Valdai-jääkausi

Valdai-jääkausi oli viimeinen suuri pleistoseenin kylmä kausi Itä-Euroopassa n. 116 000–11 600 vuotta sitten. Se vastaa Pohjois-Euroopan Veiksel-jääkautta ja esim. Pohjois-Amerikan Wisconsin-kautta.

Valdai-jääkauden kylminä jaksoina Ukrainaan kertyi jäätikön kuluttamasta kalliosta irtautunutta lössiä, mikä mahdollisti runsaan arokasvillisuuden kasvun. Nykyihminen levittäytyi noin 50 000–40 000 vuotta sitten Itä-Euroopan tasangolle loi sinne peuran ja muiden jääkautisten eläinten metsästykseen pohjautuvan Kostjonkin kulttuurin, jonka tunnetuin löytöpaikka on Kostjonki. Jääkautinen metsästyskulttuuri päättyi, kun jääkautinen suurriista hävisi jääkauden lopussa.

Valdain ilmasto, kasvillisuus ja eläimistö Itä-Euroopan aroilla

Ukrainan-Valko-Venäjän alueen keskiosissa oli periglasiaalista lössiaroa, jonka keskellä oli metsäaron saarekkeita. Suurten jokien varsilla oli laajoja tulvatasankoja ja jokihaarojen välissä paksun lössin alueita. Ohuempi lössi ulottui käytännössä koko periglasiaalisella alueelle.

Kalkkipitoisesta lössistä syntyneelle arolle olivat ominaisia ruohovartiset kasvit – heinät, sarat, marunat ja savikat. Arolajien lisäksi kasvoi arktisia kasveja, mm. Lycopodium-liekoa. Eläimistössä oli jopa yläarktisen ja muun tundran lajeja, mm. myskihärkä, naali, peura ja kaulussopuli (Dicrostonyx torquatus) sekä arolajeista runsaasti visenttiä, myös hevosia, mammutteja jne. Itä-Euroopan tasangon keskisosissa lämpötila oli talvella −40…−30 °C, ja kesällä +14 °C ja vuoden sademäärä luultavasti alle 200 mm. Ukrainan lounaisalangolla puolestaan oli tammikuussa −21 °C ja heinäkuussa +14 °C, ja sademäärä 350 mm. Periglasiaalinen lössiaro oli täällä kuiva, suolainen, tuulinen ja kesällä aurinko paistoi kuumasti, jolloin syntyi lämmin maaperä. Tämä maa oli tuottavampaa kuin tundra, lähempänä nykyisen aron kasvituottavuutta 5 000 kg/ha/v. Uskotaan, että lössiarojen runsas eläimistö tarvitsi melko suuren biomassan tuottavuuden. Kuivan ja viileän tai kylmän subarktisen tai arktisen arotundran tarkkaa syytä ei tiedetä, mutta sen uskotaan liittyvän maaperän kuivuuteen, auringon säteilyyn kesällä ja lössiin. Tuuli kuljetti lössiä kaikkialle kasvien ravinnoksi. Kuivuus piti maan lämpimänä mikä oli kasveille eduksi.

Mammutin esiintymisen eteläraja oli suunnilleen 48–50 leveysasteella Mustanmeren pohjoispuolinen periglasiaalinen, subarktinen kylmänlauhkea lössiaro ulottui Kiovan seuduille noin 50,5 leveysasteelle, se kasvoi mm. savikkaa ja marunaa sekä suolakkokasvillisuutta Tästä pohjoiseen oli periglasiaalista metsäaroa noin 53 leveysasteelle Valko-Venäjän keskiosiin. Ukrainan–Valko-Venäjän–Länsi-Venäjän periglasiaalisella metsäarolla kasvoi lehtikuusta, mäntyä, koivua, tundraa. Metsäarovyöhykkeen etelärajalla oli tammikuun keskilämpötila noin −22…−30 °C ja heinäkuun 14–17 °C. Tällä vyöhykkeellä oli lössiä 500–600 m:n korkeuteen merenpinnasta. Aromaisilla alueilla lähinnä kasvoi marunaa, savikkaa, efedraa, ruohokasveja.

Metsäaroa oli Dneprin varrella Tšerkasystä etelään, ja etelämpänä Dnipropetrovskin seuduilla, Länsi-Ukrainan ylängön eteläosassa Bug-joen varrella. Sopulin eteläraja oli Kiovan seuduilla ja Volgalla Kazanin seuduilla

Jään reuna oli noin 55. leveyspiirillä ja aivan sen eteläpuolella oli 50–200 km leveä soinen ja järvinen tundra-alue. Tällä muuten yleensä kylmällä, kuivalla vyöhykkeellä kasvoi tundraa, aroa, metsää (lehtikuusi, koivu, mänty) ja paikoin suolakkokasveja. Alue ei ollut suotuisa ihmisille.

Ikirouta ulottui epäjatkuvana 400–600 km etelään jään rajasta suunnilleen Dnipropetrovskin seuduille ja idempänä hieman Volgogradin pohjoispuolelle. Jatkuvan ikiroudan raja kulki Kiovasta etelään Tšerkasyn seudulle, missä vuoden keskilämpötila oli noin −3 °C ja noin 48 leveysasteelle Dneprin kohdalla. Epäjatkuva ikirouta ulottui Etelä-Moldovaan, Dnipropetrovskin–Harkovan väliin ja Volgogradiin. Tämänkin eteläpuolella maa jäätyi syvälle joka vuosi aina Kaukasuksen etelärinteille asti.

