Tämä on hyvä artikkeli.

István Széchenyi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

István Széchenyi
Széchenyi vuonna 1848
Széchenyi vuonna 1848
Henkilötiedot
Syntynyt21. syyskuuta 1791
Wien, Itävallan arkkiherttuakunta
Kuollut8. huhtikuuta 1860 (68 vuotta)
Döbling, Itävallan keisarikunta
Kansalaisuus unkarilainen
Ammatti poliitikko, kirjailija
Vanhemmat Ferenc Széchényi
Juliána Festetics
Puoliso Crescence Seilern
Lapset Béla (1837–1918)
Ödön (1839–1922)
Muut tiedot
Lempinimet ”Suurin unkarilainen”
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

István Széchenyi [ˈiʃtvaːn ˈseːtʃɛɲi] (unkariksi Széchenyi István; 21. syyskuuta 1791 Wien, Itävallan arkkiherttuakunta – 8. huhtikuuta 1860 Döbling, Itävallan keisarikunta) oli kreivi ja varakas maanomistaja, joka käynnisti 1800-luvulla Unkarissa useita kehityshankkeita. Unkarissa hänestä käytetään kunnianimeä ”Suurin unkarilainen”[1]. Yksi tunnetuimmista Széchenyin saavutuksista on Tonavan ylittävä Széchenyin ketjusilta (Széchenyi Lánchíd), joka yhdistää Budan ja Pestin kaupungit. Széchenyi oli perustamassa Unkarin tiedeakatemiaa ja Unkarin kansallisteatteria, ja hän toimi liikenneministerinä Unkarin hallituksessa vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen. Vallankumouksen epäonnistuttua Széchenyi sai hermoromahduksen ja vietti loppuelämänsä mielisairaalassa. Hän teki itsemurhan vuonna 1860.

Széchenyi aloitti päiväkirjan kirjoittamisen 23-vuotiaana vuonna 1814 ja piti sitä koko elämänsä ajan. Tämän vuoksi hänen ajatuksensa ja tuntemuksensa ovat säilyneet jälkimaailmalle paremmin kuin kenenkään muun Unkarin historian merkkihenkilön.[2]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sukujuuret ja varhaisvuodet 1791–1825

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Széchenyin kuva koristaa Unkarin 5000 forintin seteliä.
Setelin toisella puolella on kuvattuna Széchenyin sukutilan päärakennus, joka on nykyään museo.

Széchényit olivat vanha ja vaikutusvaltainen unkarilainen aatelissuku, johon kuului paljon sotilaita ja kirkonmiehiä. Esimerkiksi György Széchényi oli Unkarin ylin arkkipiispa (primás) 1600-luvun lopulla.[3] István Széchenyin isä, kreivi Ferenc Széchényi (1754–1820), lahjoitti suvun yksityiskokoelmia ”kansakunnalle” 1802 ja vaikutti näin sekä Unkarin kansallismuseon että Unkarin kansalliskirjaston perustamiseen. Kansalliskirjasto on nimetty hänen kunniakseen Széchenyin kirjastoksi.[4][5] István Széchenyin äiti oli kreivitär Juliána Festetics.[6] Unkarilaisen ylimystön tapaan perhe asui vuorotellen sekä Wienissä että sukutilallaan Nagycenkissa Länsi-Unkarissa, Sopronin kaupungin lähellä.[7]

Széchenyi liittyi 18-vuotiaana veljiensä kanssa Itävallan armeijaan ja taisteli husaarijoukoissa Napoleonin sodissa kunnostautuen muun muassa Leipzigin taistelussa (1813), jossa hän vei tärkeän viestin vihollisen linjojen taakse. Széchenyi sai urotöistään Wienin seurapiireissä huomiota. Sitä lisäsi hänen isänsä testamenttaama lähes 30 000 hehtaarin maaomaisuus.[8] Széchenyi matkusteli paljon varsinkin Englannissa ja Ranskassa, jotka olivat Länsi-Euroopan edistyneimpiä maita. Erityisesti Englannin demokraattinen poliittinen järjestelmä ja taloudellinen kehitys höyrylaivoineen ja rautateineen tekivät häneen vahvan vaikutuksen, jopa niin että häntä on luonnehdittu anglofiiliksi.[9] Lisäksi Széchenyi luki paljon yhteiskunnallista ja filosofista kirjallisuutta, kuten Rousseauta, Adam Smithia ja Jeremy Benthamia.[10]

