Iirinkielinen nykykirjallisuus

Iirinkielinen nykykirjallisuus käsittää Conradh na Gaeilge -järjestön perustamisen (1893) jälkeen iiriksi kirjoitetut teokset.

Peadar Ua Laoghaire

Iirin nykykirjallisuuden perustajana pidetään isä Peadar Ua Laoghairea (Peter O'Leary). Ensimmäinen iirinkielinen romaani oli juuri Ua Laoghairen 1800-luvun lopussa eri iirinkielisissä lehdissä jatkosarjana julkaisetu romaani Séadna, joka sijoittui kirjailijan kotiseudulleen Corkin (iiriksi Corcaigh) kreivikunnan iirinkieliselle alueelle. Séadnan tarinaa ei alkujaan kirjoitettu romaaniksi, vaan näytteeksi Ua Laoghairen kotimurteen puhekielestä, niinpä kirja on liioitellun täynnä rehevää kansankuvausta ja irrallisia folklore-episodeja. Romaanin pääjuoni kertoo tarinan Séadnasta, paholaiselle sielunsa myyneestä suutarista, joka lopulta onnistuu vangitsemaan paholaisen ja rääkkäämään tätä niin pahasti, että saa sielunsa takaisin. Taivaaseen Séadna ei kuitenkaan enää pääse, vaan jää ikuisiksi ajoiksi vaeltamaan virvatulena.

Ua Laoghaire oli oikeastaan parempi vanhemman iirinkielisen kirjallisuuden nykyiirintäjänä: esimerkiksi menninkäinen Eisirtin seikkailut kuuluvat tähän genreen. Hän kirjoitti myös nationalistisen retoriikan rasittaman, mutta kansankuvauksena paikoitellen osuvan ja vitsikkäänkin muistelmateoksen Mo Scéal Féin sekä käänsi lyhentäen iiriksi Cervantesin Don Quijoten.

Pádraic Ó Conaire

Kirjan Deoraíocht kansi

Pádraic Ó Conaire (Patrick Conroy) oli kaksikielinen kauppiaan poika Galwaysta (Gaillimh). Kaksikymmenvuotiaana nuorukaisena vuoden 1900 tienoilla hänestä tuli harjoittelija lontoolaiseen virastoon, missä hän sittemmin teki jonkinlaista uraa. Iirinkielisyyttä tukevan toiminnan ja kansallismielisen propagandan lisääntyessä Lontoon irlantilaisten keskuudessa Ó Conaire ryhtyi kirjoittamaan realistisia novelleja irlantilaisten siirtolaisten elämästä - myös niiden, jotka päätyivät rikollisuuteen, alkoholismiin ja seksityöhön. Toisin kuin isä Ua Laoghaire, Ó Conaire oli jo täysiverinen moderni kirjailija, jonka naturalistiset kurjuuskuvaukset herättivät melkoisesti paheksuntaa, etenkin Elefanttimies-elokuvaa muistuttava tarina hänen ainoassa romaanissaan Deoraíocht ("Maanpako"). Hän eli elämänsä loppupuolella kiertelevää elämää, jota hän itse kuvasi romantisoiden novellikokoelmassa M'Asal Beag Dubh ("Pieni musta aasini"). Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluu myös isänmaallisia hengennostatusnovelleja (ennen kaikkea kokoelma Seacht mBua an Éirí Amach, "Kapinan seitsemän voittoa"), vakavamielistä journalismia muun muassa iirinkielisten seutujen elinoloista ja historiallinen nuorisoromaani Brian Óg.

Ó Conaire menehtyi köyhien sairaalassa 1920-luvulla. Hänestä tuli jonkinasteinen kansanperinteen sankari, jonka elämäntarinan kaikkia yksityiskohtia ei ole edes helppoa selvittää myyttien ja juttujen seasta. Eläessään kiistelty kirjailija nousi kuoltuaan kansakunnan kaapin päälle ja sai patsaankin Galwayn torille. Kaksi pohjoisirlantilaista sahasi patsaan pään poikki keväällä 1999.

Gaeltacht-omaelämäkerrat

Iirin kielen elvytystyö lähti kielensä englanniksi jo vaihtaneiden kaupunkilaisintellektuellien keskuudesta. Suurin osa saatavissa olleesta kirjallisuudesta oli klassista iiriä, joka eroaa varsin paljon iirin puhekielestä. Siksi tarvittiin lukemistoja, joista kielenharrastajat oppisivat ajanmukaista ja kansanomaista iiriä riittävän hyvin voidakseen parhaassa tapauksessa itse ryhtyä kirjailijoiksi tällä kielellä. Koska he olivat saaneet kotikasvatuksensa englanniksi, vaikeinta oli oppia puhumaan arkielämän asioista iiriksi. Niinpä yhdeksi iirinkielisen kirjallisuuden merkittävimmistä lajityypeistä nousi ns. Gaeltacht-omaelämäkerta. Sana Gaeltacht tarkoittaa niitä maaseutualueita, joissa iiriä yhä puhuttiin. Varsinkin alkuaikoina tällainen teos syntyi siten, että englantia äidinkielenään puhuva Gaeilgeoir eli iirinkielisyysaktivisti lähti jollekin tällaiselle alueelle etsimään iirikieltä osaavia, mielellään mahdollisimman yksikielisiä ja lukutaidottomia, kielimestareita. Kielimestari kertoi sitten tutkijalle elämäntarinansa mahdollisimman yksityiskohtaisesti ja kansanomaisin sanakääntein, ja pääkaupungin iirinkielisyysväki luki näin syntyneen kirjan sana sanalta ja jokaisen uuden sanan muistiin merkiten.

Gaeltacht-omaelämäkerroista tunnetuimpia ovat ns. Blasket-kirjat. Kerryn (Ciarraí) edustalla sijaitseva Great Blasket-saari (iiriksi An Blascaod Mór) on nykyisin autiona, mutta vuosisadan alussa siellä oli vielä elinvoimainen kalastajayhdyskunta, joka joutui myrskyisen meren eristämänä elelemään usein pitkiäkin aikoja omillaan. Siksi sekä viihde että puheenaiheetkin oli keksittävä itse. Eristyneisyytensä vuoksi saari edusti tietenkin monille iirinharrastajille alkuvoimaisen irlantilaisuuden tyyssijaa, joten sieltä haettiin ja merkittiin muistiin valtava määrä kansanperinnettä. Blasket-kirjallisuudella on vielä nykyisinkin merkittävä osa koulujen iirinopetuksessa. Siksi saaren nyttemmin sukupuuttoon kuollut murre, kuten myös iirin eteläinen Munsterin murre (Gaeilge na Mumhan tai Gaoluinn) yleensäkin, on vaikuttanut nykyiirin kirjakieleen varsin paljon. Muiden murteiden puhujista vaikutus on ollut suhteettomankin suuri: läntisellä Connachtin iirillä ja pohjoisella Ulsterin murteella (Gaeilge Uladh, Gaeilic) on sentään ainakin nykyään enemmän äidinkielisiä puhujia.