Idempänä kylmyysvyöhykkeet nousivat pohjoisemmaksi, koska jäätikön reuna kaartui pohjoiseen päin. Lössiarovyöhykkeen pohjoisraja kulki suunnilleen linjalla Kiova–Kazanin seutu ja periglasiaalisen metsäaron pohjoisraja ulottui Valko-Venäjältä Nižni Novgorodin kautta Uralin länsipuolella Permin pohjoispuolelle noin 63 leveydelle. Lauhkean vyöhykkeen aroa oli 45 leveydelle asti mm Kaukasuksen pohjoispuolella pari astetta pohjoiseen itäisestä Mustasta merestä. Kaspianmeren-Uralin seuduilla aron pohjoisraja oli suunnilleen 50. leveydelle Krimin niemimaan eteläosassa, Moldovan Karpaateilla, Kaukasuksella ja Uralin eteläisimmässä osassa kasvoi metsiä. Mustanmeren pinta oli ainakin 90 m nykyistä alempana, mutta Kaspianmeren pinta korkealla ja pinta-ala nykyistä 1,5 kertaa laajempi.

Ilmaston vaihtelusta Valdain kuluessa

Jääkauden kuluessa ilmasto vaihteli paljon Länsi-Venäjän tasangolla. Shkurlatissa 51 pohjoista leveyttä oli interstadiaaliaikaan noin 85 000 vuotta sitten lämpötila tammikuussa keskimäärin −14 celsiusastetta eli 5 astetta vähemmän kuin nyt. Heinäkuun keskilämpötila oli 20 °C. Sademäärä oli puolet nykyisestä (230 mm vs 450 mm). Lämpimällä Brjansk-interstadiaali-kaudella noin 30 000–24 000 radiohiilivuotta sitten oli vastaavasti 8–10 °C kylmempää kuin nyt ja satoi 200–250 mm nykyistä vähemmän. Myöhäis-Valdain jääkauden ollessa kylmimmillään noin 18 000–16 000 radiohiilivuotta sitten oli Desnan altaassa hyvin kylmä mannerilmasto, sademäärä 200–400 mm alempi kuin nyt, ja luntakin tuli melkein puolet vähemmän kuin nyt. Tammikuussa oli −22 °C keskimäärin eli 10 astetta kylmempää kuin nyt, mutta kesälämpötilat lähellä nykyisiä. Itä-Euroopan sademäärä lienee kylmimpänä jaksona ollut laajoilla alueilla alle 200 mm, ilmasto mantereinen ja kuiva. Maasto saattoi muistuttaa nykyisen Keski-Jakutian Tšuraptšan aroa. Ukrainan lössi muistutti Jakutian lössiä ja aavikkomaannosta. Ilmaston vaihtelu näkyy mm. Volynia-Podoliassa, Oka-joen, Dneprin ja Donin latvoilla peuran yleistymisenä ja mammutin harvinaistumisena Myöhäis-Valdaikaudella.

Ihminen

Ihminen levittäytyi Itä-Euroopan tasangolle Keski-Valdain aikaan noin 50 000–40 000 vuotta sitten loi sinne peuran ja muun suurriistan metsästykseen pohjautuneen kulttuurin. Tunnettuja löytöpaikkoja ovat mm. Kostjonki ja Sungir. Metsästyskulttuuri päättyi, kun jääkautinen suurriista hävisi jääkauden lopussa.

Ihmisiä lienee asunut vain vähän 40. leveysasteen pohjoispuolella jääkauden kylmimpätä huippukautena n. 20 000–17 000 BP, jolloin keskinen Itä-Euroopan tasanko autioitui osin. Ennen tätä n. 24 000–22 000 vuotta sitten ihmisiä asui löytöjen mukana melko runsaasti Valko-Venäjällä mm. Berdyž 23 400–22 500 BP. Avdejevon ja Kostjonkin löydöt Keski-Venäjän ylängön eteläosista ajoittuvat samaan varhaisvaiheeseen 24 000–20 000 ennen nykyaikaa. Tämä alue oli periglasiaalista metsäaroa, ja ihmisiä saattoi asua pohjoisempana olevan tundra-aron eteläosissakin jopa jääkauden kylmimpänä aikana päätellen mm Zaraiskista, joka oli Oka-joen sivuhaaran varrella; täältä on 11 radiohiiliajoitusta ajalta 23 000–18 300 vuotta sitten.

Lähteet

• A. A. Velichko, 1984. Late Quaternary Environments of the Soviet Union, Longman, London.
• J. F. Hoffecker, 2002 Desolate landscapes - ice age settlement in eastern Europe, ISBN 0-8135-2992-1
• B. Frenzel, M. Pecsi, A.A Velichko (päätoim.), 2002. Atlas of Paleoclimates and Paleoenvironmants of the Northern Hemisphere - Late Pleistocene-Holocene, Geographical Researh Institute, Hungarian Academy of Sciences, Gustav Fischer Verlag, ISBN 953-7395-24-5 ja ISBN 3-437-30685-X [1]