Vuonna 1820 Széchenyi tutustui paroni Miklós Wesselényiin, joka kuului tunnettuun transilvanialaiseen aatelissukuun. Kummatkin olivat isänmaallisia ja uudistushaluisia nuoria aatelismiehiä, ja he tekivät yhdessä kolmivuotisen opintomatkan Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Takaisin Unkariin he palasivat 1823.[11] Jo 1820-luvun alussa Széchenyi turhautui maanomistajien kapeakatseisuuteen ja feodaaliseen järjestelmään yleensäkin, ja hän ja Wesselényi olivat mukana perustamassa liberaalien ryhmää vuoden 1825 valtiopäiville.[10]

Suuri uudistaja 1825–1840

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Széchenyi vuoden 1825 valtiopäivillä. ”Jos syntyy semmoinen laitos, joka edistää unkarin kieltä ja sen kautta kansalaistemme unkarilaista kasvatusta, niin annan minä sille yhden vuoden tulot tilastani.”[12] Vinzenz Katzlerin litografia.
Széchenyi järjesti Unkarin ensimmäiset ravikilpailut Pestissä 1827. Hevosurheilun edistäminen oli kuitenkin vain toissijainen tavoite: "Jotkut ystävistäni eivät varmaankaan ilahtuisi jos he huomaisivat, että itse asiassa yritän kouluttaa heitä eikä hevosia."[11] Johann Prestelin väritetty litografia.

Vuonna 1825 Széchenyi osallistui Unkarin valtiopäiville, jotka keisari Frans I oli kutsunut koolle Pozsonyyn. Ylähuoneessa Széchenyi herätti huomiota pitämällä puheensa unkariksi, vaikka siihen asti virallisissa yhteyksissä oli käytetty lähes yksinomaan latinaa. Vielä suuremman yllätyksen hän järjesti alahuoneessa, jossa keskusteltiin rahoituksen hankkimisesta Unkarin kielen ja kirjallisuuden aseman parantamiseksi. Széchenyi ilmoitti lahjoittavansa asiaa varten tilustensa yhden vuoden tuoton, 60 000 forinttia. Lahjoitus toi hänelle paljon mainetta, ja monet seurasivat hänen esimerkkiään. Asian edistämiseksi perustettiin Unkarin tieteellinen yhdistys, josta kehittyi myöhemmin Unkarin tiedeakatemia.[13][14]

Széchenyi erosi armeijasta helmikuussa 1826[15] ja omistautui elämäntyölleen Unkarin kehittämiseksi. Hän yritti saada muutkin Unkarin aateliset viettämään enemmän aikaa kotimaassaan ja havahtumaan siellä vallitseviin epäkohtiin. Sitä varten Széchenyi järjesti Pestissä ravikilpailuja ja perusti sinne vuonna 1827 ”herrasmiesten klubin” nimeltä Nemzeti Kaszinó. Esikuvana olivat englantilaiset klubit, joissa yläluokan miehet kokoontuivat keskustelemaan julkisista asioista ja pelaamaan korttia.[11][15]

Etupäässä aatelistolle oli suunnattu myös kirjoitukset Hitel (Luotto, 1830), Világ (Valo, 1831) ja Stadium (Vaihe, 1832). Näissä kirjoituksissaan Széchenyi arvosteli ankarasti Unkarin feodaalista järjestelmää ja kirjoitti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sekä vapaan maanosto-oikeuden puolesta. ”Antiikkinen ja ruostunut järjestelmä”, joka piti yllä maaorjuutta, aateliston verovapautta ja keisarillisia monopoleja, esti yhteiskuntaa kehittymästä. Koska aateliston omistamaa maata ei voinut myydä, valtavallakaan maaomaisuudella ei ollut taloudellista merkitystä eikä sitä voinut käyttää luoton vakuutena.[15][14] Széchenyi ei kuitenkaan haaveillut menneistä suuruuden ajoista vaan muistutti, että tulevaisuus on unkarilaisten omissa käsissä:

