikajana

Diskografia

Studioalbumit

Julkaisuvuosi	Albumi	Tuottaja	RIAA (US) sertifikaatit	Billboard -listasijoitus	Muuta	Laulaja
1978	Van Halen	Warner Bros.	10x platinaa (timanttia)	12.	Yhtyeen myydyin albumi Ensimmäinen albumi David Lee Rothin kanssa	David Lee Roth
1979	Van Halen II	Warner Bros.	5x platinaa	6.	Ensimmäinen Top 20 -single "Dance the Night Away"
1980	Women and Children First	Warner Bros.	triplaplatinaa	6.	Ensimmäinen albumi, jolla ei ole yhtään cover-kappaletta Vain yksi single julkaistiin albumilta.
1981	Fair Warning	Warner Bros.	tuplaplatinaa	5.	Heikoimmin menestynyt Van Halen -albumi David Lee Roth kanssa
1982	Diver Down	Warner Bros.	4x platinaa	3.	Viisi 12:sta kappaleesta olivat cover-versioita - pidetään Van Halenin "cover-albumina".
1984	1984	Warner Bros.	10x platinaa (timanttia)	2.	Grammy Award -ehdokkuus: Best Rock Vocal Performance by a Duo or Group ("Jump"). "Jump" ylsi 1.:ksi Billboard -listalla ja pysyi ykkösenä 5 viikkoa. Yhtyeen toiseksi myydyin albumi
1986	5150	Warner Bros.	6x platinaa	1.	Ensimmäinen albumi Sammy Hagar kanssa Ensimmäinen Billboard #1 -albumi Kolmanneksi menestynein albumi ja menestynein Sammy Hagarin kanssa	Sammy Hagar
1988	OU812	Warner Bros.	4x platinaa	1.	Omistettu Eddien ja Alexin isälle Jan Van Halenille
1991	For Unlawful Carnal Knowledge	Warner Bros.	triplaplatinaa	1.	Grammy Award -voitto: Best Hard Rock Performance
1993	Live: Right Here, Right Now	Warner Bros.	tuplaplatinaa	5.	Ensimmäinen ja ainut virallinen livealbumi Sisälsi Sammy Hagarin soolouralta kaksi kappaletta Van Halenin esittäminä
1995	Balance	Warner Bros.	triplaplatinaa	1.	Grammy Award -ehdokkuus: Best Hard Rock Performance ("The Seventh Seal") Huonoiten menestynyt studioalbumi, jolla Sammy Hagar lauloi Viimeinen albumi, jolla Hagar lauloi
1998	Van Halen III	Warner Bros.	Kultaa	4.	Ensimmäinen ja ainut albumi Gary Cheronen ollessa laulaja Ensimmäinen ja ainut studioalbumi, joka ei ole myynyt vähintään tuplaplatinaa - Van Halenin huonoiten menestynyt studioalbumi Michael Anthony soitti vain kolmessa kappaleessa bassoa: Eddie Van Halen soitti loput itse Eddie Van Halen laulaa osan päälaulusta yhdessä laulussa	Gary Cherone
2012	A Different Kind of Truth	Interscope		2.	Ensimmäinen albumi 14 vuoden tauon jälkeen	David Lee Roth

Livealbumit

• Live: Right Here, Right Now (1993)
  kaksinkertaista platinaa Yhdysvalloissa
• Tokyo dome Live in concert (2015)

Kokoelmat

• The Best of Volume I (1996)
  kolminkertaista platinaa Yhdysvalloissa
• The Best of Both Worlds (2004)
  platinaa Yhdysvalloissa

Videot & DVD:t

• Van Halen - Live Without a Net (1986)
  kaksinkertaista platinaa Yhdysvalloissa
• Van Halen: Right Here, Right Now - Live (1993)
  kultaa Yhdysvalloissa
• Van Halen: Video Hits, Vol. 1 (1996)
  platinaa Yhdysvalloissa
• Van Halen: Live Rarities (2007)

Singlet

You Really Got Me (1978) Runnin’ with the Devil/Eruption (1978) Jamie's Cryin (1978) Ain’t Talkin’ ’Bout Love (1978) Dance the Night Away (1979) Beautiful Girls (1979) And the Cradle Will Rock (1980) So This Is Love? (1981) (Oh) Pretty Woman (1982) Dancing in the Street (1982) Secrets (1982) Jump (1983) I'll Wait (1984) Panama (1984) Hot for Teacher (1984) Why Can’t This Be Love (1986) Dreams (1986) Love Walks In (1986) When It’s Love (1988) Black and Blue (1988) Finish What Ya Started (1988) Cabo Wabo (1988) Feels So Good (1989) Top of the World (1991)

Runaround (1991) Poundcake (1991) The Dream Is Over (1992) Right Now (1992) Man on Mission (1992) Jump (Live) (1993) We Won't Get Fooled Again (1993) Seventh Seal (1995) Not Enough (1995) Don't Tell Me (What Love Can Do) (1995) Can't Stop Lovin' You (1995) Amsterdam (1995) Me Wise Magic (1996) Humans Being (1996) Can't Get This Stuff No More (1997) Without You (1998) One I Want (1998) Fire in the Hole (1998) Up for Breakfast (2004) It's About Time (2004) Tattoo (2012) She's the Woman (2012) Stay Frosty (2012)

Katso myös

• Luettelo Van Halenin kappaleista
• Sammy Hagar
• Jan Van Halen

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Van Halen Wikimedia Commonsissa