Forensinen kielentutkimus
Forensinen kielentutkimus tai forensinen lingvistiikka (forens(s)inen = oikeutta koskeva[1]) on soveltavan kielitieteen osa-alue, jota voidaan käyttää yhtenä rikostutkinnan menetelmänä silloin, kun rikoksen tekemiseen liittyy tekstejä. Tekstit voivat olla puhuttuja tai kirjoitettuja. Tämän perusteella suomenkielisessä tutkimuksessa forensinen kielentutkimus jakautuukin forensiseen fonetiikkaan ja forensiseen lingvistiikkaan. Koska forensinen kielentutkimus on soveltavaa kielitiedettä, se ei sido tutkijaa käyttämään vain tiettyjä menetelmiä tai tiettyjä teorioita.[2]
Maailmanlaajuisesti forensinen kielentutkimus on jo vakiintunut osa rikostutkimusta. Suomessa forensista lingvistiikkaa ei juuri tunneta, mutta forensinen fonetiikka on tunnetumpaa. Keskusrikospoliisissa työskenteleekin äänitutkija, mutta yhtään kielentutkijaa ei ole tällä hetkellä poliisin palveluksessa.[2]
Tutkimuksen eteneminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Forensisen kielentutkimuksen kohteena ovat kieli ja tekstikokonaisuus. Tutkimusaineistona voivat olla esimerkiksi kirjeet, tekstiviestit tai hätäkeskuspuheluäänitteet. Tutkimus voi kohdistua tekstin sisältöön, mihin tahansa kielen piirteeseen, kirjoitetun tekstin visuaalisiin ratkaisuihin, puhutun tekstin foneettisiin piirteisiin tai äänitteiltä kuuluviin muihin ääniin. Tutkija yrittää myös jäljittää kontekstia, jossa teksti on tuotettu. Tutkimus ei perustu pelkkään vaikutelmaan, vaan järjestelmälliseen analyysiin ja esimerkiksi aineistosta koottuihin tilastoihin.[2][3]
Rikostutkimuksessa forensista kielentutkimusta voidaan käyttää esimerkiksi rikos- tai huijausepäilyssä käytetyn tekstin kirjoittajan selvittämiseen. Tällöin tutkijalla voi olla käytössään tekstinäytteitä eri kirjoittajilta, joita hän vertaa epäilyssä käytettyyn tekstiin. Toisaalta epäilyyn liittyviä tekstejä voi olla useita, joiden väitetään olevan eri kirjoittajien kirjoittamia, ja tutkija selvittää, onko tekstien takana kuitenkin sama henkilö. Kirjoittajan profiloinnista puolestaan on kyse, kun selvitetään, minkälaisen henkilön kirjoittama teksti voi olla. Tällöin ei pyritä saamaan selville kirjoittajan tarkkaa henkilöllisyyttä, vaan selvitetään esimerkiksi, voiko tietty teksti olla vaikkapa lapsen kirjoittama.[3] Äänitteiltä tutkitaan pitkälti samoja asioita, kuten tekstin tuottajan eli puhujan henkilöllisyyttä ja äänitteen (vrt. esim. kirjeen) aitoutta, minkä lisäksi voidaan tulkita puhujan tunnereaktioita äänen perusteella[2].