»Moni arvelee: Unkari on ollut; minä puolestani uskon: Unkari on vasta tuleva.[16]»

Széchenyi ei ollut vain teoreetikko, vaan kävi käsiksi moniin käytännön hankkeisiin. Hän edisti varsinkin liikenneyhteyksiä. Vuonna 1830 Széchenyi oli mukana perustamassa höyrylaivayhtiötä Tonavalle, ja hän purjehti useita kertoja jokea alas Mustallemerelle asti selvittääkseen sen liikennöintikelpoisuuden. Hänen aloitteestaan Tonava päätettiin kunnostaa höyrylaivaliikenteelle sopivaksi.[17] Työn tärkein vaihe, Rautaportin putouksen ohittava kanava, valmistui 1834.[18] Széchenyi pani alulle Tisza-joen perkaustyöt, jotka käynnistettiin 1840-luvulla. Joen mutkia oiottiin ja rantoja pengerrettiin, ja ennen tulvan alle joutuneet maat voitiin ottaa viljelykseen. Hän teki myös suunnitelman Unkarin rautatieverkkoa varten.[19] Széchenyin tunnetuin liikennehanke oli kuitenkin vakinaisen siltayhteyden rakentaminen Budan ja Pestin kaupunkien välille. Széchenyin ketjusillaksi nimetty silta valmistui lopulta vuonna 1849.

Széchenyin ansioksi voidaan lukea myös Kansallisteatterin synty. Vuonna 1832 hän kirjoitti pamfletin, jossa hän ajoi unkarilaisen teatterin perustamista Pestiin. Vaikka ensimmäinen unkarilainen näytelmä olikin esitetty 1790, Pestissä toimi edelleen ainoastaan saksalainen teatteri. Unkarilainen teatteri rakennettiin rahankeräyksen, yksityisten lahjoitusten ja talkootyön avulla. Se avattiin vuonna 1837, ja nykyisen nimensä Nemzeti Színház eli Kansallisteatteri se sai 1840.[20][21]

Perheen perustaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

István Széchenyin suuri rakkaus oli kreivitär Crescence Seilern (1799–1875), joka oli kolmen lapsen äiti ja naimisissa iäkkään kreivi Károly Zichyn kanssa. Yli kymmenen vuoden ajan suhde kuitenkin säilyi pelkkänä ystävyytenä, kunnes Crescence jäi leskeksi vuonna 1834. István ja Crescence menivät naimisiin 1836, ja heille syntyi kaksi poikaa, Béla ja Ödön.[11][22]

Kohti vallankumousta 1840–1848

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
István Széchenyin vaimo Crescence Seilern. Miklós Barabásin maalaus.

Vaikka Széchenyi ajoi monia radikaalejakin uudistuksia, kuten uutta perustuslakia, hänen tavoitteensa eivät olleet niinkään poliittisia vaan taloudellisia. Erityisesti Széchenyi varoi kansallismielisyyttä ja vastakkainasettelua Itävallan keisarikunnan hallinnon kanssa. 1840-luvulla Unkarin reformaatioliike alkoi kuitenkin radikalisoitua, kun sen henkiseksi johtajaksi nousi vankilasta marttyyrina palannut Lajos Kossuth.[15][23]

Toisin kuin yläluokkainen Széchenyi, Kossuth nojasi alempaan aateliin ja porvaristoon. Hän ei ajanut pelkästään uutta perustuslakia vaan myös Unkarin itsenäisyyttä. Kossuth sai lehtimiehenä ja erinomaisena puhujana yleisön puolelleen. Széchenyin mielestä Kossuth oli kansankiihottaja, joka yksinkertaisti asioita ja vetosi enemmän tunteisiin kuin järkeen. Kirpeässä pamfletissaan Kelet Népe (Idän kansa, 1841) Széchenyi varoitti, että uusi politiikka veisi väistämättä vallankumoukseen ja saattaisi Unkarin konfliktiin Habsburgin dynastian kanssa.[15][24] Pian ilmeni, että hän oli oikeassa.

