Jalmari Laurikkala

Jalmari Laurikkala
Jalmari Laurikkala 1925. Inkerin kirkon konsistorin esimies (piispa)
Henkilötiedot
Syntynyt	29. joulukuuta 1882 Pyhäranta
Kuollut	19. marraskuuta 1957 (74 vuotta) Helsinki
Kansalaisuus	Suomi
Ammatti	kirkkoherra sekä Inkerin kirkon konsistorin esimies (piispaa vastaava)
Arvonimi	rovasti
Vanhemmat	Juho Laurikkala ja Maria Siirilä
Siviilisääty	naimisissa
Puoliso	Saimi Laurikkala o.s. Pouru, k. 1955
Lapset	Inkeri (1910 –1988) ja Aarre (1915 –1965)
Muut tiedot
Aktiivisena	1909-1957
Tunnustukset	Muotokuva Boråsin Carolin seurakuntataloon 1957. Muotokuva lahjoitettiin Pietariin Pyhän Marian kirkkoon 2002.
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Ylioppilas Jalmari Laurikkala 1905.

Jalmari ja Saimi Laurikkala nuorina.

Jalmari, Aarre, Inkeri ja Saimi Rääpyvässä 1926.

Inkerin suomalaisen ev. lut. kirkon konsistori 1920-luvulla.

Rippilapsia Leningradissa 1933.

Selim Jalmari Laurikkala (29. joulukuuta 1882 Pyhäranta – 19. marraskuuta 1957 Helsinki) oli suomalainen pappi, kirkkoherra, konsistorin esimies, jossa tehtävässä hän johti Inkerin evankelis-luterilaista kirkkoa 1924–1937.

Elämänura

Lapsuus ja koulutie

Jalmari Laurikkala syntyi Juho Laurikkalan ja Maria o.s. Siirilän maanviljelijäperheeseen.

Pyhärannalle 1889 avattu kansakoulu mahdollisti Jalmarille koulutien alun kotoa. Kylän nuorille laajenivat koulutusmahdollisuudet 1890-luvulla. Rauma (1893) ja Uusikaupunki (1895) saivat oppikoulun. Jalmari pääsi ylioppilaaksi 1905 Uudenkaupungin yhteislyseosta. Opintie jatkui Helsingin yliopistossa, jossa hän suoritti teologian erotutkinnon 1908.

Pappisuralle

Laurikkala vihittiin papiksi tammikuussa 1909. Toinen tärkeä tapahtuma oli, kun Jalmari Laurikkala ja Saimi Sallima Pouru avioituivat samassa kuussa. Kutsu papin tehtäviin kuului Inkeristä, jossa asui noin 150 000 inkeriläistä ja suomalaista. Suurin osa Inkerin seurakuntien papeista oli kansallisuudeltaan suomalaisia, Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta valmistuneita. Kattila-Soikkola-Novasolkan seurakunnassa ei ollut ollut pappia kuuteen vuoteen ja seurakuntalaiset hartaasti toivoivat häntä heille papiksi laajaan seurakuntaansa. Nuoripari asettui asumaan Kattilaan, jossa Laurikkala oli Kattila-Soikkola-Novasolkan seurakuntien kirkkoherrana 1909–1914. Perheeseen syntyi tytär Toive Saimi Inkeri 1910. Sitten tuli perheen muutto Rääpyvään, jossa hän oli Rääpyvän seurakunnan kirkkoherrana vuodesta 1914 alkaen. Siellä perhe sai pojan, Aarre Johanneksen 1915.

Laurikkalan suurtyömaa

Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeisissä oloissa pappien vangitsemiset, karkotukset ja teloitukset synnyttivät pappispulan. Papiston määrä putosi 25:stä viiteen ja v. 1925 yhteen. Siksi Laurikkala joutui ottamaan vastuulleen useiden muidenkin seurakuntien hoidon. Hän hoiti vuosina 1917–1931 Kelton, 1921–1923 Markkova–Järvisaaren sekä 1922–1937 Tuutarin ja Hietamäen seurakuntia. Näiden lisäksi Laurikkala hoiti Leningradin kolmea luterilaista suomalaista seurakuntaa 1923–1937, ruotsalaista seurakuntaa 1929–1931 ja virolaista seurakuntaa 1929–1937. Laurikkala myös osallistui jossain määrin muiden seurakuntien hoitoon. Lisäksi hän piti jumalanpalveluksia Pähkinäsaaren ruutitehtaalla suomen, viron ja saksan kielillä. Yhteensä näissä Laurikkalan vastuulla olleissa seurakunnissa oli noin 30 000 jäsentä. Miten hän ehti kaikkea tehdä? Laurikkala tuli toimeen vähällä unella ja nukkui jopa hevosen reessä tai rattailla.

