Eetos
Eetos (m.kreik. ἦθος, ἔθος, ethos) on antiikin Kreikasta peräisin oleva termi, joka tarkoittaa vakiintunutta paikkaa,[1] tapaa[2] ja moraalista luonnetta. Retoriikassa eetos on yksi kolmesta suostuttelun välineestä paatoksen (pathos) ja logoksen ohella. Eetoksessa on kyse siitä, missä määrin puhujan henkilö kykenee saamaan yleisön vakuuttuneeksi siitä, että hän on uskottava.
Sana ethos on sanan ethikos (ἠθικός), “moraali“, "moraalisen luonteen osoittaminen", juuri, ja näin latinankielisen muodon ethica kautta sanan “etiikka“ alkuperä.
Retoriikka
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Retoriikassa eetos on yksi kolmesta vaikuttamisen keinosta logoksen ja paatoksen (pathos) ohella. Aristoteles käsitteli näitä teoksessaan Retoriikka retorisen argumentin osatekijöinä. Ollakseen uskottava, puhujan tulee ensinnäkin ilmaista oikeanlaista eetosta. Alun perin sana ilmaisi moraalista kykyä, mutta Aristoteles laajensi tämän tarkoittamaan kokemusta ja tietoa. Aristoteleen mukaan eetos tulisi saavuttaa yksinomaan sen kautta, mitä puhuja sanoo; ei sen kautta, mitä kuulijat ajattelevat hänen henkilöstään tai luonteestaan ennen kuin hän alkaa puhua.
Toiset retoriikasta kirjoittaneet ovat kuitenkin kyseenalaistaneet tämän, ja katsoneet, että eetos liittyy puhujan moraaliseen luonteeseen ja taustaan kokonaisuudessaan. Usein eetoksen katsotaankin viittaavan laajemmin puhujan luonteeseen, taustaan ja ominaisuuksiin, ja myös ulkoiseen olemukseen. Sekä puheeltaan että ulkoisesti asiantuntijalta vaikuttava henkilö vakuuttaa kuulijan helpommin. Esimerkiksi jos kyse on sairaudesta, kuulijan vakuuttaa helpommin lääkärin oloinen hahmo, mutta jos kyse on rock-konsertin järjestämisestä, rokkarin tai roudarin oloinen hahmo voi vaikuttaa uskottavammalta.[3]
Eetos ja paatos virittävät yhdessä kuulijan johonkin tiettyyn moraaliseen tilaan. Tämä tila vaikuttaa muun muassa siihen, kuinka kuulija tulkitsee puhujan sanoman ja kuinka syvästi hän omaksuu sen itse.[4]
Luonne kreikkalaisessa tragediassa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tapa, joilla kreikkalaisten tragedioiden henkilöhahmot muodostettiin, on tärkeää eetoksen tai moraalisen luonteen ymmärtämisen kannalta. Aristoteleen mukaan tragedioissa hahmon luonne (ethos) on se, mikä paljastaa jonkun moraalisen valinnan.[5]
A. T. Murrayn mukaan henkilöhahmojen kuvausta rajoittivat ne ulkoiset olosuhteet, joissa näytelmiä esitettiin. Näitä olivat yksi, muuttomaton näyttämö; välttämättömyys käyttää kuoroa; pieni joukko kuoron ulkopuolisia näyttelijöitä, mikä rajoitti vuorovaikutusta; suuret ulkoilmateatterit; sekä naamioiden käyttö. Tämä kaikki vaikutti siihen, että hahmot olivat muodollisia ja yksinkertaisia.[6] Murrayn mukaan myös tragedioiden sisäiset piirteet ovat tärkeitä hahmojen muodostumisen kannalta. Eräs näistä on se, että tragedioiden henkilöhahmot olivat lähes aina kreikkalaisen mytologian hahmoja. Tämä sai aikaan sen, että hahmot, niin kuin juonetkin, rajoittuivat olemaan yleisön jo entuudestaan hyvin tuntemien myyttien kuvauksia. Toinen piirre on näytelmien suhteellisen lyhyt kesto. Tämä rajoitti monimutkaisten luonteenkuvausten kehittelyä. Luonteet määrittyivät pääasiassa yhden kaiken ylittävän päämäärän kautta jo näytelmän alussa.[7]