Vaikka Kossuthin ja Széchenyin välillä oli ristiriitaa, heillä oli myös yhteisiä tavoitteita. Kossuth vaati talonpoikien välitöntä vapauttamista, vapaata maanomistusta ja aateliston etuoikeuksien, varsinkin verovapauden, poistamista. Széchenyi halusi samoja asioita, mutta olisi edennyt hitaammin. Kyseessä oli liberalismin ja radikalismin kamppailu. Kossuth jatkoi siitä, mihin Széchenyi jäi. Hän myös kunnioitti Széchenyiä ja kutsui häntä ”suurimmaksi unkarilaiseksi”.[24]

»Kreivi Széchenyi laski sormensa aikakauden valtasuonelle ja ymmärsi sen tykytyksen. Ja sentähden katson minä häntä suurimmaksi unkarilaiseksi; sillä minä en tunne ketään muuta historiassamme, josta saattaisimme sanoa, että hän ei ole ryhtynyt vuosisatoja tarkoittaviin toimiinsa liian aikaisin eikä liian myöhään.[25]»

Vaikka Széchenyi olikin varoittanut vallankumouksesta, hän ei kuitenkaan sanoutunut siitä irti, vaan ylisti vallankumouksellisia sanomalehti Pesti Hírlapin pääkirjoituksessa 27. maaliskuuta 1848: ”Nämä miehet ovat onnistuneet luomaan Unkarin tulevaisuudelle sellaisen perustan, jota me muut emme olisi saavuttaneet ehkä koskaan tai vain sukupolvien ponnistuksien jälkeen.” Kun ”ensimmäinen itsenäinen Unkarin hallitus” aloitti toimintansa Lajos Batthyányn johdolla keväällä 1848, Széchenyi nimitettiin liikenneministeriksi.[24]

Loppuvuodet mielisairaalassa 1848–1860

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Széchenyi Döblingissä. Zsigmond Löschingerin litografia.

Vallankumouksen jälkeinen uusi hallitus oli vahvasti unkarilaishenkinen, ja se joutui sangen pian törmäyskurssille Unkarin kansallisten vähemmistöjen kanssa – etenkin kroatialaisten. Wienin hallitus ei yrittänyt mitenkään hillitä tätä kiistaa, päinvastoin. Elokuun lopussa Wien julisti Unkarin hallituksen päätökset laittomiksi ja antoi poliittisen ultimaatumin. Sodan uhka oli ilmeinen.[15]

Vallankumouksen kärjistyminen aseelliseksi konfliktiksi oli valtava henkilökohtainen pettymys ja järkytys idealistiselle Széchenyille, joka oli muutenkin rasittunut jatkuvasta huolehtimisesta ja liiallisesta työskentelystä. Hän syytti ensin Kossuthia, sitten itseään siitä, että hän oli saattanut uudistusliikkeen alkuun. Syyskuussa 1848 hän joutui kolmen epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen Döblingin mielisairaalaan Wienin lähistölle. Viikkoa myöhemmin Kroatian joukot hyökkäsivät Unkariin, ja sota oli syttynyt.[15][26] Se päättyi vasta seuraavana vuonna, kun Unkarin joukot antautuivat Venäjän armeijalle. Kossuth pakeni maasta ja Batthyány teloitettiin. Széchenyi vietti Döblingissä elämänsä viimeiset 12 vuotta, jona aikana hän poistui mielisairaalan ulkopuolelle vain kaksi kertaa.[15]