Blasketilaiskirjoista merkittävimmät ovat Peig Sayersin Peig - tuairisc a thug Peig Sayers ar imeachtaí a beatha féin ("Peig - Peig Sayersin oma kertomus elämästään"), Tomás Ó Criomhthainin An tOileánach ("Saarelainen") ja Muiris Ó Súilleabháinin Fiche Bliain ag Fás ("Kaksikymmentä vuotta kasvamassa"). Súilleabhánin kirjan nimi viittaa iirinkieliseen hokemaan ihmisen elämänvaiheista, joihin kuuluu kaksikymmentä vuotta kasvua, kaksikymmentä vuotta kukkimista ja kaksikymmentä vuotta kuihtumista. Peig ja Tomás olivat jo vanhoja ihmisiä, kun tutkijat tulivat heitä haastattelemaan, mutta Muiris kertoi oman tarinansa ollessaan vielä nuori mies.

Blasket-kirjallisuuden muistiinmerkitsijöistä kaksi oli englantilaisia: Robin Flower, jota saarelaiset kutsuivat nimellä Bláithín ("Kukkanen") ja George Thompson, Muiris Ó Súilleabháinin hyvä ystävä, joka otti iirinkielisen nimen Seoirse Mac Thomáis. Hänestä tuli myöhemmin muinaiskreikan luennoitsija Galwayn yliopistoon. Ehkä heitä motivoi halu hyvittää Englannin irlantilaisille ja Irlannin omaperäiselle kulttuurille tekemä vahinko toimimalla aktiivisesti iirin kielen hyväksi.

Peig Sayers

Peigin maailmankuvaa on nykynäkökulmasta helppo paheksua: hän oli hurskas maalaisnainen, joka oli alun perin kotoisin Vicarstownista (Baile Bhiocáire) mantereen puolelta Dinglenniemeltä (Corca Dhuibhne), mutta naitettiin järjestettyyn avioliittoon blasketilaisen miehen kanssa. Peig oli täysin sisäistänyt naisen alemmuuden mieheen verrattuna, ja kun ventovieras saarelainen puhemiehineen saapui isän luokse häntä kosimaan Peigiltä itseltään ei kysytty mitään. Hän piti saarelaista puoliksi jumalolentona, olihan tämä sentään mies.

Peig menetti miehensä varsin varhain ja joutui pitämään itse huolen lapsilaumastaan, joista monet kuolivat varhaisella iällä. Elämä saarella oli vaarallista ankarien luonnonolojen takia. Isänsä tavoin hän oli kuitenkin hyvämuistinen seanchaí eli perinteensäilyttäjä, jolta merkittiin muistiin pienen kirjaston verran tarinoita ja folklorea. Häntä voidaankin kutsua Irlannin Larin Paraskeksi.

Omaelämäkerrassaan Peig kertoo niin koulunkäynnistä lapsuudessaan, Maaliigan (Land League) maattoman maalaisväestön keskuudessa lietsomista levottomuuksista, torpparien (tionóntaí tai Peigin omalla murteella triúntaithe) häädöistä ja nationalismin noususta sellaisena kuin se koettiin iirinkielisellä maaseudulla. Omaelämäkerrasta yli jäänyttä aineistoa, kuten henkilökuvia Peigin tapaamista erikoisista tyypeistä, on julkaistu kokoelmassa Machnamh Seanmhná ("Vanhan naisen ajatuksia", käännetty englanniksi nimellä An Old Woman's Reflections). Erityisen unohtumaton hahmo on "Maanantai-Martti" eli Máirtín Dé Luain, oikealta nimeltään Martin Dillon. Hän oli nuori Meksikossa asuva irlantilaisten vanhempien poika, joka Meksikossa oppi iirinpuhujaksi ja palasi aikuistuttuaan Irlantiin, missä hän tapasi Peigin. Teksteissä liikuttavaa on myös Peigin hämmentynyt riemu siitä, että hän iirinkielisyysliikkeen nousun myötä saa puhua äidinkieltään pääkaupungin silmäätekevien kanssa, sellaisten ihmisten, joiden ei iiriä luulisi osaavankaan. Suomalaisen on vaikea olla muistamatta, että meilläkin kutsuttiin 1800-luvulla kylänmiehet katsomaan, kun täällä on mies, jolla on hieno hattu päässä, ja silti se puhuu suomea!

Peigin omaelämäkertaa on luetettu jokseenkin kaikille irlantilaisille koululaissukupolville, ja sille on muodostunut jonkinlaisen "pakkopullan" maine. On syytä myös muistaa, että Peigin puhuma iiri on kovin murteellista ja eroaa selkeästi nykyaikaisen iirin päälinjasta. Oppilas, joka osaa Peigin iiriä, joutuu erikseen totuttelemaan Comharin, Foinsen tai Feastan kaltaisen nykykielisten aikakauslehtien uudenaikaisiin termeihin.

Tomás Ó Criomhthain - saarelainen

An tOileánach Léannta - Máiréad Nic Craithin tutkimus Tomás Ó Criomhthainin kirjasta An tOileánach

Tomás Ó Criomhthain Blasket-saarelta oli jo iäkäs kalastaja, kun hän tapasi saarella iirinkielisyysaktivistin, joka avasi hänelle tien kirjallisen sivistyksen maailmaan. Hän oli aluksi varsin haluton merkitsemään muistiin saaren tapahtumia tai kertomaan elämästään, koska hänen mielestään kaikkihan sen tietävät, mitä saarella tapahtuu. Ó Criomhthain osasi jo lukea vierasta kieltä, englantia, mutta vasta saatuaan luettavakseen Pierre Lotin kirjan Islannin kalastajat sekä Maksim Gorkin nuoruuden muistelmat englanniksi käännettyinä hän oivalsi, että hänenkin elämällään voisi olla kirjallista arvoa ja että se saattaisi kiinnostaa muita ihmisiä. Hänen innostuksestaan syntyi kaksi kirjaa: omaelämäkerta An tOileánach ("Saarelainen") ja päiväkirja Allagar na hInise. An tOileánachin on saksaksi kääntänyt sen englanninkielisestä versiosta The Islandman itse Nobel-kirjailija Heinrich Böll. Päiväkirja on englanniksi käännetty nimellä' Island Smalltalk, vaikka allagar tarkoittaa pikemminkin nahistelua kuin "small talkia".

Ulsterista Amerikan kultalaan ja takaisin: Micí Mac Gabhann

Rotha Mór an tSaoilin kansi

Blasket-kirjallisuutta on niin paljon, että hyvinkin iirinkielistä kulttuuria tuntevat henkilöt ovat taipuvaisia unohtamaan Blasket-saaren ulkopuolelta tulleet iirinkieliset omaelämäkerrat kokonaan. Näistä teoksista merkittävä on Micí Mac Gabhannin kirja Rotha Mór an tSaoil (englanniksi The Hard Road to Klondyke), jonka nimi tarkoittaa alun perin "elämän suurta pyörää". Tällä kielikuvalla iirissä viitataan elämän muuttuviin kohtaloihin: pyörän vanne käy välillä liejussa (epäonni), nousee sitten korkealle ilmaan (menestys) ja kääntyy lopulta takaisin maantien rapaan.

