Hellenistinen filosofia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hellenistinen filosofia käsittää antiikin filosofian aikakauden, joka alkoi Aristoteleen jälkeisistä filosofeista (noin vuodesta 300 eaa.) ja päättyi Rooman keisariaikaan ja uusplatonismin syntyyn.

Yleiskuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hellenistinen maailma vuonna 300 eaa.

Hellenistisellä kaudella filosofian pääasiallisena tutkimuskohteena oli etiikka. Filosofit pitivät tärkeimpänä esittää, kuinka ihminen voi saavuttaa onnellisuuden ja tasapainoisen elämän ja hallita ihmisen itsensä ulkopuolisten asioiden aikaansaamat tunteet, kuten halut ja pelot. Tällä ajalla syntyneisiin ja vaikuttaneisiin koulukuntiin kuuluivat kyynisyys, stoalaisuus, epikurolaisuus, skeptisyys ja kyreneläisyys. Näitä koulukuntia askarruttivat samanlaiset eettiset ongelmat, mutta niiden tarjoamat vastaukset poikkesivat toisistaan huomattavastikin. Aikakauden filosofikouluista merkittävimpinä pidetään stoalaisuutta, epikurolaisuutta ja skeptisyyttä.

Stoalaisuus kehittyi kyynisyyden pohjalle. Koulukunnan perustaja Zenon Kitionilainen sai paljon vaikutteita erityisesti Antistheneeltä ja Diogeneeltä. Stoalaiset opettivat mielenrauhan saavuttamista tunteiden hillitsemisellä ja elämällä sopusoinnussa sellaisen todellisuuden kanssa, jonka tapahtumia ihmiset eivät kykene suoraan hallitsemaan. He uskoivat jumalallisen kaitselmuksen kuitenkin loppujen lopuksi olevan ihmisten turvana.

Epikuroksen perustama epikurolaisuus asetetaan usein vastakkain stoalaisuuden kanssa. Päinvastoin kuin stoalaiset, epikurolaiset eivät uskoneet kaitselmukseen. Epikurolaisuus kehittyi materialistisen atomistin pohjalle ja seurasi näin Demokritoksen oppeja. Epikurolaisten mukaan mielenrauha seurasi ennen kaikkea kivun välttämisestä, sekä jumalten ja kuoleman pelon poistamisesta. Heidän mukaansa ihmisten tehtävänä sattumanvaraisessa maailmassa oli vain pyrkiä etsimään nautintoja ja ystävyyttä, kuitenkin kohtuullisuuden huomioon ottaen. Käytännössä epikurolaisuus saattoi olla hyvinkin askeettista.

Skeptisyys syntyi pythagoralaisuuden pohjalle. Skeptikoiden on sanottu kieltäneen totuuden ja sen löytämisen mahdollisuuden. Tosiasiassa he olivat ensi sijassa kriittinen koulukunta, jonka mielestä kukaan ei ollut vielä löytänyt totuutta, eikä sitä voitaisi löytää logiikan avulla. Tunteiden hillitsemisen keinona skeptikot pitivät maailmaa koskevien arvostelmien välttämistä. Tunnetuimmat skeptikot olivat Pyrrhon ja Sekstos Empeirikos. Skeptisyys vaikutti huomattavasti myös myöhempään Platonin Akatemiaan.

Näitä kolmea hellenististä pääkoulukuntaa yhdisti se, että ne katsoivat onnellisuuden (eudaimonia) koostuvan mielenrauhan (ataraksia) saavuttamisesta. Ne katsoivat, että onnellinen ja rauhallinen elämä vaatii, että ihmisellä on oikea käsitys todellisuudesta. Koulukuntien oleellinen ero oli tiedonkäsityksessä. Stoalaiset ja epikurolaiset suhtautuivat positiivisesti tiedon hankkimisen mahdollisuuteen, mutta niiden käsitys todellisuudesta ja ihmisten intellektuaalisista kyvyistä kuitenkin poikkesi toisistaan täysin. Ymmärrys maailman perimmäisestä luonteesta ja toiminnasta sekä eläminen sen mukaan johti heidän mukaansa mielenrauhaan. Skeptikot puolestaan kiistivät sekä stoalaisten että epikurolaisten positiivisen käsityksen tiedon hankkimisesta ja katsoivat, ettei ihminen voi tietää mitään. Tämä oikea käsitys todellisuudesta, eli tieto tietämisen mahdottomuudesta, johti kuitenkin samoin tavoiteltuun lopputulokseen eli mielenrauhaan.