Mielisairaalassa Széchenyi saattoi oleskella melko vapaasti, työskennellä ja tavata vieraita. Hän teki lukuisia käsikirjoituksia, joista laajin oli Önismeret (Itsetuntemus, julkaistiin postuumisti 1875). Nimettömänä hän julkaisi poliittisesti erittäin merkittävän tekstin, joka lopulta koitui hänen kohtalokseen. Se sai alkunsa lokakuussa 1857, kun wieniläinen sanomalehti Der Wanderer julkaisi kirjoituksen Rückblick auf die jüngste Entwicklungsperiode Ungarns (Silmäys taaksepäin Unkarin viimeaikaiseen kehitykseen). Kirjoitus oli nimetön, mutta sen takana oli sisäministeri, paroni Alexander von Bach. Siinä ylistettiin propagandamaisesti Unkarin kehitystä sodan jälkeen ja väitettiin sen olevan absolutismin eli itsevaltiuden ansiota. Széchenyi kirjoitti, niin ikään nimettömänä, ironisen vastineen Blick auf den anonymen "Rückblick", Von einem Ungarn (Erään unkarilaisen silmäys nimettömään ”Silmäykseen taaksepäin”). Kirjoitus oli suunnattu Itävallan hallintoa, erityisesti vihattua sisäministeriä vastaan. Széchenyi väitti, että absolutistinen hallinto oli tuhoisaa eikä edes palvellut imperiumin omia etuja. Saksankielinen Blick julkaistiin 2 000 kappaleen painoksena Englannissa, jonne Széchenyin poika Béla oli salakuljettanut käsikirjoituksen. Kirja levisi nopeasti myös Unkariin.[15][27]

Vaikka Bach erotettiinkin, Itävallan poliisi jatkoi Blickin kirjoittajan etsintöjä. Széchenyiä osattiin epäillä sekä kirjoituksen tyylin että julkaisupaikan perusteella. Poliisi tekikin hänen luonaan kotietsinnän maaliskuussa 1860 ja löysi lukuisia ”maanpetoksellisia” kirjoituksia. Széchenyi protestoi ja kirjoitti kirjeen poliisiministeri Adolf Thierrylle. Thierry vastasi, että mielisairaala, jossa Széchenyi oleskeli, ”on jo kauan sitten lakannut olemasta sellainen paikka, minkä sen pitäisi olla”. Tämän saattoi tulkita kahdella tavalla: joko Széchenyiä vastaan käynnistettäisiin oikeustoimet tai hänet suljettaisiin pakkohoitolaitokseen. Kumpaakaan vaihtoehtoa Széchenyi ei voinut hyväksyä. Psyykkinen paine kävi kestämättömäksi, ja hän ampui itsensä 8. huhtikuuta 1860.[15][27]

Széchenyin traaginen kuolema herätti paljon huomiota, ja hänelle pidettiin muistotilaisuuksia ympäri Unkaria; yksin Budapestissä tilaisuuteen osallistui 80 000 henkeä.[27]

Széchenyin ketjusilta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Széchenyin ketjusilta
Széchenyin ketjusilta yövalaistuksessa.

1800-luvun alussa Tonavan yli kulki vain ponttonisilta, joka saattoi olla pitkiäkin aikoja poissa käytöstä esimerkiksi vaikeiden jääolosuhteiden vuoksi. Näin tapahtui vuonna 1820, kun István Széchenyi joutui odottamaan joen ylitystä kokonaisen viikon päästäkseen isänsä hautajaisiin Wieniin. Tästä tuskastuneena hän päätti perustaa säätiön kiinteän sillan rakentamiseksi.[28][29] Vuonna 1832 Széchenyi matkusti Lontoon Hammersmithiin keskustellakseen sillan rakentamisesta tunnetun siltojen suunnittelijan, arkkitehti William Tierney Clarkin kanssa.[15][30]

Sillan rakentaminen ja osakeyhtiön perustaminen sitä varten hyväksyttiin valtiopäivillä 1835.[28][31] Ketjusilta vihittiin vuoden 1849 marraskuussa, katkeraan tappioon päättyneen itsenäisyystaistelun jälkeen. Ketjusillan merkitys sekä taloudellisen että valtiollisen kehityksen kannalta oli valtava, sillä lähin samanlainen rakennelma löytyi vasta Wienistä.[32] Mutta sillalla oli paitsi käytännöllinen, myös symbolinen merkitys.[33] Sen avulla kahdesta erillisestä kaupungista syntyi yksi, Unkarin pääkaupunki Budapest.