Pappispulan vuoksi Laurikkalalla oli monta virkaa. Hän oli usean seurakunnan kirkkoherra, Pohjois-Inkerin lääninrovasti ja vuonna 1924 hänet valittiin Inkerin ev.lut. kirkon konsistorin esimieheksi eli  piispan virkaan, mutta vaatimattomuuttaan ja välttääkseen enempää joutumasta neuvostoviranomaisten silmätikuksi hän ei halunnut piispaksi vihkimistä. Konsistori koulutti ja nimesi seurakuntiin seurakunnan hoitajia, mutta näitäkin vangittiin ja karkotettiin. Laurikkala valittiin myös Inkerin virolaisen ev.lut. kirkon konsistorin esimieheksi 1929.

Inkerin kirkon alasajo alkoi heti vallankumouksen jälkeen. Kirkon omaisuus otettiin valtiolle, vaikka aluksi kirkkoja ja pappiloita sai käyttää, vaikkakin koko ajan lisättiin taloudellisia rasituksia seurakunnille, jotta seurakuntalaiset joutuisivat luopumaan niistä. Kirkollista toimintaa, kuten rippikoulujen pitoa ja uskonnon opetusta rajoitettiin enenevässä määrin. Laurikkalan kulkemista myös rajoitettiin. Vuonna 1931 alkoivat suuret karkotukset Kuolaan, Kazakstaniin ja Siperiaan, jolloin noin kolmasosa inkeriläisistä karkotettiin. Julkinen kirkollinen toiminta Inkerissä päättyi syksyllä 1937.

Urkintaa, vankeuksia, karkotuksia

Papisto ja seurakunnan muut työntekijät luokiteltiin kuuluviksi alimpaan yhteiskuntaluokkaan, minkä vuoksi heidän kansalaisoikeutensa poistettiin. Laurikkalan kodissa tehtiin useasti kotietsintöjä aseiden löytämiseksi ja Laurikkalaa usein kuulusteltiin. Vuonna 1919 hänet vangittiin muutamaksi päiväksi epäiltynä yhteyksistä Suomeen ja valkokaartiin. Viranomaiset pyrkivätkin vaikeuttamaan Laurikkalan viranhoitoa muun muassa matkustus- ja asuinpaikkarajoituksilla. Vuonna 1923 takavarikoitiin kirkkokalleudet, virkavallan ote tiukkeni ja Laurikkala vangittiin lyhyeksi aikaa. Häntä syytettiin uskontolain rikkomisesta. Vuonna 1927 hänet karkotettiin Suomeen mutta Laurikkala pääsi palaamaan takaisin Moskovasta saadulla luvalla ”itkevän Inkerin isäksi”. Vuonna 1937 tapahtunut karkotus oli lopullinen.

Propagandaa ja tomerat seurakuntalaiset  

Puolueen voimakas uskonnonvastainen propaganda kohdistui tiukimmin pappeihin, olipa Lenin antanut ohjeen likvidoida kaikki papit. Inkerissä erityisen kiivaita uskonnon vastustajia olivat Suomesta ja Amerikasta tulleet kommunistit, joiden tavoite oli saada Laurikkala karkotetuksi tai lähtemään vapaaehtoisesti, kun perhettä oikein kiusattiin. Kirkon ykkösmiehenä Laurikkalaa pilkattiin ja Vapaus-lehden mukaan hän keri ahneuttaan neljän seurakunnan lampaat, vaikka tosiasiassa kommunistisena aikana papille ei saanut maksaa palkkaa, vaan hänen tulonsa oli seurakuntalaisten vapaaehtoislahjoitusten varassa. Laurikkalaan suunnattu painostus oli pikemmin poliittista kuin puhtaasti uskonnonvastaista, vaikka Laurikkala varoi erittäin tarkasti ottamasta mitään kantaa poliittisiin kysymyksiin. Tästä olisi nimittäin heti seurannut rikossyyte ja karkotus. Laurikkalan saamiseksi sanomaan jotakin poliittista järjestettiin Leningradin valistustalolla 1927 uskovaisten ja kommunistien välinen väittely, jossa Laurikkalan vastaväittelijäksi oli paikalle kutsuttu taitava Yrjö Sirola Moskovasta, mutta läsnäolijoiden mukaan Laurikkala selviytyi väittelystä voittajana. Muun painostuksen ja perheen häiriköinnin ohella Laurikkalasta kirjoitettiin esim. Vapaus-lehden joka numerossa täysin keksittyjä häväistyskirjoituksia. Rääpyvässä häntä ja hänen perhettään koetettiin jopa syyttää muun muassa tuhopoltoista. Vuonna 1930 Laurikkala karkotettiin pappilasta, ja hän joutui perheineen muuttamaan Leningradiin.