Micín elämä oli todella vaihtelevaa laatua: pikkupoikana hän joutui vahtimaan isänsä viinapannua poliisien ja rannikkovartijoiden varalta. Se oli vaarallista, sillä liipasinherkät englantilaiset sotilaat saattoivat virkainnossaan surmata pikkupoikiakin. Heti kynnelle kyetessään Micí hankkiutui Amerikkaan kultaa vuolemaan,sananmukaisesti, sillä juuri tuolloin oli käynnissä ruathar an óir, eli Klondiken kultaryntäys. Päästyään meren yli Micí joutui kuitenkin hankkimaan matkavaransa kovalla työllä, ja hän etenikin Klondykeen vain vähitellen, hakien aina työtä matkan varrelta. Uusi manner tarjosi Ulsterin pojalle monenlaisia ihmeitä ja elämyksiä, kuten Montanan intiaanit, joiden kulttuurissa ja kohtalossa Micí näki yhtäläisyyksiä iirinpuhujiin. Nykylukijan silmissä hämmentävintä on, että Micí onnistui ilmeisestikin matkustamaan Amerikkaan, työskentelemään siellä ja viettämään Yhdysvalloissa pitkiä aikoja oppimatta englantia hyödyksi asti. 1800-luvun lopussa Amerikka oli täynnä irlantilaisia siirtolaisia, joista varsin suuri osa yhä puhui iiriä. On todennäköistä, että maailman iirinpuhujien suuri enemmistö asui tuohon aikaan Yhdysvalloissa. Irlantilaisten salakapakoista ja omista porukoista Micí löysikin aina ystäviä ja jopa oman kylän miehiä, jotka auttoivat löytämään töitä ja yösijan.

Klondyken kultamaa, tír an óir, osoittautui kovien miesten valtakunnaksi. Micí oli kilttinä maalaismiehenä tavattoman järkyttynyt kultakenttien raa'asta olemassaolon taistelusta: kerran kumppani oli vähällä jättää hänet lumeen kuolemaan kesken vaelluksen, mikä järkytti häntä niin syvästi, että närkästys kuultaa vielä vuosikymmeniä myöhemmin kirjoitetun kirjan sivuilta. (Kirjan toimitti Ulsterin iirinkielistä perinnettä Irlannin radiolle kerännyt Proinsias Ó Conluain, joka meni sittemmin naimisiin Micín tyttären kanssa.) Aikanaan hän totesikin olevansa dubhdhóite den ór, pohjattoman kyllästynyt koko kullankaivuun, ja palasi kotiseudulleen Irlantiin, minne hän rakensi talon kullasta saamillaan rahoilla.

An Béal Bocht: kolmannen konstaapelin salainen elämä

Monilla enemmän englanninkielisistä töistään tunnetuilla irlantilaisilla kirjailijoilla on ollut oma pyrähdyksensä iirin puolella: esimerkkejä ovat Brendan Behan (Breandán Ó Beacháin), joka kirjoitti iiriksi näytelmän "Panttivanki" (The Hostage) alkuperäisversion An Giall, Edward McLysaght (Éamonn Mac Ghiolla Iasachta), joka laati aika tavanomaisen maaseuturomaanin Cúrsaí Thomáis ja syntyjään aransaarelainen Liam O'Flaherty (Liam Ó Flaithearta). Hän oli elinaikanaan arvostettu, mutta sittemmin irlantilaisen kirjallisuuden B-joukkueeseen jäänyt kirjailija: hänen teoksistaan se ainoa iirinkielinen, ranskalaisen Le Clézion intensiivisiä töitä muistuttava modernistinen novellikokoelma Dúil, lienee nyttemmin taiteellisesti merkittävin.

Suomessakin tunnetaan romaanistaan The Third Policeman (suom. "Kolmas konstaapeli") surrealistinen humoristi Flann O’Brien, oikealta nimeltään Brian Ó Nualláin, joka käytti myös Dion Boucicaultin näytelmästä haettua, kummallisen sekakielistä taiteilijanimeä Myles na gCopaleen. Hänen elämäntyönsä oli kuitenkin varsin paljon Kolmatta konstaapelia laajempi, ja siihen kuului myös iirinkielinen romaani An Béal Bocht (sananmukaisesti "Köyhä suu" tai "Suuparka", mutta itse asiassa sanonta tarkoittaa äänekästä itsesääliä - englanniksi kirja on käännetty nimellä The Poor Mouth, ruotsiksi Klagomunnen).

An Béal Bocht

An Béal Bocht on hulvaton parodia iirinkielisestä maaseutukirjallisuudesta, jossa kaikki on aina hieman oikeaoppisempaa kuin pitäisikään. Kaikki ne asiat, joista esimerkiksi Blasket-kirjallisuudessa kerrotaan kyllästymiseen asti, on tässä romaanissa paisuteltu elämää suuremmiksi. Tarina sijoittuu Corca Dorcha ("Pimeälä" tai "Syrjälä") -nimiselle iirinkieliselle alueelle ja sen päähenkilö syntyy talossa, jonka eteläisestä ikkunasta näkyy Blasket-saari, läntisestä Aran-saaret ja pohjoisesta Tory-saari - kaikki iirinkielisiä saaria, mutta todellisuudessa satojen kilometrien päässä toisistaan! Tomás Ó Criomhthainin lempihokemaa ní bheidh ár leithéidí arís ann ("meidänlaisiamme ei tule enää meidän jälkeemme") toistellaan kyllästymiseen asti, varsinkin mahdollisimman sopimattomissa kohdin. Päähenkilöt esiintyvät yliampuvasti ikään kuin pyrkien esittämään Peigin kaltaisista kirjoista opittua roolia seudulla käyville kieliaktivisteille, ja kunnianhimoinen tutkija nauhoittaa epähuomiossa porsaiden röhkinää luullen sitä aiemmin tuntemattomaksi iirin murteeksi ja saa tietenkin aikanaan avokätisen palkinnon tieteellisestä saavutuksestaan. Opettaja opettaa kaikkia lapsia englanniksi, jota kukaan ei ymmärrä, eikä hän ole tyytyväinen lasten iirinkielisiin nimiin, vaan lyö heitä karttakepillä ja antaa kaikille (myös tytöille) englanninkieliseksi nimeksi James O'Donnell.

An Béal Bocht on kirjoitettu varsin hyvällä, rikkaalla ja omintakeisella iirillä, josta huomaa, että kirjoittaja on perehtynyt kieleen monipuolisesti. Hän käyttää murteita virtuoosimaisesti: kun maisemiin ilmaantuu ulsterilaisen Séamus Ó Griannan maaseutunovelleille irvivä kliseehahmo, sekä kirjan leipäteksti että repliikit värittyvät ulsterinmurteisiksi. Kirja onkin menestyneimpiä iirinkielisiä romaaneja, mutta kaikkien sisäpiirivitsien ymmärtäminen edellyttää parodian kohteiden tuntemista.