Skeptikoita, stoalaisia ja epikurolaisia (sekä Platonia, ja vähäisemmässä määrässä myös Aristotelesta) yhdisti ennen kaikkea se, että kaikki katsoivat, ettei etiikkaa voi erottaa luonnon toimintaa koskevasta ymmärryksestä. Etiikka seuraa fysiikasta ja tietoteoriasta. Erot olivat siinä, millaisiksi ihmisten tiedolliset kyvyt katsottiin: skeptikot eivät niihin uskoneet; stoalaiset ja epikurolaiset taas katsoivat tiedon olevan mahdollista.[1]

Stoalaisuuden ja epikurolaisuuden menestyksen taustalla voidaan nähdä juuri näkemys ihmisen tiedollisista kyvyistä luonnon suhteen, ja tähän perustuva käytännöllinen etiikka. Filosofialla oli siis kaikenkattava teoreettinen pohja.[1]

Hellenistisen filosofian sokraattinen perintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sokrateen perintö näkyy hellenistisen filosofian koulukunnissa ja erityisesti niiden etiikassa vahvemmin kuin monissa muissa antiikin filosofisissa koulukunnissa, kuten peripateettisuudessa. Sokraattinen perintö voidaan jakaa kahteen osaan: toisaalta Sokrateen suoraan vaikutukseen eettisissä teorioissa, ja toisaalta niihin reaktioihin, joita Sokrateen henkilö, elämäntapa tai kohtalo ovat epäsuoremmin saaneet aikaan.[1]

Kaikkiin hellenistisiin koulukuntiin vaikutti "viisaan miehen" ideaali, joka oli peräisin viimeistään jo Kreikan seitsemästä viisaasta, ja johon Sokrateen "pyhimyskultti" ei voinut hellenistisenä aikana olla vaikuttamatta. Monet Sokrateelta peräisin olevista eettisistä käsitteistä olivat yhtä keskeisiä hellenistiselle filosofialle kuin Sokrateelle itselleen. Tällaisia käsitteitä ja ajatuksia olivat muun muassa:[1]

Yhteinen sokraattinen perintö mahdollisti koulukuntien välisen dialogin samoin kuin niiden vertailun nykyaikana, mutta niiden väliset erot ovat silti suuria. Itse filosofian tehtävästä kaikki hellenistiset koulukunnat olivat yksimielisiä: niiden mukaan filosofian tuli tarjota rationaaliset perusteet yksilön onnellisuudelle. Erimielisyydet koskivat onnellisuuden määritelmää tai sisältöä, filosofisen tutkimuksen aluetta ja tarvittuja osa-alueita, filosofista esitystapaa, filosofian yhteiskunnallista roolia, sekä radikalismin astetta.

Kyynikot keskittyivät pelkästään käytännölliseen etiikkaan, jossa tärkeintä oli ihmisten kouluttaminen tyytymään luonnollisiin asioihin ja rajoittamaan tarpeitaan. Muita filosofian osa-alueita heille ei ollut olemassa. Kyyninen filosofia oli yhteiskunnasta erillistä ja vetäytyvää, mutta silti radikaalia. Stoalaisuudessa ja epikurolaisuudessa etiikka oli yhtä lailla keskeistä, mutta heille filosofiaan kuului myös muita osa-alueita. Muiden osa-alueiden, kuten logiikan ja (meta)fysiikan, tavoitteena oli kuitenkin ensi sijassa etiikan palveleminen. Yksi suuria eroja koulukuntien välillä oli suhtautumisessa yhteiskunnalliseen osallistumiseen: stoalainen viisas osallistui politiikkaan, jos siihen ei ollut estettä; epikurolainen viisas ei osallistunut politiikkaan, ellei ollut pakko.

Sokrateen etiikan tulkitseminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hellenistiset koulukunnat tulkitsivat Sokrateen perintöä hyvin eri tavalla, koska sokraattinen kirjallisuus antoi epämääräisiä vastauksia muun muassa seuraaviin kysymyksiin:[1]

  • Hedonismi: Oliko Sokrates hedonisti, vai nautinnon vihollinen?
  • Tietämättömyys: Tarkoittiko Sokrates tietämättömyyden harrastuksensa otettavaksi vakavasti vai ei?
  • Poliittinen osallistuminen: Mikä oli Sokrateen suhtautuminen poliittiseen osallistumiseen?