Laurikkalan vankeus jäi monesti lyhyeksi, mikä oli lähinnä seurakuntalaisten lukuisien anomusten ja vapauttamispyyntöjen ansiota. Erityisesti naiset kuntakokouksissa vaativat saada pappinsa pois vankeudesta tai karkotuksesta. Kun kerran Rääpyvän hovin teknikumin opettajat tulivat pitämään Kässylän kylään kokoustaan, nostivat naiset metelin. Teidän syynne on, että pappi on lähetetty pois. Kun teitä vielä ei ollut, oli pappi rauhassa. Opettajat pelästyivät. He väittivät, etteivät tienneet asiasta mitään. Olisi käynyt Venäjän alamaiseksi, niin ei olisi lähetetty. Silloin eräs nainen, suomalainen, huusi: ’Vai vielä olisi pitänyt käydä Venäjän alamaiseksi, jotta olisitte saaneet hänet vankilan nurkassa mädännyttää.’ Kokouksesta ei tullut mitään. Seurakuntalaiset aktiivisesti puolustivat pappiaan, joka ammensi luottamustaan Raamatun sanasta. Laurikkalan ja hänen vaimonsa sekä seurakuntalaisten läheistä suhdetta kuvaa se, että Laurikkalaa kutsuttiin yleensä isäksi ja hänen vaimoaan äidiksi. Myös Suomen kansalaisuus suojasi Laurikkalaa.

Suomen toimikausi

Suomessa hän toimi Hausjärven kirkkoherrana 1939–1952. Sotien aikana hän auttoi Suomeen 1943–1944 tuotuja inkeriläisiä ja kävi useasti tapaamassa mm. inkeriläisiä ja venäläisiä sotavankeja ja piti heille jumalanpalveluksia. Inkeriläisille nuorille hän myös piti rippikouluja seurakunnassaan.

Inkeriläiset kutsuivat Ruotsiin

Ruotsiin paenneet inkeriläiset halusivat hänet sielunpaimenekseen Ruotsiin. Aluksi hän kävi tilapäisesti lomillaan ja ollessaan vuoden virkavapaana Hausjärveltä 1950–1951 hän oli vaimonsa kera siellä. Eläkeiän myötä Laurikkala muutti Boråsiin vuonna 1952 ja hän toimi Ruotsin kirkon palveluksessa Ruotsissa asuvien inkeriläisten ja osin myös muiden suomalaisten pappina kuolemaansa asti.

Elämä päättyi

Jalmari Laurikkala sairastui kesälomallaan 1957. Sairaus vei hänet hoidettavaksi Helsingin Diakonissalaitokseen. Myöhemmin hänet siirrettiin Sädehoitolaitokseen. Hänen elämänsä päättyi noin kuukautta ennen 75-vuotispäiväänsä.

Muotokuva Boråsiin 1957, lahjoitettiin Pietariin

Ruotsin inkeriläiset olivat tilanneet taidemaalari Antti Perolaiselta muotokuvan Laurikkalan 75-vuotispäivää varten. Se paljastettiin muistotilaisuudessa Boråsin Carolin seurakuntatalolla rovastin syntymäpäivänä 29.12.1957. Kun Pyhän Marian kirkko Pietarissa 2002 vihittiin uudelleen kirkolliseen tehtäväänsä, Ruotsin Inkeri-liitto lahjoitti taulun kirkkoon, jossa rovasti vaikutti suuresti inkeriläisten puolesta vainon aikoina.

Paimenpojasta Inkerin piispaksi

Televisiossa on esitetty otsikon mukainen perusteellinen yhdeksänosainen dokumentti Jalmari Laurikkalasta. Yhteensä neljä ja puolituntinen esitys sisältää Laurikkalan ja Inkerin kansan yhteen liittyviä tilanteita ja kohtaloita Venäjän valtion muuttuessa ateistiseksi Neuvostoliitoksi. Ohjelmassa korostuu Laurikkalan uskollisuus Raamatun sanomalle, rauhallisuus ja harkitsevaisuus eri tilanteissa.

Lähteet

• Ylioppilasmatrikkeli 1905-1907
• Inkeri-sivusto : Merkkihenkilöitä : Laurikkala S. J., rovasti
• Kaija Santti : Selin Jalmar Laurikkala – suomalainen pappi Inkerissä (Arkistoitu – Internet Archive)
• Saini Laurikkala: S. J. Laurikkala, inkerinsuomalaisten hengellinen isä

Aiheesta muualla

• Selim Laurikkalan elämäkerta Kansallisbiografiassa