Fryyginen
Soita (ohje).Fryyginen merkitsi musiikin teoriassa alun perin erästä muinaiskreikkalaista sävellajia ja siihen liittyvää asteikkoa. Myöhemmin sana tuli tarkoittamaan siitä selvästi poikkeavaa keskiaikaista kirkkosävellajia sekä siihen liittyen nykyisin sellaista diatonista asteikkoa, joka esimerkiksi pianon valkoisilla koskettimilla ulottuu E:stä seuraavaan, oktaavia korkeampaan E:hen mutta joka voidaan myös transponoida muulle korkeudelle, jolloin C:stä alkavassa fryygisessä asteikossa D, E, A, H on alennettu Des-, Es-, As- ja B-säveliksi.
Kreikkalainen fryyginen sävellaji
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Soita (ohje)
Soita (ohje).Fryyginen sävellaji (oikeastaan harmonia tai tonos) sai nimensä kreikkalaisten itäpuolella Vähässä-Aasiassa asuneiden fryygialaisten mukaan. Siinä oli oktaavissa kaksi tetrakordia eli neljän sävelen jaksoa, joita erotti toisistaan kokoaskel. Fryygisestä asteikosta oli kolme muotoa:
- enharmoninen muoto, jossa kummankin tetrakordin sisällä sävelten korkeuserot olivat suuri terssi ja kaksi neljäsosa-askelta ja yksi kokoaskel
- kromaattinen muoto, jossa kummankin tetrakordin sisällä sävelten korkeuserot olivat pieni terssi ja kaksi puoliaskelta
- diatoninen muoto, jossa kummankin tetrakordin sisällä sävelten korkeuserot kaksi kokoaskelta ja yksi puoliaskel.
Kreikkalaisessa musiikissa asteikot luettiin nykyisestä käytännöstä poiketen tavallisesti ylhäältä alaspäin.[1] Diatonisessa muodossa asteikon sävelet olivat samat, jotka nykyisin saadaan soittamalla pianon valkoisilla koskettimilla D:stä alaspäin seuraavaan D:hen saakka, nykyisillä sävelnimillä siis: D C H A | G F E D,[2], mikä on käytännössä sama asteikko, joka nykyisin tunnetaan nimellä fryyginen. Diatonisessa muodossa asteikon sävelet olivat samat, jotka nykyisin saadaan soittamalla pianon valkoisilla koskettimilla D:stä alaspäin seuraavaan E:hen saakka, nykyisillä sävelnimillä siis: D C H A | G F E D. Kreikkalainen diatoninen fryyginen asteikko oli käytännössä sama kuin myöhempi keskiaikainen doorinen kirkkosävellaji ja nykyinen doorinen moodi.
Kreikkalaisen käsityksen mukaan kuhunkin sävellajiin liittyi erilainen eetos. Fryygistä sävellajia pidettiin ekstaattisena.[1], ja se olikin saanut tämän nimensä sen vuoksi, koska Vähän-Aasian fryygialaisilla oli kreikkalaisten keskuudessa villin, vapaan ja "ekstaattisen" kansan maine.[3] Platon olisi ihannevaltiossaan sallinut vain fryygiseen sekä sielua vahvistavana pidettyyn dooriseen sävellajiin perustuvan musiikin.[1]
Sekaannuttavasti jotkut teoreetikot kuten Kleonides nimittivät fryygiseksi myös yhtä kolmestatoista kromaattisesta transponointitasosta riippumatta siitä, mistä intervalleista asteikko muodostui.[3]
Keskiaikainen ja nykyinen fryyginen moodi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keskiaikainen fryyginen sävellaji