Griannan veljekset

Ranafastin (Rinn na Feirste) kylässä Donegalin kreivikunnan iirinkielisellä alueella kasvaneet Seosamh Mac Grianna (1900–1990) ja Séamus Ó Grianna (1889–1966), jotka iirinsivät kirkonkirjojen mukaisen sukunimensä Greene eri tavalla, kuuluivat perinteensäilyttäjinä ja tarinankertojina maineikkaan perheen suureen lapsikatraaseen. Perheessä oli kaksi näkövammaista ja albiinoa sisarusta, joita kutsuttiin "valkoisiksi" (bán) - Seán Bán ja Annie Bhán. Vammaisuutensa vuoksi he viettivät suurimman osan elämästään kotitalon seinien sisällä, mutta varmaankin juuri tämän takia heistä tuli huomattavia seanchaíta, perinteisten tarinoiden kertojia ja traditioiden säilyttäjiä, jotka sanelivat elämänsä varrella monen heitä haastattelemaan tulleen tutkijan nauhurin kelat täyteen.

Seosamh ja Séamus - kylillä heitä kutsuttiin nimillä Joe Fheilimí ja Jim Fheilimí eli Viljamin Jooseppi ja Viljamin Jaska, koska isä, Feilimí Dhónaill Phroinsiais Greene, oli kylän ainoa Feilimí ("Viljami")-niminen mies - olivat samanlaisia kuin veljekset ainakin, mutta heidän elämänkohtalonsa muodostuivat hyvin erilaisiksi. Molemmat osallistuivat Irlannin vapaussotaan, tosin lähinnä pitämällä kiertävää iirinkielistä propagandateatteria. Molemmat taistelivat Irlannin 1920-luvun sisällissodassa Michael Collinsin vapaavaltiolaisia vastaan Éamon de Valeran tasavaltalaisten puolella. Molemmat joutuivat vankilaan. Molemmat pettyivät nationalismiin, koska se käytti iirin kieltä ja iirinkielisiä maaseutualueita vain yksipuolisesti hyväkseen. Silti heidän uransa kehittyivät varsin eri tavalla.

Séamus Ó Grianna

Séamus Ó Griannasta tuli eräänlainen "virallinen kirjailija", joka loi valtavan, mutta jossain määrin itseään toistavan elämäntyön: lähes kolmekymmentä romaania ja novellikokoelmaa, joissa hän kuvaa kotikyläänsä sellaisena enemmän tai vähemmän ihanteellistettuna, staattisena ja muuttumattomana miljöönä kuin hän sen muisti Dublinissa viettäminään vuosikymmeninä. Hän kieltäytyi hyväksymästä 1940-luvun lopulta alkaen käyttöön tullutta uutta oikeinkirjoitusta, vaan laati kirjansa vanhalla kirjoitustavalla ja "gaelilaisella" kirjaimistolla, joiden hän katsoi sopivan paremmin omaan murteeseensa. Suuri osa hänen novelleistaan on vain kansanomaisia anekdootteja tai faabeleita, joihin hän on ammattikirjailijan otteella lisännyt miljöötä ja henkilökuvausta, lihaa luiden päälle.

Séamus Ó Grianna kirjoitti parisataa novellia, joiden parhaimmisto on nyttemmin kerätty kaksiosaiseen kokoomateokseen Cora Cinniúna ("Kohtalon käänteitä"). Valikoimaan ei kuitenkaan sisälly hänen parhaana pidetty novellikokoelmansa Cith is Dealán ("Sadetta ja poutaa"). Hänen romaaneistaan tunnetaan parhaiten Caisleán Óir ("Kultalinna" - tai oikeastaan "Pilvilinna") ja Mo Dhá Róisín ("Molemmat Róisínini"). Muita romaaneja ovat muun muassa Tairngreacht Mhiseoige ("Miseogin ennustus"), Bean Ruadh de Dhálach ("Punatukkainen nainen Ó Dónaillin sukua"), Le Clap-Sholas ("Iltahämärän tullen") ja An Sean-Teach ("Vanha talo"). Hän kirjoitti myös kaksi muistelmakirjaa, lapsuutta käsittelevän teoksen Nuair a Bhí Mé Óg ("Kun olin nuori") ja muun muassa nuoruuden sotaseikkailuista kertovan jatko-osan An Saol Corrach ("Levoton elämä").

Séamus Ó Grianna, joka kylänsä rakastetun tarinankertojan Máire Connachtilaisen muistoa kunnioittaen kirjoitti kaunokirjalliset teoksensa kirjailijanimellä Máire, ei ollut täysin vailla ansioita kirjailijana. Hänellä oli mehevä, aika kitkeräkin huumorintaju, mutta hän käytti sitä hieman vastuuttomasti ja suututti monet ihmiset, mikä sitten pilasi hänen välinsä iirinkielisyysliikkeeseen ja katkeroitti häntä itseään entistä enemmän. Vanhoilla päivillään hän jopa liittyi iirinkielisyystoimintaa vastustavan Language Freedom Movement -järjestön jäseneksi. Tämän takia hänen tuotantoaan on alettu uudelleen arvostaa vasta 1990-luvulla, ennen muuta Ulsterin iirinkielistä kirjallisuutta laajalti tutkineen Nollaig Mac Conghailin työn ansiosta.

Seosamh Mac Grianna

An Druma Mór

Seosamh Mac Grianna oli erakkoluonne, joka ei koskaan tuntenut olevansa kotonaan missään, ja häntä vaivasi tasapainottomuus. Kuten veljensä, hän kouluttautui opettajaksi, ja ammatti sopi hänelle yhtä huonosti kuin veljellekin. Hän innostui iirinkieliseksi kirjailijaksi tutustuttuaan Pádraic Ó Conairen tuotantoon, ja esikuvansa tavoin hänkin pyrki luomaan iiristään modernin kirjailijantyön työkalun. Hän oli innostunut aikansa suurista aatteista: jonkin aikaa hän kutsui itseään kommunistiksi ja katsoi iirinkielisten irlantilaisten maaseutuihmisten eetoksen ja ajattelutavan olevan kommunistinen, ei katolinen - tällä hän kyllä lienee tarkoittanut kylänmiesten talkoo- ja yhteistyöhenkeä, ei mitään poliittista ideologiaa. Merkillistä kyllä hän pystyi samanaikaisesti ihailemaan Mussolinia, jonka pramea propaganda vetosi hänen Fiannaíocht-taruston sankarimyyteillä ruokittuun sieluunsa.

Hänen merkittävin teoksensa on romaani An Druma Mór ("Iso rumpu" tai vapaammin "Ison rummun kyläorkesteri"). Romaani kertoo karua maalaiselämää elävästä irlantilaiskylästä, jonka vuoden ainoa kohokohta on Pyhän Patrickin päivän paraati. Paraatin ja koko päivän symboli on An Druma Mór, suuri rumpu, joka otetaan aina esiin vähän ennen paraatia. Koko kylä kerääntyy rumpua säilyttävän miehen luo maanittelemaan, kunnes hän jännityksen kasvaessa lopulta suostuu: Táimid ag cur an tráthnóna amú, tá sé chomh maith againn an Druma Mór a thabhairt amach ("Johan tässä ilta menee hukkaan, eiköhän oteta Iso Rumpu esiin"). Mutta nykyaika saapuu kylään. Syntyy kaksi poliittista puoluetta, jotka alkavat kiistellä siitä, kelle rumpu kuuluu. Siinä missä tavanomainen lukija saattaa tuntea yhteisyyttä jonkun romaanihenkilön kanssa ja toivoa, ettei tämä menetä henkeään tarinan aikana, tämän romaanin lukija jännittää rummun puolesta: '"eivät kai nuo aio rikkoa sitä rumpua?". Valitettavasti tapahtuu jotain vielä pahempaa: se kylän yhteishenki, jonka symboli rumpu on, menettää merkityksensä uuden ajan poliittisissa kiistoissa.