Vuonna 1945 vetäytyvät saksalaiset räjäyttivät ketjusillan, kuten muutkin Budapestin sillat. Sodan jälkeen se rakennettiin uudelleen entisen mallin mukaan ja otettiin käyttöön 1949, sata vuotta ensimmäisen vihkimisen jälkeen[34].

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Széchenyin patsas Szegedissä. Unkarin eri kaupungeissa on lukuisia Széchenyin mukaan nimettyjä katuja ja muistomerkkejä.
Széchenyin patsas Budapestissa Rooseveltin aukiolla. Taustalla Unkarin tiedeakatemia. Aukion toisessa päässä on Ferenc Deákin patsas.

István Széchenyiä voi pitää Unkarin reformikauden merkittävimpänä valtiomiehenä.[35] Moni hänen aloittamansa työ alkoi kantaa hedelmää vasta myöhemmin.

Seitsemän vuotta Széchenyin kuoleman jälkeen, 1867, syntyi "Kompromissina" tunnettu sopimus, joka vahvisti huomattavasti Unkarin asemaa. Sopimuksen mukaan Unkari sai oman hallituksensa, jolla oli itsenäinen päätösvalta kaikissa muissa paitsi ulkopolitiikkaa ja armeijaa koskevissa asioissa. Itävallan keisarikunnasta tuli Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia, ja keisari Frans Joosef kruunattiin myös Unkarin kuninkaaksi. Kompromissin myötä ulkomainen pääoma alkoi virrata Unkariin ja unkarilaisten tuotteiden, etupäässä viljan, markkina-alue laajeni.[36]

Széchenyin alkuun saattama Ketjusilta vaikutti ratkaisevasti myös siihen, että Buda ja Pest liittyivät yhä enemmän toisiinsa. "Kompromissin" jälkeinen taloudellinen nousu vaikutti varsinkin Pestin kaupungin kasvuun, ja sillan yhdistämistä kaupungeista alkoi muodostua kokonaisuus. Vuonna 1873 Buda ja Pest liitettiin yhteen myös hallinnollisesti, ja näin syntyi uusi pääkaupunki Budapest.[37] Széchenyi oli jo aikanaan kannattanut kaupunkien yhdistymistä.[38]

Nykyään Széchenyin muisto näkyy monin tavoin Budapestin kaupunkikuvassa. Ketjusilta on kenties Budapestin tunnetuin nähtävyys, jolla on samanlainen merkitys kaupungin symbolina kuin Eiffel-tornilla Pariisissa tai Vapaudenpatsaalla New Yorkissa. Sillan Pestin puoleisessa päässä on Rooseveltin aukio, jonka laidalla nousee Unkarin Tiedeakatemian rakennus. Tiedeakatemian edessä on Széchenyin patsas.[33] Patsaan on suunnitellut kuvanveistäjä József Engel, ja se paljastettiin vuonna 1880.[39] Rooseveltin aukiolta lähtee myös Széchenyin mukaan nimetty rantakatu, joka jatkuu pohjoiseen Margitin sillalle asti. Pääkaupungissa on lisäksi useita Széchenyin mukaan nimettyjä katuja ja aukioita, ja Széchenyi-hegy on yksi Budan korkeimmista kukkuloista.