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varhainen katolinen kirkko kehitti kahdeksan sävellajin järjestelmän, johon kuuluville sävellajeille keskiaikaiset musiikkiteoreetikot antoivat samoja nimiä, joita aikaisemmin oli käytetty antiikin kreikkalaisista harmonioista. Nimi fryyginen annettiin kolmannelle näistä kirkkosävellajeista. Sen autenttinen muoto alkaa E:stä, joka on sävellajin päätössävel eli finalis, ja ulottuu oktaavia ylempänä olevaan E:hen. Sen jakaa kahtia sävel H, ja niinpä asteikon alussa on yhden puoliaskelen ja kolmen kokoaskelen muodostama pentakordi, lopussa yhden puoliaskelen ja kahden kokoaskelen muodostama tetrakordi:[4]
E F G A H + H C D E
Tämän sävellajin ambitus ulottui yhden sävelaskelen alemmaksi D:hen. Asteikon kuudetta sävel, C:tä, pidettiin usein päätössävelen jälkeen asteikon tärkeimpänä sävelenä (tuba), joskin 1400-luvulla Johannes Tinctoriksen mielestä sellaisena olisi ollut pidettävä asteikon neljättä säveltä, A:ta.[4]
Yhdistämällä tetrakodrit ja asteikon alin sävel saadaan hypofryyginen sävellaji:
G | A B C D | (D) E F G
Fryygiselle sävellajille on ominaista, että päätössävelen alapuolella on kokoaskel, yläpuolella puoliaskel. Tämän vuoksi, päinvastoin kuin sekä duurissa että harmonisessa mollissa, päätössävelen yläpuolella oleva sävel saa eräänlaisen johtosävelen luonteen. Tämä antaa fryygiselle sävellajille omalaatuisen "häilyvän" luonteen.[5]
Myöhempinä aikoina fryyginen kirkkosävellaji on usein käsitetty molliksi, jossa melodia tavanomaisesta poiketen päättyy asteikon viidenteen säveleen, huippusäveleen eli dominanttiin. Täten e-fryyginen olisi itse asiassa a-molli, jossa asteikon päätössävel, finalis, johon sävelmät päättyvät, ei tonaalisessa mielessä olisikaan perus- vaan huippusävel.[6] Vastaavasti hypofryyginen, eräissä tapauksissa autenttinen fryyginenkin kirkkosävellaji olisi d-molli, jossa sävelmä päättyy teräsäveleen eli asteikon toiseen säveleen ja jossa asteikon kuudes sävel, B, on tavallisimmin korotettu H:ksi. Tulkintaa on perusteltu sillä, että melodian keskellä olevan säkeen päättyminen asteikon toiseen tai viidenteen säveleen on uudemmassakin musiikissa aivan yleistä, mutta keskiaikaiset kirkkosävelmät olisi erityisen vaikutelman aikaansaamiseksi usein tarkoituksella lopetettu näihin, ikään kuin kesken, jotta kuulija jäisi odottamaan jatkoa.[7][8]
Nykyinen fryyginen moodi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Soita (ohje).Nykyaikaisessa länsimaisessa musiikissa fryyginen moodi on sukua luonnolliselle mollille, joka tunnetaan myös aiolisena moodina. Fryyginen asteikko eroaa aiolisesta vain siinä, että sen toinen sävel on aioliseen verrattuna puoliaskelen verran alennettu. Seuraava kaavio esittää E:stä alkavaa fryygistä asteikkoa, e-fryygistä. Siihen on merkitty tonaaliset asteet, jotka osoittavat, miten duuri ja luonnollinen molli voidaan muuntaa fryygiseksi moodiksi:
E-fryyginen Moodi: E F G A H C D E Duuri: 1 ♭2 ♭3 4 5 ♭6 ♭7 1 Molli: 1 ♭2 3 4 5 6 7 1
Fryygisessä moodissa on siis perussävelen lisäksi pieni sekunti, pieni terssi, puhdas kvartti, puhdas kvintti, pieni seksti ja pieni septimi. Koko- ja puoliaskelet vuorottelevat seuraavasti: puoliaskel – kokoaskel – kokoaskel – kokoaskel – puoliaskel – kokoaskel – kokoaskel.
Sekaannusta saattaa aiheuttaa se, että nykyinen fryyginen moodi muistuttaa lähinnä muinaiskreikkalaista doorista harmoniaa sen diatonisessa muodossa. Sen sijaan muinaiskreikkalainen fryyginen harmonia muistuttaa nykyistä doorista moodia.
