Jacques Mesrine
| Jacques Mesrine | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 28. joulukuuta 1936 Pariisi |
| Kuollut | 2. marraskuuta 1979 (42 vuotta) Pariisi |
| Kansalaisuus | Ranska |
| Puoliso | Maria de la Soledad, Lydia de Souza |
| Lapset | Sabrina, Boris ja Bruno |
| Muut tiedot | |
| Lempinimet | Yhteiskunnan vihollinen numero yksi (lehdistön käyttämä nimitys) |
| Rikokset | |
| Rikosten laatu | murha, pankkiryöstö, murto, kidnappaus, salakuljetus |
| Maa |
 Ranska,  Kanada |
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivu | |
Jacques Mesrine (28. joulukuuta 1936 Clichy – 2. marraskuuta 1979 Pariisi) oli ranskalainen rikollinen,[1] joka teki kahden vuosikymmenen aikana lukuisia pankkiryöstöjä, murhia ja kidnappauksia kuuden valtion alueella. Mesrine oli omana aikanaan Ranskan tunnetuimpia henkilöitä, ja lehdistö kutsui häntä ”yhteiskunnan viholliseksi numero yksi”. Mesrine kirjoitti rikollisuransa kuluessa kaksi kirjaa ja antoi monia haastatteluja lehtiin. Hän myös onnistui pakenemaan vankilasta neljään eri otteeseen. Mesrine sai lopulta surmansa poliisin erikoisyksikön suorittamassa iskussa 2. marraskuuta 1979. Operaatiosta vastanneen poliisipäällikön mukaan kyseessä oli pidätysyritys, kun taas Mesrinen perhe ja asianajaja Martine Malinbaum pitävät tapausta väijytyksenä ja salamurhana.[2]
Mesrine on jäänyt elämään ranskalaisten mielikuviin, ja 1970-luvulla hänet äänestettiin muun muassa Ranskan suositummaksi mieheksi. Myöhemmin Mesrinen elämästä on ohjattu muun muassa kaksi elokuvaa ja rap-muusikot ovat nostaneet hänet esikuvakseen.
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Algerian sodasta rikollisuuden tielle
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jacques Mesrine syntyi Pariisin esikaupunkialueella Clichyssä 28. joulukuuta 1936 kohtuullisesti toimeentulevaan keskiluokkaiseen perheeseen. Hänen isänsä harjoitti pienimuotoista liiketoimintaa.[1][2]
Vuosina 1956–1959 Mesrine osallistui Algerian sotaan, jossa hänen tehtävänään oli muun muassa algerialaisten vankien teloittaminen sen jälkeen, kun heitä oli kidutettu. Mesrinen omien kirjoitusten mukaan yhtenä syynä hänen rikollisille teille lähtemiseensä oli halu hyökätä yhteiskuntaa vastaan, koska se oli vahingoittanut hänen ihmisyyttään väärästä syystä.[1][2]
Algeriasta Ranskaan palattuaan Mesrine työskenteli tekstiilien myyjänä, mutta alkoi tehdä myös murtovarkauksia. Elämäkerrassaan hän kertoo surmanneensa noihin aikoihin tuntemansa arabialaisen rikollisen tämän pahoinpideltyä heidän yhteisen naisystävänsä. Tuossa vaiheessa Mesrinellä oli myös jonkinlaisia yhteyksiä OAS-terroristijärjestöön.[1][2]
Vuonna 1961 Mesrine avioitui Maria de la Soledadin kanssa. Hän oli ollut 1950-luvun puolivälissä vuoden ajan naimisissa Lydia de Souzan kanssa. Mesrinen asetti avioitumisensa jälkeen tavoitteekseen lopettaa rikollisuransa, mutta hän epäonnistui siinä ja sai vuonna 1962 18 kuukauden vankilatuomion pankkiryöstön yrityksestä. Vankilasta vapauduttuaan hän oli aluksi töissä sisustussuunnittelualan yhtiössä, mutta silloinkin yritys lopettaa rikollisura epäonnistui hänen jouduttuaan työttömäksi. Töiden loputtua Mesrine toimi ryöstäjänä ja palkkamurhaajana. Hänen vaimonsa Maria de la Soledad jätti hänet 1967, ja Mesrinen omat vanhemmat ottivat hoitoonsa hänen kolme lastaan.[1][2]
Pakomatka Pohjois-Amerikkaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1960-luvun lopulla Mesrine pakeni Kanadaan. Siellä hän kidnappasi uuden naisystävänsä Jeanne Schneiderin kanssa vammautuneen miljonääri Georges Deslauriersin, joka oli palkannut heidät autonkuljettajaksi ja sairaanhoitajaksi. Deslauriers kuitenkin onnistui pääsemään karkuun. Tammikuussa 1969 Schneider ja Mesrine pakenivat Yhdysvaltoihin, jossa heidät saatiin kiinni Arkansas’ssa. Mesrine palautettiin Kanadaan ja tuomittiin vankilaan kymmeneksi vuodeksi. Vuonna 1972 hän kuitenkin onnistui pakenemaan korkean turvallisuustason vankilasta quebeciläisen rikostoverinsa kanssa. He tekivät yhdessä sarjan ryöstöjä, mukaan lukien kahden eri pankin ryöstön kymmenen minuutin sisällä. Tämän jälkeen Mesrine yritti murtautua takaisin siihen vankilaan, josta oli paennut, pyrkimyksenään muiden vankien vapauttaminen. Selkkauksessa kaksi poliisia haavoittui vakavasti, mutta vankien vapautusyritys ei onnistunut. Viikon päästä Mesrine ja hänen toverinsa surmasivat kaksi heidät tunnistanutta metsänvartijaa.[1][2]
