Hererojen ja namojen kansanmurha

Richard Knötelin maalaus hererosodasta.

Hererojen ja namojen kansanmurha oli 1900-luvun ensimmäinen kansanmurha, jonka Saksan keisarikunta toteutti vuosina 1904–1908 hereroja ja namoja vastaan ​​nykyisen Namibian alueella. Namibia oli tuolloin Saksan siirtomaa nimellä Saksan Lounais-Afrikka. Hereroita kuoli kansanmurhassa arviolta 24 000 – 100 000 ja namoja 10 000.

Tausta

Saksa sai Otto von Bismarckin johdolla itselleen Afrikasta siirtomaita, joihin Saksan Lounais-Afrikka kuului. Alueelle lähetettiin saksalaisia uudisasukkaita ja luotiin siirtomaahallinto, johon kuului myös sotilaita. Siirtomaaisännät alkoivat käyttää kaikkia alkuperäisväestöön kuuluneita paikallisia orjatyövoimana ja veivät näiden maat. Tämä johti välien kiristymiseen saksalaisten ja afrikkalaisten välillä.

Kansanmurha suoritettiin kostona kapinasta, jonka Samuel Mahareron johtamat hererot olivat tammikuussa 1904 aloittaneet saksalaisia vastaan. Kapinoivat hererot onnistuivat yllättämään saksalaiset ja surmasivat 123 saksalaista uudisasukasta. Lounais-Afrikan saksalainen kuvernööri Theodor Leutwein olisi halunnut ratkaista tilanteen neuvotteluilla, koska hereroita oli saksalaisiin verrattuna moninkertainen määrä. Berliinistä tulleiden käskyjen takia asia päätettiin kuitenkin ratkaista sotilaallisella voimalla, ja tämän varmistamiseksi keisari Vilhelm II nimitti Leutweinin tilalle kenraali Lothar von Trothan, joka oli aiemmin johtanut saksalaisia joukkoja Kiinassa ja Saksan Itä-Afrikassa. Kun Trotha saapui Namibiaan 11. kesäkuuta 1904, saksalaisten ja afrikkalaisten välillä ei ollut käyty taisteluita kahteen kuukauteen. Mukanaan Trotha toi 10 000 uutta saksalaista sotilasta.

Trotha löi hererot 11. elokuuta 1904 Waterbergin taistelussa, jossa kuoli arviolta 3 000 – 5 000 hereroa. Osa onnistui pakenemaan saksalaisia Omaheken alueella sijaitsevalle aavikolle. Trotha lähetti sotilaat paenneiden hererojen perään varmistaakseen, etteivät nämä pakenisi rajan taakse Betšuanamaahan. Aavikolle paenneet hererot tapettiin tai nämä kuolivat joko janoon tai juotuaan myrkytetyistä kaivoista.

Tuhoamiskäsky

Pilapiirros saksalaislehdessä 1906: ”Vaikka tuotto ei ollut suuri eikä parempaa laatua ole, voimme kuitenkin käyttää näitä luujauhetehtaassa.”

Trotha antoi 2. lokakuuta 1904 Ozombu Zovindimbassa niin sanotun tuhoamiskäskyn (saks. Vernichtungsbefehl), jonka mukaan jokainen Saksan alueella tavattu herero tuli ampua, mukaan lukien naiset ja lapset. Mahereron kiinniottajalle Trotha lupasi 5 000 markan palkkion ja muiden hereropäälliköiden kiinniottajille 1 000 markkaa. Keisari Vilhelm II kumosi Trothan tuhoamiskäskyn valtakunnankansleri Bernhard von Bülowin vaatimuksesta joulukuussa 1904.

Keskitysleirit

Tuhoamiskäskyn kumoamisen jälkeen hengissä selvinneet hererot otettiin kiinni ja lähetettiin keskitysleireille. Mallia otettiin leireistä, joita britit olivat perustaneet Etelä-Afrikkaan toisen buurisodan aikana. Myös namat nousivat kapinaan saksalaisia vastaan lokakuussa 1904, minkä jälkeen heidätkin vangittiin keskitysleireille. Keskitysleirien ruoka ja hygienia olivat puutteellisia. Lisäksi vangit laitettiin pakkotöihin ja osalla tehtiin ihmiskokeita. Leireille lähetetyistä afrikkalaisista kuoli arviolta 47–74 % leiristä riippuen. Erityisesti Eugen Fischer teki lääketieteellisiä kokeita lapsille, jotka olivat syntyneet saksalaisten tekemien raiskauksien tuloksena.

Tunnetuin keskitysleireistä lienee Lüderitzin kaupungissa sijainnut Shark Island, joka perustettiin vuonna 1905 ja oli toiminnassa kahden vuoden ajan. Siellä kuoli arviolta 1 000 – 3 000 henkilöä.

Konfliktin katsotaan päättyneen 31. maaliskuuta 1907. Siihen mennessä hereroita arvioitiin kuolleen 50 000 – 65 000 ja namoja 10 000.

Jälkipyykki

Kansanmurhan jälkeen Berliiniin lähetettiin jopa 3 000 hereroiden pääkalloa, joita mittailemalla saksalaiset rotututkijat pyrkivät osoittamaan hereroiden olevan alempaa rotua. Hereronaisia raiskattiin ja pakotettiin saksalaisten siirtomaaisäntien vaimoiksi.

Fischerin tekemät ihmiskokeet vaikuttivat suoraan Adolf Hitlerin käsitykseen rotuopista, ja Fischer opetti tuloksiensa mukaista rotuoppia natsilääkäreille, mukaan lukien Josef Mengelelle.

Sovinnonteko ja vastuun tunnustaminen

Kalaharin aavikolta löydettiin vuonna 1999 hererojen joukkohautoja, minkä seurauksena hererot alkoivat vaatia Namibiaa tunnustamaan teot kansanmurhaksi. Namibia halusi kuitenkin ylläpitää mahdollisimman hyviä suhteita Saksan kanssa, eikä siksi tehnyt asialle mitään.

Saksa vältteli pitkään tapahtumien tunnustamista kansanmurhaksi, kunnes heinäkuussa 2015 ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier julkaisi ohjeistuksen, jonka mukaan tapahtumista pitäisi alkaa puhumaan ”sotarikoksina ja kansanmurhana”.

Viralliset neuvottelut korvauksista aloitettiin tammikuussa 2017. Saksa haluasi antaa korvaukset kehitysapuhankkeina, mutta Namibia vaati rahallista korvausta. Tuhottujen kansojen jälkeläisten edustajia ole otettu neuvotteluihin. Sopimus syntyi toukokuussa 2021, jolloin Saksa tunnusti kansanmurhan ja lupautui maksamaan hereroiden ja namojen jälkeläisille 1,1 miljardin euron korvaukset seuraavien 30 vuoden aikana. Osa uhrien jälkeläisistä ei hyväksy sopimusta, koska he kokevat, ettei heitä huomioitu tarpeeksi neuvotteluiden aikana.

Kansanmurhasta on puhuttu unohdettuna kansanmurhana. Osa namibialaisista hereroista ja namoista ei ole tietoisia kansanmurhasta. Nykyään hererot muodostavat noin 10 % Namibian väestöstä.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hererojen ja namojen kansanmurha Wikimedia Commonsissa