Fryygisen moodin käyttötapoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fryyginen dominanttiasteikko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fryyginen dominanttiasteikko saadaan korottamalla fryygisen asteikon kolmas sävel:
E-fryyginen dominanttiasteikko Moodi: E F Gis A H C D E Duuri: 1 ♭2 3 4 5 ♭6 ♭7 1 Molli: 1 ♭2 ♯3 4 5 6 7 1
Fryygistä dominanttiasteikkoa sanotaan myös 'espanjalaiseksi mustalaisasteikoksi, koska se muistuttaa flamencomusiikissa esiintyviä asteikkoja. Flamencomusiikki käyttää fryygistä asteikkoa sekä arabialaisen maqām Ḥijāzī -asteikon muunnelmaa, joka muistuttaa fryygistä dominanttiasteikkoa mutta jossa asteikon kuudes sävel on korotettu. Siinä esiintyy myös kaksimoodinen yhdistelmä, jossa asteikon toinen ja kolmas sävel esiintyvät vaihdellen toisinaan fryygisen asteikon mukaisesti alennettuina, toisinaan duuriasteikon mukaisina.[9] Fryyginen dominanttiasteikko on myös harmonisen mollin viides moodi, eli esimerkkinä mainittu E-fryyginen dominantti on harmonisen a-mollin viides moodi.
Fryyginen moodi jazzissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nykyaikaisessa jazzissa fryygistä moodia käytetään soinnuissa, erityisesti vaillinaisessa soinnussa sus4(♭9), jota toisinaan sanotaan fryygiseksi suspendoiduksi soinnuksi. E-fryygisessä moodissa saattaa esiintyä esimerkiksi sointu E-A-H-D-F.
Fryyginen lopuke ja napolilainen sekstisointu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Fryygisen kirkkosävellajin mukaan on saanut nimensä myös fryyginen lopuke, joka on tavallinen barokkimusiikissa, varsinkin Corellin, Händelin ja Bachin teoksissa. Se päättyy mollin dominanttisointuun, jota edeltää asteikon neljännen tai kuudennen asteen sointu ensimmäisenä käännöksenä. Esimerkiksi a-mollissa esiintyy tällöin ensin sointu a-c-f tai f-a-d ja sen jälkeen dominanttisointu gis-h-e.[5]
Fryygiselle sävellajille sukua on myös napolilainen sekstisointu, jossa molliasteikon toinen sävel esiintyy alennettuna.[5]
Tunnettuja fryygisiä sävellyksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Antiikin aikaisia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Limeniuksen vuonna 128 eaa. säveltämä ensimmäinen delfoilainen hymni; sävelmässä vuorottelevat fryyginen ja hyperfryyginen tonos moninen muunnelmineen[10]
- Seikilos-hymni[11]
Keskiaikaisia ja renessanssiaikaisia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- roomalainen muunnelma requiemin introituksesta "Rogamus te" on autenttisessa fryygisessä sävellajissa.[12]
- Seuraavat Josquinin sävelmät:
- neliosainen sovitus teoksesta Mille Regretz
- Missa Pange Lingua
- kuusiosainen motetti Praeter Rerum Seriem
- Orlando di Lasson motetti In me transierunt[13]
- Giovanni Pierluigi da Palestrinan motetti Congratulamini mihi[14]
- Cipriano de Roren 7.osainen Missa Praeter Rerum Seriem
- Seuraavissa nykyisen suomalaisen virsikirjan virsissä on vanha fryyginen sävelmä:
- Nro 187, Armahda, Herra Jumala, saksalainen sävelmä 1500-luvulta (sävelmä esiintyy myös Mozartin oopperassa Taikahuilu)[15]
- Nro 322, Ajalla autuaalla me, saksalainen sävelmä viimeistään 1500-luvulta, mahdollisesti keskiajalta[16]
Barokkimusiikissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Johann Sebastian Bach käytti joissakin kantaateissaan alkuperäisiä fryygisiä koraalisävelmiä. Esimerkiksi Lutherin Aus tiefer Not schrei ich zu dir esiintyy samannimisessä Bachin kantaatissa (BWV 38), ja Matthaeus Greiterin sävelmä Es woll uns Gott genädig sein kahdesti kantaatissa Die Himmel erzählen die Ehre Gottes (BWV 76)[17]
- Heinrich Schützin Johannes-passio (1666)[18]
- Dietrich Buxtehuden preludi a-molli BuxWV 152[19] (jota BuxWV-luettelossa nimitetään "fryygiseksi"[20])
Romanttisessa musiikissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Seuraavat Anton Brucknerin sävellykset
- Ave Regina coelorum (1885–88)[21]
- Pange lingua (toinen versio, 1868), WAB 33[21][22]
- Sinfonia nro 3, eräät osuudet kolmannessa (scherzo) ja neljännessä osassa[21].