Tästä huolimatta Sokrates otettiin malliksi siitä, kuinka filosofin tulisi hallita elämäänsä. Keskeistä hellenistisen viisaan toiminnassa olivat:[1]

  • Tunteiden, halujen ja ulkoisten olosuhteiden hallinta.
  • Omasta itsenäisyydestä ja rationaalisesta integriteetistä huolehtiminen.
  • Yleisen moraalin haastaminen ja oikeudenmukaisuuden määritteleminen uudelleen: aiemmin oikeudenmukaisuus oli nähty korkeimpien (esimerkiksi jumalallisten) sääntöjen noudattamisena.
  • Sisäinen käsitys onnellisuudesta, ulkoisen (esimerkiksi onnen käänteiden) sijasta.

Esimerkiksi kyynikoiden ja kyreneläisten Sokrates-tulkintojen eroa selittää se, että he ylikorostivat Sokrateen persoonan joitakin puolia toisten kustannuksella.[1]

Peripateettisuus vastaan hellenistinen filosofia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteles teki päätyön Sokrateen (tai Platonin Sokrateen) etiikan formalisoimisessa. Hän ei kuitenkaan viittaa Sokrateen opetuksiin muuten kuin kritisoidakseen, eikä esitä Sokratesta erityisenä ihannefilosofina. Myöhempi peripateettinen koulukunta otti enemmän etäisyyttä Sokrateehen ja sokraattiseen perintöön. Kyynikot ja (ainakin jotkut) kyreneläiset korostivat Sokrateen väitettyä vastenmielisyyttä tieteellistä tutkimusta kohtaan. Tämä ei luonnollisesti sopinut tieteellistä tutkimusta korostaneille peripateetikoille.[1]

Hellenistiset koulukunnat asettuivat monessa peripateettista koulukuntaa vastaan ja seurasivat kukin enemmän tai vähemmän Sokratesta. Hellenistisistä koulukunnissa kyynikoiden opetuksiin perustunut stoalaisuus oli sokraattisin. Sokraattinen kyreneläisyys vaikutti enemmän negatiivisesti kuin positiivisesti epikurolaisuuteen. Epikuros ihaili myös Pyrrhonin elämäntapaa. Sokraattisen piirin ulkopuolelta Epikurokseen vaikutti Demokritos.

Sokraattista oli erityisesti oman elämäntavan "täydellistäminen", sekä monien yleisten arvojen, kuten vaurauden, maineen ja kunnian tavoittelun, hylkääminen. Onnellisuus määriteltiin enemmän vapautena ja riippumattomuutena. Näiden yleisten arvojen hylkääminen oli samalla hyvin epäaristoteelista kuin sokraattista.[1]

Aristoteelinen perinteinen etiikka ei soveltunut hellenistisen ajan kosmopoliittisiin oloihin. Ei kuitenkaan ole uskottavaa, että Zenonilla ja Epikuroksella olisi ollut varsinaisesti enemmän älyä havaita maailman muuttuneen — heidän ajattelunsa vain perustui Aristotelesta enemmän Sokrateehen, jonka ajattelu oli valmiiksi riippumattomampaa kansallisuudesta, yhteiskuntaluokasta, sukupuolesta, jne.[1]

Hellenistisen filosofian koulukuntia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kyyninen ja stoalainen etiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Kyynikot ja stoalaisuus
Diogenes Sinopelainen, kyynisen koulukunnan maineikkain edustaja, joka tunnetaan tynnyrissä asujana.
Zenon Kitionilainen, stoalaisuuden perustaja.