Seosamh Mac Griannan oma elämä oli traaginen, kuten rummun tarina. Hän joutui alle nelikymppisenä Letterkennyn mielisairaalaan parantumattoman depression takia, eikä ehtinyt saada valmiiksi toista romaaniaan, joka olisi kertonut syntyperäisen iirinkielisen vieraantuneisuudesta pääkaupungin englanninkielisissä taidepiireissä. Romaanin nimeksi tuli Dá mBíodh Ruball ar an Éan - veljensä tavoin Seosamh kirjoitti hyvin ulsterilaista iiriä, ja standardikielellä hänen kirjansa nimi olisi Dá mBeadh Eireaball ar an Éan ("Jos linnulla olisi pyrstö"). Jo kirjan nimestä käy ilmi, että se on katkelma - se ei ehtinyt ensimmäisiä sataa sivua pitemmälle, kun kirjailijalta loppui veto: thráigh an tobar orm, "minulta kuivui kaivo", kuten hän itse sanoi. Vahinko, sillä kirja on yllättävän selväjärkinen, ja sen satiirinen kuva 1920–30-luvun Irlannin poliittisesta elämästä anarkistisen hauska.

Romaanikatkelmaa selvästi enemmän kirjailijan tasapainottomuudesta todistaa sitä ennen ilmestynyt matkakirja Mo Bhealach Féin ("Minun oma tieni"), jossa Seosamh kertoo Pádraic Ó Conairen esikuvan vaikutuksesta tekemistään patikkamatkoista pitkin Britteinsaaria. Erääseen yömajaan hän kirjoittautuu muinaisen tarusankarin nimellä; hän tapaa matkoillaan huumemafiaa pakoilevan lainsuojattoman (kyllä vain, jo 30-luvulla) sekä afrikkalaisten yhteistyöjärjestön delegaatteja, joiden kokoukseen hän tunkeutuu yrittäen saada itsensä nimitettyä järjestön puheenjohtajaksi, koska hän irlantilaisena on mielestään brittien sortama valkoinen neekeri.

Máirtín Ó Cadhain

Máirtín Ó Cadhain oli kansakoulun opettaja ammatiltaan, kuten Griannan veljekset. Kyseessä oli se akateeminen ammatti, johon iirinkieliseltä maaseudulta käsin oli helpointa kouluttautua. Hän oli kotoisin Connemaran rannikolta, ns. Cois Fharraigen alueelta, Galwayn (Gaillimh) kaupungin länsipuolelta. Nuorella iällä hän kiinnostui IRA:n toiminnasta ja muista nationalistisista pyrinnöistä: hän osallistui muun muassa suureen polkupyörämarssiin, jolla haettiin kannatusta iirinkielisten siirtokuntien perustamiselle Itä-Irlannin vehmaille kesantomaille. Tämä mielenosoitus johtikin Ráth Cairnin iirinkielisen kylän perustamiseen Meathin (An Mhí) kreivikuntaan lähelle Kellsin (Ceanannas Mór) ja Trimin (Baile Átha Troim) kaupunkeja.

Toiseen maailmansotaan Irlanti ei osallistunut, mutta Máirtín Ó Cadhain joutui pidätetyksi monien muiden IRA-miesten ja -sympatisöörien kanssa ja vietti sotavuodet - irlantilaisittain "hätätilan vuodet" (the Emergency years, blianta na hÉigeandála) - Kildaren Curraghin (Curach Chill Dara) internointileirissä. Hänen ainoa elinaikana julkaistu romaaninsa, Cré na Cille ("Kirkkomaan multa"), onkin muun muassa allegoria noista vankilavuosista. Romaanissa kuvataan Gaeltacht-alueen yhteiskunnallisia ristiriitoja kirkkomaassa maatuvien vainajien loppumattomina, inttävinä keskusteluina, joille Ó Cadhain sai mallin vankilavuosien keskusteluista IRA:n miesten välillä: vainajien perspektiivi maailmaan on ahdas ja heidän arvomaailmansa hyvin maallinen, he jaksavat muun muassa riidellä siitä, kenen hautapaikka on maksanut eniten. Kirja herättikin närkästystä sen vuoksi, että se kuvaa nationalistien ihannoiman iirinkielisen maaseudun siihen asti jaloiksi villeiksi mielletyt asukkaat äreinä ja ikävinä juntteina - koska Ó Cadhain oli itse yksi noista junteista, hänellä oli toki tähän oikeus.

Kirjailijan tuotannosta muistetaan yleensä vain tämä romaani, mutta itse asiassa hänen elämäntyönsä on laaja ja vaihteleva. Osallistuessaan yhteiskunnalliseen toimintaan hän laati pamfletteja ja kiistakirjoituksia, joilla on yhä myös kaunokirjallista arvoa. Novellikokoelmia hänen kynästään lähti runsaat puoli tusinaa, romaaneista kaksi - joycelaisittain kokeileva Barbed Wire ja Cré na Cillen maalaismaisemaan palaava Athnuachan - julkaistiin vasta 1990-luvulla, yli kaksi vuosikymmentä hänen kuoltuaan. Hänen poliittiset näkemyksensä, jotka ilmenevät parhaiten postuumista niteestä Tone Inné agus Inniu ("Tone eilen ja tänään"), ovat IRA:n piirissä toimineelle henkilölle melko tavanomainen populistisen sosialismin ja kansallismielisyyden yhdistelmä, mutta kirjailijana hän on omalaatuinen ja kiinnostava. Hän ei myöskään pitäydy maaseutumiljöössä, vaan kuvaa erityisesti tuotantonsa loppupuolella myös kaupunkiympäristöä, joka näyttäytyy joskus futuristisen epäinhimillisenä.

Breandán Ó hEithir - iirin Hannu Salama?

Breandán Ó hEithir oli kotoisin Aran-saarilta ja verraten läheistä sukua elämäntyylinsä suurimmaksi osaksi englannin kielellä tehneelle, mutta iiriä äidinkielenään puhuneelle Liam O'Flahertylle. Hän koetti 1940-luvulla nuorena miehenä opiskella Galwayn (Gaillimh) yliopistossa, mutta jätti opiskelun kesken malttamattoman temperamenttinsa vuoksi. Sen jälkeen hän toimi iirinkielisyysliikkeen kiertävän kirjakaupan ja propagandapakettiauton kuljettajana, mutta ajautui lehtimieheksi, jossa ammatissa hän toimi suurimman osan elämästään. Hän kirjoitti lehtijuttuja, myös nokkelia pakinoita ja urheilujournalismia, sekä äidinkielellään että englanniksi.

Televisiossa Ó hEithir toimi 1960–70-lukujen vaihteessa. Hänen toimittamansa ajankohtaisohjelma Féach! ("Katso!") seurasi ajan henkeä sikälikin, että se oli vasemmistolaisella, reporadiomaisella tavalla provokatorinen, erehtyipä joskus myös ymmärtämään Itä-Saksan kaltaisia maita liiaksikin. Vanhoillisen, katolisen Irlannin oloissa tämä oli toki varsin tehokas tapa närkästyttää ihmisiä.