- Sinfonia nro 4 (kolmas versio, 1880), finaali[21]
- Sinfonia nro 6, toinen, kolmas (scherzo) ja neljäs osa[21]
- Sinfonia nro 7, ensimmäinen osa[21]
- Sinfonia nro 8, ensimmäinen ja neljäs osa[21]
- Tota pulchra es Maria (1878)[21]
- 'Vexilla regis' (1892)[21]
- Ralph Vaughan Williamsin Fantasia Thomas Tallisin teemasta[23], joka perustuu Thomas Tallisin 2. psalmille laatimaan sävelmään vuodelta 1567.
Nykyaikaisia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- John Coolidge Adams: Phrygian Gates[24]
- Samuel Barber:
- Adagio for Strings, op. 11[25]
- ”I Hear an Army”, from Three Songs, op. 10[25]
- Philip Glass, loppuaaria oopperassa Satyagraha[26]
Populaarimusiikissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Howard Shoren säveltämä "prologi" elokuvassa Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritarit[27]
Jazz-sävellyksiä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Music in Theory and Practice, II osa, 8. painos. Bernward and Saker, 2009. ISBN 978-0-07-310188-0
- ”Von alten zum neuen Adam: Phrygisher Kirchenton und moderne Tonalität in J.S. Bachs Kantate 38”, Von Luther zu Bach: Bericht über die Tagung 22.–25. September 1996 in Eisenach, s. 129–144. Eisenach: Internationalen Arbeisgemeinschaft für theologische Bachforshung; Sinzig, Studio-Verlag, 1996. ISBN 3-89564-056-5
- Otto Gombosi: Key, Mode, Species. Jouran of the American Musicological Society, 1951, 4. vsk, nro 1, s. 20–26. doi:10.1625.jams.1951.4.1.03a00020 Artikkelin verkkoversio.
- Saul Novack: The Significance of the Phrygian Mode in the History of Tonality. Miscellanea Musicologica, 1977, nro 9, s. 82–177. ISSN 0076-9355
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c ”Kreikan musiikki”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A-L), s. 225. Tammi, 1981. ISBN 951-30-5915-4
- ↑ Thomas J Mathiesen: ”Greece, §I: Ancient: 6. Music Theory: (iii) Aristoxenian Tradition: (d) Scales”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. (Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell) Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ a b Joh Solomon: Towards a History of Tonoi. Journal of Musicology, 1984, 3. vsk, nro 3, s. 242–251. doi:10.1525/jm.1984.3.3.03a00030 Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b Harold S. Powers: ”Phrygian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 19. osa, s. 634. (Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell) Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ a b c ”Fryyginen”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 2. osa (Dallapiccola – Hervé). Otava, 1977. ISBN 951-1-04191-6
- ↑ ”Fryyginen”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A-L), s. 116. Tammi, 1981. ISBN 951-30-5915-4
- ↑ Ilmari Krohn: ”Kirkkosävellajit”, Tietosanakirja, 4. osa (Kaivo–Kulttuurikieli), s. 1010-1012. Otava, 1912.