Kyynikot olivat ensimmäisellä sijalla Sokrateen filosofian välittämisessä hellenistiseen maailmaan. Kyynisyyden pohjavirettä on havaittavissa myös kyreneläisissä, kaikista vastakohtaisuuksista huolimatta. Kyynisiä elementtejä on myös Pyrrhonin tavassa torjua filosofinen perinne.[1]

Kyynikot tunnetaan ennen kaikkea Diogeles Laertioksen ja muiden kirjoittajien anekdooteista, joissa on sekä mustaa huumoria, paradokseja että eettistä vakavuutta. Suurin osa anekdooteista keskittyy siihen, mitä kyynikot sanoivat, ei siihen, mitä he tekivät. Anekdootit hyväksyvät sanojen tavanomaiset pintamerkitykset, mutta syvämerkitykset on usein käännetty nurin ("isäntä"/"orja", "rehellisyys"/"varkaus"). Monissa anekdooteissa kyynikot yhdistetään Sokrateehen: "Krates mies kuin Sokrates";[2] "Diogenes kuin hulluksi tullut Sokrates".[3]

Kyyninen filosofia näyttäytyy helposti epämääräisenä ja täysin epäteoreettisena, kun sitä vertaa stoalaisuuteen, mutta se oli silti rakennettu systemaattiselle eudaimonismin perustalle:[1]

  1. Onnellisuus on elämistä luonnon mukaisesti.
  2. Onnellisuus on kaikkien saavutettavissa, jotka haluavat käydä läpi tietyn harjoituksen.
  3. Onnellisuuden ytimenä on itsensä hallitseminen.
  4. Itsensä hallitseminen on samaa kuin hyve.
  5. Onnellinen ihminen on ainoa todella viisas, kuninkaallinen ja vapaa.
  6. Rikkaudella, maineella ja vallalla ei ole mitään merkitystä.
  7. Onnellisuuden suurimpia esteitä ovat väärät arvostelmat ja niistä seuraavat tunnehäiriöt ja luonteen heikkous.

Kaikki hellenistiset koulukunnat myönsivät yhteyden, joka oli onnellisuuden sekä itsensä hallitsemisen, harjoituksen ja pelkkien tapojen hylkäämisen arvojen lähteenä välillä; vaikkakin muut tuon ajan koulukunnat hyväksyivät kohdat 1–7 vain osittain.

Kyynikoille luonnon mukaan eläminen ei tarkoittanut eläimeksi ryhtymistä. On kuitenkin olemassa ristiriita toisaalta "harjoituksen" tai "koulutuksen" ja toisaalta "luonnon mukaan elämisen" välillä — yleensä harjoitusta vaaditaan juuri siksi, että ihminen oppisi olemaan eri tavalla kuin luonnollisesti.

Kyynikot osoittivat, että monet perinnäistavat olivat haavoittuvia järjen kritiikin edessä. Järki kykeni haastamaan totunnaisen ajattelun, jossa onnellisuus riippui ulkoisista seikoista. "Viisas mies" oli itseriittoisena paremmin linnoittautunut tällaisia vastaan.

Stoalaiset pitivät itseään kyynisyyden perillisinä, ja linkittivät itsensä tätä kautta Sokrateehen. Stoalainen Apollodoros totesi, että "kyynisyys on oikopolku hyveeseen". Hyve ja onnellisuus saavutettiin siis harjoittamalla kyynistä filosofiaa, ei vuosien logiikan, fysiikan ja etiikan opintojen kautta. Epikuros puolestaan torjui nimenomaan kyynisyyden. Huolimatta eri koulukuntien suhtautumisesta kyynisyyteen, kaikki tunnustivat sen eettisen luonteen ja kiinnostuksen juuri samoihin asioihin, joita oma koulukunta piti keskeisenä. Kyynikoiden tärkeinä pitämiä ajatuksia voitiin hellenistisessä filosofiassa käsitellä myös itsenäisesti riippumatta kyynikoiden ylitseampuvasta tyylistä.

Kyreneläinen ja epikurolainen hedonismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Kyreneläisyys ja epikurolaisuus
Aristippos Kyreneläinen, kyreneläisyyden perustaja.
Epikuros, epikurolaisuuden perustaja.

