Ferenc Deák

Ferenc Deák, ajankohta tuntematon.

Ferenc Deák (17. lokakuuta 1803 Söjtör – 28. tai 29. tammikuuta 1876 Budapest) oli unkarilainen valtiomies, joka neuvotteli Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian ja Unkarin itsehallinnon pohjana olleen vuoden 1867 kompromissin. Hänet tunnettiin lempinimellä ”Unkarin viisas mies” (a haza bölcse).

Ura

Deák oli varakkaan maanomistajan poika. Suoritettuaan lainopillisen tutkinnon hän toimi virkamiehenä kotiseudullaan Zalassa. Hänet valittiin Zalan edustajana Pressburgissa kokoontuneille Unkarin valtiopäiville ensi kertaa vuonna 1833 veljensä tilalle. Vuosien 1839 ja 1841 valtiopäivien myötä Deák kohosi yhdeksi uudistusmielisten johtohahmoista, ja vuonna 1847 hän laati ”kansallisen opposition” ehdotuksen valtiopäivien uudistamisesta. Unkarin valtiollisen aseman vahvistamisen ohella hän kannatti talonpoikien olojen parantamista, ja näyttääkseen esimerkkiä hän toteutti uudistuksia omilla maillaan. Kun Itävalta salli maaliskuussa 1848 oman hallituksen perustamisen Unkarille, Deákista tuli oikeusministeri Lajos Batthyányn hallitukseen. Ministerinä hän suurelta osin laati uudistuksia toteuttaneet niin sanotut huhtikuun lait. Deákin ministerikausi päättyi Batthyányn erotessa syyskuussa 1848.

Deák ei osallistunut vuosien 1848–1849 Unkarin kapinaan. Hän vetäytyi sen kukistumisen jälkeen muutamaksi vuodeksi politiikasta, sillä ei halunnut tunnustaa laittomana pitämäänsä uutta hallintoa. Vuonna 1854 hän myi maaomaisuutensa ja asettui asumaan Pestiin. Deákista tuli jälleen maltillisia keinoja ja passiivista vastarintaa kannattaneen kansallisen liikkeen johtohahmo. Unkarin valtiopäivät kutsuttiin uudelleen koolle vuonna 1861, mutta ne hajotettiin jo saman vuoden syyskuussa, koska edustajat olivat esittäneet Deákin ja Gyula Andrássyn johdolla keisarille adressin, jossa vaadittiin vuoden 1848 huhtikuun lakien tunnustamista. Valtakunnan ongelmien kasaantuessa keisari Frans Joosef I kuitenkin taipui vähitellen kannattamaan sovintoa unkarilaisten kanssa.

Valtiopäivät kutsuttiin jälleen koolle vuonna 1865, kun Deák oli keisarille osoitetussa avoimessa kirjeessä vakuuttanut Unkarin pysyvän rauhallisena, jos sen historialliset oikeudet tunnustettaisiin. Itävallalle tappiollisen vuoden 1866 sodan jälkeen Déak asettui vastustamaan Unkarin radikaalien nationalistien vaatimuksia tilanteen hyödyntämisestä valtakunnan hajottamiseksi ja sai Unkarin valtiopäivien enemmistön tukemaan ehdottamaansa maltillisempaa ratkaisua, tasapuolisen sopimuksen neuvottelua Itävallan johdon kanssa. Deák toimi sekä julkisesti että yksityisesti Unkarin tosiasiallisena edustajana valmisteluissa ja neuvotteluissa, jotka johtivat vuonna 1867 Ausgleichin eli Itävalta-Unkarin kompromissin solmimiseen. Hän auttoi myös sopimuksen lopullisessa läpiviemisessä Unkarin valtiopäivillä. Deákin kannattajat muodostivat tässä vaiheessa niin sanotun Deák-puolueen. Deák itse vetäytyi pian julkisesta elämästä heikkenevän terveytensä vuoksi.

Maine Suomessa

Suomessa kiinnostuttiin Deákista ensimmäisen sortokauden aikana, koska hänen rauhanomaisin keinoin saavuttamansa Unkarin itsehallinto nähtiin esikuvana Suomen kamppailulle oman itsehallintonsa palauttamisesta. Sekä passiivista vastarintaa kannattaneet perustuslailliset että myöntyväisyyslinjaa edustaneet vanhasuomalaiset julistautuivat Deákin esimerkin seuraajiksi ja kiistelivät tämän opetusten ”oikeasta” tulkinnasta. Antti Jalava julkaisi vuonna 1902 Deákin suomenkielisen elämäkerran, jossa korostettiin tämän passiivista vastarintaa.

Kirjallisuutta

• Antti Jalava: Frans Deák, Kansanvalistusseura 1902.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ferenc Deák Wikimedia Commonsissa