Kirjailijana Ó hEithir, joka menehtyi syöpään 1990-luvun alussa, tunnetaan ennen muuta romaaneistaan Lig Sinn i gCathú ("Johdata meidät kiusaukseen") ja Sionnach ar mo Dhuan ("Kettu koukussani"). Jälkimmäisen kirjan nimi viittaa irlantilaisten kalastajien uskomukseen, jonka mukaan kettu tuottaa pahaa onnea, eikä sen nimeä saa mainita jottei kalaonni mene pilalle: "kettu koukkuusi käyköön!" (sionnach ar do dhuan) on siksi yksi pahimpia kirouksia ja tölväisyjä, mitä iiriksi voi sanoa.

Lig Sinn i gCathú on kuvaus opiskelijapojan pääsiäisviikosta 1940-luvun Galwayssa, jonka nimi kirjassa tosin on Baile an Chaisil - Ballycastle. Viina, seksi, solmuun menneet perhesuhteet, isän kuolema, eri tyttöystävien välillä poukkoilu ja muu levottomuus kuuluu nuorukaisen elämään. Vaikeasti alkoholisoituneiden tai vanhuudenhöperöjen professorien oikut keventävät hullunkurisuudessaan kirjan tunnelmaa. Ajankuvaan kuuluu poliittinen levottomuus, joka johtaa aika ajoin väkivaltaisiin yhteenottoihin de Valeran kannattajien ja hänen vastustajiensa välillä.

Ó hEithirin toinenkin romaani, absurdin koominen Sionnach ar mo Dhuan on naturalistinen kuvaus Irlannin yhteiskunnan pikkumaisesta ja ilkeämielisestä puolesta. Tällä kertaa se nähdään mielisairaalasta ja sen asukkaiden elämäntarinoista käsin. Molemmat romaanit sisältävät runsaasti anekdotaalista materiaalia, jota kirjailija ei aina onnistu mukauttamaan kovin luontevaksi osaksi juonta. Ilmapiirin luomisessa hän sitten onnistuu sitäkin paremmin: varsinkin ensimmäisessä romaanissa galwaylainen miljöö on kouriintuntuvan tunnistettava.

Vuonna 2000 Liam Mac Con Iomaire julkaisi Breandán Ó hEithiristä laajan, 700-sivuisen elämäkerran Iomramh Aonair ("Yksinsoutu").

Iirinkielinen kirjallisuus tänään

Vaikka mukaan laskettaisiinkin vain syntyperäiset iirinkieliset kirjailijat, sekä julkaisutoiminta että kirjallinen toiminta yleensä on iiriksi ollut viime vuosikymmenten aikana tavattoman ripeää. Syntyperäisten kirjallista toimintaa on vauhdittanut vuonna 1985 perustettu Cló Iar-Chonnachta, iirinkielisellä maaseudulla toimiva kustantamo, joka on julkaissut sekä vanhemman kirjallisuuden uusintapainoksia että paikallisten kirjailijoiden uusia teoksia. Vuonna 1986 taas Raven Arts Press toimitti kaksikielisen runoantologian The Bright Wave - An Tonn Gheal, joka toi myös englanninkielisen maailman tietoisuuteen sellaiset runoilijat kuin Nuala Ní Dhomhnaill, Caitlín Maude, Michael Davitt (Mícheál Mac Dáibhíde) ja Michael Hartnett (Mícheál Ó hAirtnéide). Näistä enää Nuala Ní Dhomhnaill on elossa. Myös runoilija ja lastenkirjailija Conleth Ellis kuoli melko varhaisella iällä.

Seal i Neipeal kansi

Nykyisiä iirinkielisiä kirjailijoita ovat muun muassa proosakirjailijat Pádraic Breathnach ja Pádraig Ó Cíobháin, runoilija Biddy Jenkinson, lastenkirjailija ja kuvataiteilija Dara Ó Conaola, näytelmäkirjailija Johnny Chóil Mhaidhc, novellisti Peigí Rose, proosakirjailija, elämäkertoja ja matkakirjailija Pádraig Ó Baoighill sekä homoeroottinen runoilija ja matkakirjailija, Jack Kerouacia esikuvanaan pitävä Cathal Ó Searcaigh, joka kohahdutti iirinkielistä lukijakuntaa vuonna 2004 näyttävästi kuvitetulla, paikallisten asukkaiden elämää syvästi eläytyen kuvaavalla matkakirjalla Nepalista, Seal i Neipeal ("Aika Nepalissa").

Homoseksuaalisuus on tärkeä teema myös Mícheál Ó Conghailen tuotannossa. Hän on merkittävämpi Cló Iar-Chonnachta -kustantamon perustajana ja johtajana kuin kirjailijana, mutta hän on julkaissut omiakin teoksia: näytelmän Cúigear Chonamara ("Connemaran viisikko"), novellikokoelmat An Fear a Phléasc ("Mies joka räjähti") ja An Fear nach nDéanann Gáire ("Mies joka ei naura") sekä romaanit Sna Fir ("Miehissä") ja Seachrán Jeaic Sheáin Johnny ("Jeaic Sheáin Johnnyn harharetki"). Novelleissa on usein fantastisen absurdi, jopa borgesilainen ote. Romaani Sna Fir kuvaa irlantilaisia homoseksuaalipiirejä, Seachrán Jeaic Sheáin Johnny taas yksinäisen vanhan miehen pakkomielteenomaista ihastumista nuoreen tyttöön.

Iirinkielisen kirjallisuuden nykytilasta puhuttaessa valitellaan usein iirinkielisen viihdekirjallisuuden vähäisyyttä. Viihdekirjailijoiksi luokiteltavista kirjoittajista tärkeimpiä lienevät Colm Ó Ceallaigh, Maidhc Dainín Ó Sé ja 1990-luvulla kuollut Cathal Ó Sandair.

Connemaralainen Colm Ó Ceallaigh ja kerryläinen Maidhc Dainín Ó Sé ovat Yhdysvalloista takaisin Irlantiin muuttaneita syntyperäisiä iirinpuhujia: molempien kirjat sijoittuvatkin mielellään amerikkalaiseen ympäristöön ja niille on ominaista myös amerikkalaisen massaviihteen vauhdikkuus, Ó Sén tapauksessa myös seksuaalisuus ja väkivaltaisuus. Ó Ceallaigh aloitti realistisella, mutta epäonnistuneella siirtolaiskuvauksella Deoir Ghoirt an Deoraí, mutta julkaisi sittemmin, 1990-luvun puolimaissa, varsin mukaansatempaavan, laajan romaanin Brídín-nimisen irlantilaisen orpotytön kohtaloista Amerikassa intiaanisota- ja uudisraivaaja-aikoina.

Myös Mícheál Ua Ciarmhaicin villin lännen rakkaustarina Iníon Keevack ("Keevackin tytär") on hyvä esimerkki nykyisestä iirinkielisestä viihdekirjallisuudesta. Huumorikirjallisuudeksi luokiteltavia novellikokoelmia ilmestyy paljon, esimerkiksi Johnny Chóil Mhaidhc Ó Coistealbhan Tórramh an Bhardail agus scéalta eile.