Klassisessa perinteessä Epikuroksesta on tullut hedonismin keulakuva, mutta antiikissa kyseinen rooli oli Aristippoksella. Myöhemmät kyreneläiset Annikeris, Hegesias ja Theodoros, sekä heidän aikalaisensa Epikuros, kehittivät neljä kilpailevaa tulkintaa hedonismista, jotka kaikki vaikuttivat toisiinsa. Epikuroksen tulkinta voitti lopulta, ja kyreneläisyys kuoli 200-luvun eaa. puoliväliin mennessä. Kyreneläisyyden merkittävin vaikutus oli lähinnä epikurolaisuuden vastustajana ja muokkaajana.[1]

Aristippoksen hedonismi kytkeytyi Sokrateehen siinä, että hänelle vapaus oli asioista nauttimista ilman luopumista itsensä hallitsemisesta. Hänen mukaansa ihmisellä on varmuudella vain se, mitä hän tällä hetkellä kokee, joten välittömät ruumiilliset nautinnot ovat ainoat todella arvokkaat asiat. Järki ja eettinen hyve olivat nautinnon suhteen alempiarvoisia. Epikurokselle sen sijaan jo pelkkä kivun puuttuminen oli nautintoa. Lisää eroavaisuuksia on siinä, että hänelle nautintojen skaala oli paljon laajempi: mielen nautinnot olivat ruumiin nautintoja parempia, ja välittömien nautintojen lisäksi hän tunnusti myös menneiden ja tulevien nautintojen olemassaolon.

Kyreneläinen hedonismi oli yksinkertaisena teoriana helposti Epikuroksen torjuttavissa: välittömiä nautintoja tulisi olla saatavilla enemmän kuin mitä niitä yleensä on. Useimmat ihmiset myös haluavat elämältään muutakin kuin välittömiä nautintoja. Epikuros sovitti järjen, eettisen hyveen ja elämän pitkän tähtäimen suunnitelmat yhteen nautinnon kanssa kyreneläisiä uskottavammin.

Annikeriksen seuraajat korjasivat Epikuroksen vaikutuksesta oppiaan ottamalla huomioon ruumiillisten nautintojen lisäksi myös ystävyyden ja julkiset tunnustukset (eli mielen nautinnot). He kuitenkin käänsivät Epikuroksen mielen ja ruumiin nautintojen arvojärjestyksen päinvastoin. Toisaalta he näkivät Epikuroksen tulkinnan nautinnosta pelkkänä kivun poissaolemisena olevan huijausta: ainoastaan tällä tavoin hän saattoi pitää nautintoa kestävänä tilana.

Hegesiaan ja Theodoroksen seuraajat pyrkivät omalla tavallaan ylläpitämään Aristippoksen perintöä, samalla eroten sekä Annikeriksestä että Epikuroksesta. He johdattivat kyreneläisyyttä suuntaan, jolla on paljon yhteistä kyynikoiden sokraattisen etiikan tulkintojen kanssa, mutta erosivat kyynikoista pitäytymällä silti hedonistisessa oman nautinnon korostamisessa. Theodoros katsoi, että ruumiilliset nautinnot ja kivut ovat yhdentekeviä. Hegesias taas katsoi kyyniseen tapaan, ettei rikkaudella/köyhyydellä, vapaudella/orjuudella tms. ollut mitään vaikutusta nautintoon tai kipuun, mutta ei omaksunut Theodoroksen kantaa, jonka mukaan ruumiin nautinnot/kivut olisivat olleet yhdentekeviä. Kummatkin hylkäsivät monet perinteiset moraaliarvot, kuten ystävyyden, koska pitivät niitä vain kätkettynä itsekkyytenä. Hegesiaan mukaan onni oli mahdoton saavuttaa, ja hedonismi tulkittiin kivun välttämiseksi. Näin Hegeasias siis lopulta yhtyi Epikuroksen kantaan ainakin jälkimmäisen osalta. Tämä käänsi Aristippoksen alkuperäisen kyreneläisyyden osittain ylösalaisin.

Annikeriksen, Hegesiaan ja Theodoroksen erimielisyydet johtivatkin lopulta kyreneläisen koulukunnan kuolemaan. Jokainen heistä yritti ylläpitää erilaista kyreneläisyyttä Epikuroksen opin paineen alla. Epikuroksen opin menestyksen salaisuus voidaan nähdä siinä, että se hioutui kyreneläisyyden ansiosta sitä hienostuneemmaksi ja kattavammaksi hedonistiseksi opiksi.[1]

Hellenistinen skeptisismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Skeptikot

Etiikan tulkinnan peruslähtökohdat yhdistivät niin kyreneläisiä, kyynikoita, epikurolaisia kuin stoalaisiakin. Sokrateen henkilössä oli kuitenkin yksi puoli, jonka soveltamisesta ne eivät olleet lainkaan kiinnostuneita: Sokrateen "tietämättömyys". Sokrateen oppilaista ainoastaan Platon korosti tätä puolta, eikä hänkään katsonut, että Sokrates olisi kiistänyt kaiken tiedon mahdollisuuden. Myöhempi Akatemia tulkitsi hänet skeptikkona, ja Arkesilaos halusi korvata dogmaattisen platonismin skeptisismillä, jonka esikuvaksi hän laittoi Sokrateen. Hänelle skeptisismillä oli eettinenkin puoli: viisaan miehen kuului pidättäytyä arvostelmista.