Myös C. Garton huomauttaa, että kreikkalaisten tragedioiden henkilöhahmot ovat usein melko ohuita, ja luonnekuvaukset keskittyvät yhteen ominaisuuteen tai näkökulmaan. Näin henkilöhahmo voidaan nähdä myös jonkun ominaisuuden symbolina: esimerkkeinä Eumenidit symboloimassa kostoa ja Klytaimnestra symboloimassa esi-isiltä perittyä kirousta.[8] Luonnekuvaukset määrittyvät yleensä ennen kaikkea toiminnan kautta. Toisaalta erilaisia henkilöhahmoja on runsaasti, hahmot ovat ihmisluonteen kuvauksina luonnollisia, ja hahmoissa on sisäisiä ristiriitaisuuksia ja omia ominaispiirteitä.[9]
Murray tarkastelee myös juonen ja henkilöhahmojen välistä vuorovaikutusta. Aristoteleen mukaan juoni voi olla olemassa ilman henkilöhahmoja, mutta henkilöhahmot eivät voi olla olemassa ilman juonta, ja näin henkilöhahmot ovat toissijaisia juoneen nähden. Murray huomauttaa, että kreikkalaisten tragedioiden juonet olivat kuitenkin yleensä melko yksinkertaisia, ja erityisesti nykyihmisiin suurimman vaikutuksen tekevät nimenomaan henkilöhahmot. Murrayn mukaan Aristoteles on kuitenkin oikeassa siinä, ettei henkilöhahmoja voida kuvata ilman ainakin jonkinasteista juonen kuvausta.[10]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Garton, C.: Characteristics in Greek Tragedy. The Journal of Hellenic Studies, 1957, 77. vsk, nro 2, s. 247–254. Artikkelin verkkoversio.
- Murray, Augustus Taber: Plot and Character in Greek Tragedy. Transactions and Proceedings of the American Philological Association, 1916, 47. vsk, s. 51–64. Artikkelin verkkoversio.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Liddell, Henry George & Scott, Robert: ἦθος A Greek-English Lexicon. 1940. Oxford: Clarendon Press / Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi): Esim. Homeros: Ilias 6.511, “hevosten paikka“.
- ↑ Liddell, Henry George & Scott, Robert: ἔθος A Greek-English Lexicon. 1940. Oxford: Clarendon Press / Perseus Digital Library, Tufts University. (englanniksi)
- ↑ Sovellettu: Karvonen, Erkki: Viestinnän tutkimuksen oppihistoriaa: Retoriikka Johdatus viestintätieteisiin. Tampereen yliopisto. Viitattu 3.3.2010.
- ↑ Retorisen vaikuttamisen keinot Viestintä: Väittelytaito. Teknillinen korkeakoulu, TKK kielikeskus. Arkistoitu 23.9.2008. Viitattu 3.3.2010.
- ↑ Jones, John: On Aristotle and Greek tragedy, s. 32. Stanford University Press, 1980. ISBN 0804710937 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Murray (1916), 53-54.
- ↑ Murray 1916, s. 54-56.
- ↑ Garton 1957, s. 247-248.
- ↑ Garton 1957, 250-251.
- ↑ Murray 1916, s. 53.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Castriota, David: Myth, Ethos, and Actuality: Official Art in Fifth-Century B.C. Athens. London: University of Wisconsin Press, 1992.
- Halloran, S. Michael: Aristotle's Concept of Ethos, or if not His, Someone Else's. Rhetoric Review, Sep., 1982, 1. vsk, nro 1, s. 58–63. Artikkelin verkkoversio.
- Miller, Arthur B.: Aristotle on Habit and Character: Implications for the Rhetoric. Communication Monographs, 1974, 41. vsk, s. 309-316.
- Reynolds, Nedrad: Ethos as Location: New Sites for Discursive Authority. Rhetoric Review, Spring, 1993, 11. vsk, nro 2, s. 325–338. Artikkelin verkkoversio.