Paluu Ranskaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mesrine palasi Yhdysvaltojen, Kolumbian ja Espanjan kautta takaisin Ranskaan, jossa hän aloitti uuden ryöstösarjan. Mesrine pidätettiin maaliskuussa 1973, mutta hän onnistui pakenemaan oikeuskäsittelyn aikana WC-tiloihin piilotetun aseen ja panttivangiksi ottamansa tuomarin avulla. Syyskuussa 1973 Mesrine pidätettiin jälleen ja hänet vietiin La Santén vankilaan odottamaan oikeuskäsittelyä. Siellä hän kirjoitti omaelämäkertansa L’instinct de mort.[1][2]
Toukokuussa 1978 Mesrine karkasi La Santén vankilasta. Mesrine ja hänen kanssaan paennut François Besse ryöstivät Deauvillessa sijainneen kasinon, ja tapausta seurasi ryöstöjen sarja. Niinpä poliisi kokosi erikoisyksikön Mesrinen jäljittämistä varten. Etsinnöistä huolimatta Mesrine kidnappasi kesäkuussa miljonäärin ja sai kuuden miljoonan frangin lunnaat. Myöhemmin Mesrine houkutteli häntä syyskuussa kovin sanoin moittineen toimittaja Jacques Tillier’n kaukaiseen paikkaan lupaamalla tälle erikoishaastattelun. Kohtaamispaikassa Mesrine kidutti Tillier’ta ja ampui häntä kasvoihin, käsivarteen ja jalkaan. Tillier selvisi kaikesta huolimatta hengissä.[2]
Lokakuussa 1979 poliisi sai vihjeen Mesrinen ja hänen uuden naisystävänsä Sylvia Jeanjacquot’n olinpaikasta Porte de Clignancourtin lähistöllä. 50 poliisista ja 15 kulkuneuvosta koostunut ryhmä lähti 2. marraskuuta ottamaan Mesrineä kiinni ennen kuin tämä ehtisi lähteä viikonloppumatkalle Normandiaan. BMW-merkkistä autoa ajaneen, peruukkiin ja tekopartaan pukeutuneen Mesrinen elämän päättivät neljän kivääreillä varustetun poliisin ampumat 52 luotia, joista 14 osui päähän ja rintakehään. Mesrinen kuoleman jälkeen hänen asunnostaan löydettiin valtava määrä aseita sekä äänitetty testamentti, jossa puheen taustalla on musiikkia elokuvasta Keskiyön pikajuna.[2]
Mesrinen perintö 2000-luvulle
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mesrinen nimi on jäänyt elämään voimakkaana ranskalaisten mielikuvissa. Vaikka 1970-luvun virkavalta ja lehdistö nimittivät Mesrineä säännöllisesti yhteiskunnan viholliseksi numero 1, niin samaan aikaan monet lehtiäänestykset nimesivät hänet Ranskan suosituimmaksi mieheksi. Mesrine liehitteli julkisuutta ja hänen kuvansa ilmestyi säännöllisesti Paris Matchin etukanteen puolittain valepukuisena sikareita polttelevana ja Kalašnikov-rynnäkkökivääriä kantavana hahmona. Lehtikirjoituksissa Mestrine kertoi viimeisimmistä rakkaussuhteistaan ja kuvaili Ranskan hallitusta taitamattomaksi ja turmeltuneeksi.[1]
Mestrinen vaiheita on hyodynnetty Jean-François Richet’n ohjaamissa elokuvissa L’instinct de mort (suom. Vapaa tai vainaa) ja L’ennemi de public no. 1 (suom. Yhteiskunnan vihollinen nro 1) vuodelta 2008.[3][4][5] Elokuvissa Mesrineä esittävä Vincent Cassel sai roolistaan parhaan näyttelijän César-palkinnon. Richet puolestaan palkittiin parhaana ohjaajana.[2]
Myös ranskalainen rap-musiikki on tuonut Mestrinen näkyvästi esille. Menestyvä pariisilainen rap-muusikko Seth Gueko ja hänen yhtyeensä ovat ilmoittaneet olevansa ”Jacques Mesrinen henkisiä poikia”. Myös rap-artistit Akhenaton ja Rim’K ovat ylistäneet Mesrineä ranskalaisena Arpinaamana tai uutena Che Guevarana.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i Hussey, Andrew: Killer, robber, master of disguise ... and now the biggest movie star in France Guardian.co.uk. 12.7.2009. Guardian News and Media Limited. Viitattu 15.1.2013. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j Lichfield, John: Jacques Mesrine: Le grand gangster Independent.co.uk. 3.8.2009. Independent Digital News and Media Limited. Viitattu 15.1.2013.
- ↑ Elokuva: Vapaa tai vainaa Yle.fi. Yle. Viitattu 15.1.2013.[vanhentunut linkki]
- ↑ Elokuva: Yhteiskunnan vihollinen nro 1 Yle.fi. Yle. Viitattu 15.1.2013.
- ↑ Murhaajalle sovitellaan sankarin viittaa rajussa ranskalaistrillerissä Demari.fi. 25.9.2009. Viitattu 15.1.2013.