Joe Steve Ó Neachtain

Joe Steve Ó Neachtain tunnetaan ennen kaikkea iirinkielisen televisiokanavan saippuaoopperan Ros na Rún ("Salaisuuksien niemi") käsikirjoittajana. Vuosituhannen vaihteessa hän on kuitenkin kunnostautunut myös proosakirjailijana. Hän aloitti nykyaikaista arkielämää kuvaavalla realistisella novellikokoelmalla Clochmhóin, joka jo osoitti hänen kykynsä tarinankertojana. Sittemmin hän on julkaissut kaksi palkittua lukuromaania, Scread Mhaidne (kirjan nimi on oikeastaan kirosanan tyyppinen ilmaus, mutta tarkoittaa sananmukaisesti "Aamukirkaisu") ja Lámh Láidir (sananmukaisesti "Vahva käsi", mutta oikeastaan "Kovin kourin" tai "Väkivalta").

Molemmissa romaaneissaan Ó Neachtain paneutuu käsittelemään iirinkielisen maaseutuelämän pimeitä puolia. Scread Mhaidnen päähenkilö on nuori opettajatar Sorcha, jonka kasvattivanhemmat kuolevat. Tällöin hänen kasvattiäitinsä äreä sisar, jota kutsutaan pilkkanimellä Puhveli, heittää Sorchan ulos kasvattivanhempien kodista - "täällä ei äpäriä kaivata", Puhveli julistaa. Osoittautuu, että Sorcha on avioton lapsi. Järkytys pilaa Sorchan opettajanuran, kun hän käy murrosikäisen oppilaansa kimppuun tämän kutsuttua häntä äpäräksi. Tämän jälkeen Sorcha lähtee koulusta pakomatkalle, oikeaa äitiään etsimään. Romaani Lámh Láidir taas käsittelee sukuvihaa ja varallisuuserojen aiheuttamaa kateutta ja katkeruutta.

Joe Steve Ó Neachtain kirjoittaa vahvalla kertojanotteella suurista tunteista ja katkerista ristiriidoista. Hänen puutteenaan on ehkä pidettävä liikaa draamallisuutta. Samasta viasta voidaan moittia hänen kollegaansa Mícheál Ó Ráighnea, jonka mukaansatempaava ja elinvoimainen maaseuturomaani Bóthar na hAille Báine ("Valkokallion tie") toimisi ehkä paremmin kesäteatterin näyttämöllä kuin kirjankansien välissä: juonenkäänteet seuraavat toisiaan läkähdyttävällä vauhdilla.

Ó Neachtainin kirjailijantyötä voidaan kuitenkin pitää erinomaisena esimerkkinä siitä, että iirinkieliset maaseutuihmiset itse ovat nyt aktivoituneet ylläpitämään kirjallista kulttuuria keskuudessaan. Koska suurten kaupunkien iirinkielisyysharrastajat ovat vahva ja maksukykyinen markkina - amerikanirlantilaisista puhumattakaan - viihteellisiä lukuromaaneja voi olla jo taloudellisestikin kannattavaa julkaista iiriksi.

Muiden kuin syntyperäisten iirinpuhujien kirjallisuus

Kaikki iirinkieliset kirjailijat eivät ole syntyperäisiä iirinpuhujia. Muiden kuin syntyperäisten kirjoittamat kirjat ovat usein kielellisesti virheellisiä, mutta parhaat ovat kyenneet merkittäviin kirjallisiin suorituksiin jopa tyylillisistä puutteistaan huolimatta.

Eoghan Ó Tuairisc

Tunnetuimpia Galltacht-iirinkielisen kirjallisuuden edustajia (Galltacht tarkoittaa syntyperäisten iirinkielisten alue Gaeltachtin vastakohtaa eli englantilaistunutta Irlantia) on 1980-luvun alussa kuollut Eoghan Ó Tuairisc, jonka historialliset romaanit L'Attaque ja Dé Luain käsittelevät ranskalaisten maihinnousua Mayoon vuonna 1798 ja vuoden 1916 pääsiäiskapinaa Dublinissa. L'Attaque pyrki tolstoilaiseen realismiin eritoten näyttävässä sota- ja taistelukuvauksessaan; Dé Luain taas on otteeltaan modernistisempi erityisesti sisäisen monologin runsaan käytön ansiosta, jota tosin oli harjoittanut jo Seosamh Mac Grianna 1930-luvulla.

Diarmuid Ó Súilleabháin

Iirinkielisen kirjallisuuden uudistajana ja modernisoijana pidetään myös kokeellista prosaistia Diarmuid Ó Súilleabháinia, jonka kuvaus alkoholisoituneen, vaimonsa parisuhdeongelmien vuoksi menettäneen miehen elämästä, romaani Caoin Thú Féin, kuului kuusikymmenluvun suuriin kirjallisiin tapauksiin; hieman ennen kuolemaansa, 80-luvun alussa, hän julkaisi myös väkevän omaelämäkerrallisen vankilakuvauksen Ciontach.

Máirtín Ó Muilleoir

Iirin kielen vastustajat yrittävät mielellään esittää, että kaikki iirin puhujat ja harrastajat ovat IRA-henkisiä terroristeja. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta suosittujen iirinkielisten kirjailijoiden joukosta löytyy kyllä sellainenkin hahmo kuin Máirtín Ó Muilleoir, joka edustaa Sinn Féiniä belfastilaisessa paikallispolitiikassa. Hän on kirjoittanut muun muassa poliittiset muistelmat kaupunginvaltuutetun ajoiltaan (Comhad Comhairleora), veijaritarinan nuoruudenkokemuksistaan siirtotyöläisenä Saksassa (Krauts) ja politiikan maailmaan sijoittuvan pienoisromaanin (Ceap Cuddles). Sujuvakynäinen, joskin toisinaan tyypillisiin kielivirheisiin sortuva Ó Muilleoir on lahjakas ja vitsikäs, mutta joskus hänen huumoriinsa liittyy sellaista kyynistä julmuutta, josta voi aavistaa hänen poliittisen kantansa. Hän kuuluu niihin pohjoisirlantilaisiin, jotka ovat oppineet iirinsä Gaeltachtin sijasta Jailtacht-vankilassa, kuten suosittu sanaleikki ilmaisee asian.

Breandán Ó Doibhlin

Galltacht-kirjailijoiden saavutuksista kirjallisesti merkittävimpiä on myös Breandán Ó Doibhlinin alkujaan vuonna 1964 ilmestynyt kokeellinen, modernistinen romaani Néal Maidine agus Tine Oíche. Kirja on pitkälti introspektiivinen sisäavaruusmatka täynnä viittauksia erityisesti ranskalaiseen kirjallisuuteen, jonka sittemmin kirjallisuusesseillään kunnostautunut Ó Doibhlin tunsi erityisen hyvin.