Kun kirjoitettua tekstiä tarkastellaan forensisen kielentutkimuksen näkökulmasta, siitä voidaan tutkia hyvinkin yksityiskohtaisesti vaikkapa oikeinkirjoitusvirheitä tai tiettyjen sanojen toistumista. Toisaalta voi olla tärkeää tarkastella tekstin ilmaisemia vuorovaikutussuhteita, arvoja ja asenteita tai minkälaista maailmaa mikäkin teksti rakentaa – jos esimerkiksi useassa tekstissä tietyt henkilöt tai ryhmät esitetään aina kielteisessä sävyssä, se voi viitata siihen, että tekstit on kirjoittanut sama henkilö, vaikka rikostutkijoille yritettäisiin esittää muuta. Kielenpiirteitä tarkastellaan suhteessa tekstilajiin ja kielenkäytön tilanteeseen. Samoin tekstin kerronta voi vaikuttaa epäuskottavalta, henkilöistä rakentuu eri kuvausten perusteella ristiriitainen käsitys tai jotkin yksityiskohdat, kuten päivämäärät, eivät ole yhdenmukaisia muun aineiston kanssa.[3]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Englanninkielisen käsitteen forensic linguistics keksijänä pidetään Lundin yliopiston professoria Jan Svartvikiä, koska hän julkaisi aiheesta vuonna 1968 uraauurtavan artikkelin, joka johti lopulta rikoksesta tuomitun armahtamiseen (postuumisti, sillä epäilty oli jo teloitettu). Artikkelin julkaisun jälkeisinä vuosikymmeninä forensisen kielentutkimuksen kehitys oli vähäistä, mutta 1990-luvulla ala alkoi kasvaa voimakkaasti. Vuonna 1993 perustettiin alalle oma järjestö.[2]
Tapauksia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tunnetuin suomalainen rikostapaus, jossa forensista kielentutkimusta on hyödynnetty, lienee niin kutsuttu Ulvilan surma. Tuolloin äänitutkija Tuija Niemi-Laitinen (nyk. Tuija Niemi) sekä Yhdysvaltain keskusrikospoliisin FBI:n tutkijat tutkivat hätäkeskukseen soitetun puhelun äänitettä, ja Tuija Niemi myös todisti oikeudessa. Tutkinta keskittyi erityisesti puhelun taustaääniin ja siihen, oliko mahdollista, että puhelun taustalla kuuluvat äänet olisivat olleet ennalta äänitettyjä ja soitettu puhelun päälle. Kyseisestä hätäkeskuspuhelusta tehtiin myös äänirekonstruktio. Forensista lingvistiikkaa puolestaan hyödynnettiin Carl J. Danhammeria koskevassa petostutkimuksessa, jossa forensisen kielentutkimuksen kohteena olivat faksit. Ulkomaisista tapauksista mainittakoon kirjepommittaja Unabomberin eli Theodore Kaczynskin tapaus, jossa forensisella kielentutkimuksella saatiin jopa todistusaineistoa.[2]
Muuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kielentutkimusta hyödynnettiin Helsingin Sanomien pyynnöstä myös niin kutsutussa Enkeli-Elisan tapauksessa, kun toimittajat halusivat varmuuden koulukiusatun ja itsemurhan tehneen Elisan kertomuksen todenperäisyydestä. Kielitieteilijä Ulla Tiililän tutkimus osoitti, että eri henkilöiden kirjoittamiksi väitetyt tekstit olivat huomattavan samankaltaisia. Myöhemmin kirjoittaja itse myönsikin kirjoittaneensa ne kaikki. Kyseessä ei kuitenkaan ollut forensisen kielentutkimuksen käyttö, koska kielentutkimusta ei käytetty rikoksen selvittämiseksi.[2]
Forensista kielentutkimusta voi opiskella useissa yliopistoissa ulkomailla.[2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Facta 2001, s. 680 (palsta). 4 WSOY, 1981. ISBN 951-0-10225-3
- ↑ a b c d e f g h Rentola, Roosa: Kielestä kiinni. Kuinka kielentutkimusta käytetään rikosten selvittämisessä? Warelia, 2019. ISBN 978-952-5940-57-2
- ↑ a b c Tiililä, Ulla: Verbaaliset sormenjäljet – kielentutkimus huijausten ja rikosten tutkinnassa. Kielikello, 2014, nro 4, s. 14–17. Kotimaisten kielten keskus. Artikkelin verkkoversio.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kimmo Himberg: Tekninen rikostutkinta. Johdatus forensiseen tieteeseen. (Poliisiammattikorkeakoulun oppikirjat 9) Poliisiammattikorkeakoulu, 2002. ISBN 951-815-039-7 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 29.12.2014).
- Antti Penttilä: Oikeuslääketiede eilen – forensiset tieteet huomenna. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 1999, nro 14, s. 1517–1518. Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 29.12.2014.
- Tarja Salmi-Tolonen: Forensista lingvistiikkaa – kielentutkimuksen juridisia sovelluksia, s. 375–393. (Teoksessa Kielen ja oikeuden kohtaamisia) Talentum, 2008. ISBN 978-952-14-1295-0