Széchenyin mukaan on nimetty myös Budapestin suurin kylpylä Széchenyin kylpylä (unk. Széchenyi fürdő), joka avattiin vuonna 1913. Uusbarokkia edustava rakennus on myös arkkitehtoninen nähtävyys.[40] Kylpylä sijaitsee Kaupunginpuistossa, ja sen lähellä on samanniminen metroasema.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Barber, Annabella & Roper-Evans, Emma: Budapest. A City Guide. Somerset Limited, 2004.
  • Budapest-opas. Budapestin matkailutoimisto, 2006. Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Buza, Péter: Budapest ja Szentendre. (Suomentanut Eva Schidló) Budapest: Buda Bakó, 2005.
  • Csorba, Csaba & Estók, János & Karádi, Ilona & Salamon, Konrád: Illustrated History of Hungary. (Second, revised edition) Helikon, 2005.
  • Fenyő, Ervin: Another English Connection. Letters Between István Széchenyi, Lady Stafford and Lord Palmerston. The Hungarian Quarterly, 2001, nro XLII:163. Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Huotari, Juhani & Vehviläinen, Olli (toim.): Unkari: maa, kansa, historia. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-252-2
  • Jalava, Antti: Kreivi Tapani Széchenyi ja Unkarin kansallinen uudesta-syntyminen. Unkarin albumi. Jyväskylä: Weilin ja Göös, 1881.
  • Kontler, László: Millennium in Central Europe. A History of Hungary. Budapest: Atlantisz, 1999. ISBN 963 9165 37 9
  • Sisa, Stephen: The Spirit of Hungary. (Third edition) Morristown, New Jersey: Vista Books, 1990. Teoksen verkkoversio.
  • Török, András: Budapest. A Critical Guide. (Fully revised fifth edition) Corvina, 2001.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Peter Baranyi, "Stephen Szechenyi and the Rise of Hungarian Nationalism, Harvard University Press, Foreword
  2. ↑ Sisa s. 130; tosin Jalavan (s. 25) mukaan päiväkirja päättyy elokuuhun 1848.
  3. ↑ Széchényi György Magyar Életrajzi Lexikon 1000–1990. Viitattu 15.6.2009. (unkariksi)
  4. ↑ Sisa s. 130.
  5. ↑ Széchényi Ferenc Magyar Életrajzi Lexikon 1000–1990. Viitattu 15.6.2009. (unkariksi)
  6. ↑ Széchényi István Magyar Életrajzi Lexikon 1000–1990. Viitattu 15.6.2009. (unkariksi)
  7. ↑ Sisa s. 129, 131.
  8. ↑ Sisa s. 129.
  9. ↑ Barber & Roper-Evans s. 18; Csorba et al. s. 123; Sisa s. 130.
  10. ↑ a b Kontler s. 231.
  11. ↑ a b c d Sisa s. 131.
  12. ↑ Jalava s. 36
  13. ↑ Csorba et al. s. 120
  14. ↑ a b Sisa s. 132.
  15. ↑ a b c d e f g h i j k Fenyő.
  16. ↑ Jalava s. 50
  17. ↑ Csorba et al. s. 122; Sisa s. 133.
  18. ↑ Jalava s. 55–57.
  19. ↑ Jalava s. 66–67; Sisa s. 133.
  20. ↑ Jalava s. 62–64.
  21. ↑ Unkarin kansallisteatterin kotisivut nemzetiszinhaz.hu. Arkistoitu 13.9.2015. Viitattu 15.6.2009. (unkariksi)
  22. ↑ Seilern Crescentia Magyar Életrajzi Lexikon 1000-1990. Viitattu 15.6.2009. (unkariksi)
  23. ↑ Sisa s. 133–134.
  24. ↑ a b c Sisa s. 134.
  25. ↑ Jalava s. 5.
  26. ↑ Sisa s. 134–135.
  27. ↑ a b c Csorba et al. s. 144.
  28. ↑ a b Török s. 52.
  29. ↑ Barber & Roper-Evans s. 32.
  30. ↑ Sisa s. 132–133.
  31. ↑ Jalava s. 59; hänen mukaansa siltamaksua vastustavat aateliset uhkasivat, "etteivät sinä ilmoisna ikinä mokomaa siltaa käytä, vaan ennemmin ratsunsa selässä uivat virran poikki, jos mielivät sen ylitse päästä".
  32. ↑ Buza s. 9.
  33. ↑ a b Barber & Roper-Evans s. 32–33.
  34. ↑ Budapest-opas s. 31.
  35. ↑ Unkari: maa, kansa, historia s. 145.
  36. ↑ Barber & Roper-Evans s. 20.
  37. ↑ Barber & Roper-Evans s. 20, 32.
  38. ↑ Unkari: maa, kansa, historia s. 170.
  39. ↑ Képzőművészet Magyarországon: Engel József. Luettu 11.11.2007.
  40. ↑ Barber & Roper-Evans s. 93.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=István_Széchenyi&oldid=22813574”