Seán Ó Dúrois

Tällä hetkellä merkillepantavin Galltacht-kirjallisuuden edustaja lienee Seán Ó Dúrois. Hän aloitti uransa Akutagawa Ryuunosuken japanilaisista klassikoista laatimallaan iirinnöskokoelmalla Rashoomon - Akira Kurosawan filmatisointi kokoelman niminovellista on tunnettu meilläkin. Kääntäjästä hän siirtyi omaperäiseksi kirjailijaksi, joka on toistaiseksi julkaissut kaksi mystisen tunnelman läpitunkemaa salapoliisiromaania, Crann Smola ja Rí na gCearrbhach. Molemmat teokset sijoittuvat 1800-luvun Ulsteriin, jossa Pohjois-Irlannin nykyiset ristiriidat jo itävät, mutta myös muisto vuoden 1798 protestanttis-katolisesta yhteistyöstä elää. Romaanien ajankuva on huolella työstetty ja kielikin suureksi osaksi kaunista ja eloisaa. Päähenkilö on sympaattinen protestanttinen poliisitarkastaja Watters, joka rakastaa salaa katolista tyttöä ja pyrkii työssään tasapuolisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen, vaikka hänen odotetaan kohtelevan katolisia toisen luokan ihmisinä.

Pádraig Standún

Aran-saarilla pappina toimiva isä Pádraig Standún on julkaissut korvakuulolta opetellulla, kieliopin mutkia hieman oikovalla connachtilaisella murteellaan joukon helppolukuisia pienoisromaaneja, jotka käsittelevät usein ajankohtaisia, irlantilaisessa yhteiskunnassa keskustelua herättäneitä teemoja: aborttia, seksiä, vapautuksen teologiaa, kirkon asemaa yms.

Standún aloitti uransa vuonna 1983 romaanilla Súil le Breith ("Syntymän odotus" tai "Tuomion odotus"). Romaanin aiheena oli katolisen papin rakkaus huumepiireistä kuiville auttamaansa nuoreen naiseen. Tätä seurasi dystopiaromaani A.D.2016, joka sijoittui tulevaisuuden Irlantiin - kokonaan iirinkielistyneeseen, mutta samalla ankaraan kirkkovaltaan ja teokratiaan luisuneeseen, vanhoilliseen ja seksuaalikielteiseen totalitarismiin. Pappien selibaatti oli tulilinjalla romaanissa Cíocras("Himo" tai "Ankara nälkä"), jossa nuoreen au-äitiin rakastunut pappi ryhtyy nälkälakkoon protestoidakseen avioliittokieltoa vastaan.

Standúnin parhaana romaanina lienee pidettävä hulvattoman hauskaa ja kutkuttavan eroottista tarinaa An tAinmhí - kirjan nimi tarkoittaa sananmukaisesti "Elukkaa", mutta englanniksi kirja on käännetty iiristä lainatulla nimellä The Anvy. "Elukka" on vuosikymmeniä aikaisemmin itsemurhaa yrittäessään kadonnut ja kuolleeksi julistettu mies, joka itse asiassa piileskelee edelleen iirinkielisellä kotisaarellaan. Saarelaiset eivät tiedä tätä, vaan luulevat silloin tällöin ruokia varastelevaa ja jälkiä jättävää "elukkaa" yliluonnolliseksi olennoksi tai petoeläimeksi.

"Elukan" itsemurhayritykseen on aikoinaan ollut syynä pettymys rakkaudessa. Hänen vuosien takainen, toisen kanssa naimisiin mennyt ensirakkautensa on kuitenkin saanut aviomiehensä kanssa tyttären, näyttävän ja kauniin, mutta yksinäisen ja surullisen. "Elukka" rakastuu salaa tähän jo neljättäkymmentä käyvään naiseen, joka on hänen muinaisen ihastuksensa kaksoisolento, eivätkä nämä suuret tunteet suinkaan jää vaille vastausta...

Standún ei ole luopunut kirjailijantyöstä "Elukan" jälkeenkään. Hänen myöhempiin teoksiinsa kuuluvat muun muassa lesbolainen rakkaustarina Cion Mná (kirjan nimi tarkoittaa "Naisen työ" ja viittaa sanontaan cion fir = "miehen työ", ts. urotyö), joka samalla irvailee iirin kielen elvytystoimintaan liittyvälle byrokraattisuudelle, ja kirkkoa kritisoiva Eaglais na gCatacómaí ("Katakombikirkko").

Kirjallisuutta

• Mac Grianna, Seosamh: An Druma Mór. An Gúm, Baile Átha Cliath 1969/1981/1991 (ISBN puuttuu)
• Ó Cadhain, Máirtín: An tSraith dhá Tógáil. Sáirséal agus Dill, Baile Átha Cliath 1981. ISBN 0-902563-73-4
• Ó Cadhain, Máirtín: An tSraith Tógtha. Sáirséal agus Dill, Baile Átha Cliath 1977. ISBN 0-902563-62-9
• Ó Ceallaigh, Colm: Brídín - an Dilleachta. Cló Iar-Chonnachta, Indreabhán 1995. ISBN 1-874700-98-2
• Ó Ceallaigh, Colm: Meilt Mhuilte Dé. Coiscéim, Baile Átha Cliath 2002. (ISBN puuttuu)
• Ó Conghaile, Mícheál: Seachrán Jeaic Sheáin Johnny. Cló Iar-Chonnachta, Indreabhán 2002. ISBN 1-902420-63-2
• Ó Doibhlin, Breandán: Néal Maidine agus Tine Oíche. Sáirséal Ó Marcaigh, Baile Átha Cliath 1998. ISBN 0-86289-067-5
• Ó Dúrois, Seán: Rí na gCearrbhach. Coiscéim, Baile Átha Cliath 2003. ISBN 1-904808-02-6
• Ó Grianna, Séamus: Cora Cinniúna. Imleabhar 1. An Gúm, Baile Átha Cliath 1993. ISBN 1-85791-045-1
• Ó Grianna, Séamus: Cora Cinniúna. Imleabhar 2. An Gúm, Baile Átha Cliath 1993. ISBN 1-85791-073-7
• Ó Neachtain, Joe Steve: Lámh Láidir. Cló Iar-Chonnachta, Indreabhán 2005. ISBN 1-902420-79-9
• Ó Neachtain, Joe Steve: Scread Mhaidne. Cló Iar-Chonnachta, Indreabhán 2003. ISBN 1-902420-53-5
• Ó Searcaigh, Cathal: Seal i Neipeal. Cló Iar-Chonnachta, Indreabhán 2003. ISBN 1-902420-60-8
• Ó Tuairisc, Eoghan: Dé Luain. Sáirséal Ó Marcaigh, Baile Átha Cliath 1991. ISBN 0-86289-068-3
• Peig - A Scéal Féin. Toim. Máire Ní Mhainnín ja Liam P. Ó Murchú. An Sagart, an Daingean 1998. ISBN 1-870684-74-5
• Ua Ciarmhaic, Mícheál: Iníon Keevack. An Gúm, Baile Átha Cliath 1996. ISBN 1-85791-142-3
• Ua Maoileoin, Pádraig: Ó Thuaidh! Sáirséal Ó Marcaigh, Baile Átha Cliath 1983. ISBN 0-86289-020-9

Aiheesta muualla

• Cló Iar-Chonnachta (Syntyperäisten iirinkielisten kustantamo Connemarassa. Myös kansanmusiikkia.)
• Litríocht.com (Syntyperäisten iirinkielisten pitämä kirjakauppa Traleessa. Myös kansanmusiikkiäänitteitä.)