- ↑ ”Kirkkosävellajit”, Pieni tietosanakirja, 2. osa (Isopurje–Maskotti), s. 552. Otava, 1923. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Israel J. Katz: ”Flamenco [cante flamenco]”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. (Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell) Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ Egert Pöhlmann, Martin L. West: Documents of Ancient Greek Music: The Extant Melodies and Fragments. Oxford: Clarendon Press. ISBN 0-19-815223-X
- ↑ Jon D. Solomon: The Seikilos Inscription A Theoretical Analysis. American Journal of Philology, 1986, nro 107, s. 459, 461, 470.
- ↑ Karp Theodore, Fabrice Fitch & Basil Smallman: ”Requiem Mass”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. (Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell) Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ Peter Pesic: Earthy Music and Cosmic Harmony: Johannes Kepler's Interest in Practical Music, Especially Orlando di Lasso. Journal of the Seventeeth-Century Music, 2005, 11. vsk, nro 1. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Anthony F. Carver: Bruckner and the Phrygian Mode. Music and Letters, 2006, 86. vsk, nro 1, s. 74–99. doi:10.1093/ml/gci004
- ↑ Virsikirja, 187 Armahda, Herra Jumala Suomen evankelisluterilainen kirkko. Viitattu 4.9.2015.
- ↑ Virsikirja: 322 Ajalla autuaalla me Suomen evankelisluterilainen kirkko. Viitattu 4.9.2015.
- ↑ Thomas Braatz, Aryeh Oron: Chorale Melodies used in Bach's Vocal Works Es woll (or wolle/wollt) uns Gott genädig sein bach-cantatas.com. Viitattu 4.9.2015.
- ↑ Joshua Rifkin, Eva Linfield, Derek McCulloch & Stephen Baron: ”Schütz, Heinrich [Henrich][Sagittarius, Henricus]”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. (Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell) Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ Kerala J. Snyder: ”Buxtehude, Dietrich”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. (Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell) Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ Thematisch-systematisches Verzeichnis der musikalischen Werke von Dietrich Buxtehude: Buxtehude-Werke-Verzeichnis. Wiesbaden, 1985.
- ↑ a b c d e f g h i Anthony F. Carver: Bruckner and the Phrygian Mode. Music and Letters, 2006, 86. vsk, s. 74–99. doi:10.1993/ml/gci004
- ↑ Erich Wolfgang Partsch: Anton Bruckners phrygisches Pange Lingua (WAB 33). Singende Kirche, 2007, 54. vsk, nro 4. ISSN 0037-5721
- ↑ Hugh Ottaway & Alain Frogley: ”Vaugham Wiliams, Ralph”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. (Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell) Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ John Adams: Phrygian Gates for piano (1977). Earbox.com. Arkistoitu 17.5.2013. Viitattu 21.3.2021. (englanniksi)
- ↑ a b Samuel Barber, Jean Sibelius, and the Making of Amerian Romantic: The Musical Quarterly, 2000, 84. vsk, nro 2.
- ↑ Edward Strickland: ”Glass, Philip”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. (Toim. Stanley Sadie & John Tyrrell) Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5
- ↑ Doug Adams: The Music of the Lord of the Rings Films: A Comprehensive Account of Howard Shore's Scores, s. 54. Van Nuys, Kalifornia: Carpentier/Alfred Music Publishing, 2010. ISBN 0-7390-7157-2
- ↑ Bruno Pelletier-Backuaert: Various Thougts: Sus Chords brunojazz.com. Viitattu 4.9.2015.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Nate Comp: The Moods Of The Modes web.archive.org. 2009. Viitattu 4.9.2015.
- Phrygian Mode Song Guistar Music Therory.com website blog. Desi Serna. Viitattu 4.9.2015.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Michael Hewitt: Musical Scales of the World. The Note Tree, 2013. ISBN 978-0-957547-00-1
- Mary C. Tilton: The Influence of Psalm Tone and Mode on the Structure of the Phrygian Toccatas of Claudio Merulo. Theoria, 1989, nro 4, s. 106–122. ISSN 0040-5817