Pyrrhon oli toinen skeptisismin kehittäjä. Antiikin aikaiset historioitsijat yrittivät liittää hänet perimyksellisesti Sokrateehen, mutta vaikka tällainen ei pidäkään paikkaansa, hänet voidaan silti kytkeä sokraattisiin ajatuksiin. Pyrrhon katsoi, että onnellisuus riippuu luonnosta, mutta koska luonnosta ei voida tietää mitään, mikään luonnossa ei ole itsessään hyvää eikä pahaa. Pyrrhon edelsi ajallisesti stoalaisia ja epikurolaisia, ja samoin heidän ajatuksiaan kahdelta osalta: 1) perusteettomien mielipiteiden ja tunteiden hylkääminen 2) mielenrauha.[1]

Eklektismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eklektismi ei ole varsinainen koulukunta, sillä eklektisyydellä tarkoitetaan parhailta tuntuvien osien valitsemista eri koulukuntien opeista. Diogenes Laertios tosin mainitsee Potamon Aleksandrialaisen perustaneen eklektisen koulukunnan.[4] Oppien yhdistely oli tyypillistä hellenistisen filosofian aikana, sillä ajatusten poimiminen yhtä lailla esimerkiksi sekä platonistisesta, stoalaisesta että aristotelisesta ajattelusta oli mahdollista ja yleistä. Esimerkiksi Ciceroa voidaan pitää tällaisena eklektikkona.

Hellenistisiä filosofeja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Diogenes Laertios: Merkittävien filosofien elämät ja opit. (Suomentanut sekä esittelyn ja selitykset kirjoittanut Marke Ahonen) Helsinki: Summa, 2002. ISBN 952-5418-07-3
  • Long, A. A. (1999): ”The Socratic Legacy”. Teoksessa Algra 1999, ss. 617–641.
  • Sihvola, Juha: ”Hellenistinen filosofia: epikurolaisuus, stoalaisuus ja skeptisismi”, teoksessa Korkman, Petter & Yrjönsuuri, Mikko (toim.): Filosofian historian kehityslinjoja. Helsinki: Gaudeamus, 1998. ISBN 951-662-708-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Long 1999
  2. ↑ Diogenes Laertios (DL) VII.3.
  3. ↑ DL VI.54.
  4. ↑ DL I.21.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Algra, Keimpe: The Cambridge History of Hellenistic Philosophy. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0521250285 Otteita teoksesta.
  • Annas, Julia: Hellenistic philosophy of mind. (Hellenistic culture and society, 8) Berkeley, CA: University of California Press, 1992. ISBN 0520075544
  • Inwood, Brad & Gerson, L. P.: Hellenistic Philosophy: introductory readings. Indianapolis: Hackett, 1997.
  • Long, A. A.: Hellenistic Philosophy. Berkeley: University of California Press, 1986.
  • Long, A. A. & Sedley, D. S.: The Hellenistic Philosophers. Cambridge: Cambridge University Press, 1987.
  • Sharples, R. W.: Stoics, Epicureans and Sceptics: an introduction to Hellenistic Philosophy. London: Routledge, 1986.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Antiikin filosofiset koulukunnat
Esisokraattinen filosofia Miletoslaiset · Pythagoralaiset · Efesoslaiset · Elealaiset · Pluralistit · Atomistit · Sofistit
Sokraattinen filosofia Akatemialaiset · Peripateetikot · Kyynikot · Kyreneläiset · Megaralaiset · Dialektikot · Elisläiset
Hellenistinen filosofia Epikurolaiset · Stoalaiset · Skeptikot · Uuspythagoralaiset · Uusplatonistit
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hellenistinen_filosofia&oldid=22740733”