Tekstilaji

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tekstilaji eli genre on eräs tapa jäsentää inhimillistä toimintaa tulkitsemalla sitä teksteinä tai tekstien kautta.[1] Yksittäiset tekstit voidaan nähdä yhden tai useamman tekstilajin ilmentyminä. Tekstilajien hallinta erityisesti omalla äidinkielellä opitaan vähitellen niihin sosiaalistumalla. Tekstilajiosaaminen on siis tavallaan hiljaista tietoa, jota on vaikea tuoda esiin erillään konkreettisista tilanteista.[2] Tekstilaji on monitieteinen tutkimuskohde, siksi siitä ei voida, tai on vähintään hyvin vaikeaa antaa suppeaa, yksiselitteistä määritelmää. Yleisellä tasolla tekstilajia voidaan tarkastella esimerkiksi rakenteena[3] tai toimintana.[4] Se voidaan käsittää tutkimuskohteeksi useilla tieteenaloilla. Esimerkiksi tekstilajitutkimuksen laaja suomalainen kokoomateos Genreanalyysi: tekstilajitutkimuksen käsikirja (2012) sisältää 37 eri tutkimusaloihin perustuvaa jäsennystä omina artikkeleinaan. Tekstilaji voi sijoittua tietyn tieteenalan tutkimuksen ytimeen, tieteenalalla voi olla herkkyttä sitä kohtaan tai se voi olla tieteenalan kannalta toissijainen kohde.[5]

Tekstilajia ympäröi joukko muita siihen kytkeytyviä käsitteitä. Tekstilajin käsite voi tietyssä tutkimusperinteessä ja tiettynä ajankohtana olla käytössä esimerkiksi tekstityypin synonyymina tai näiden välillä voi olla muunlaisia suhteita.[6] Tekstilajista käytetään myös nimitystä genre. Genrellä voidaan tarkoittaa myös laajempaa lajikäsitettä, jota sovelletaan esimerkiksi musiikkiin.

Tekstilajeja ovat mm. uutinen, runo, keskustelu ja mainos.

  • Heikkinen, Vesa & Voutilainen, Eero 2012. Genre - monitieteinen näkökulma. Teoksessa Heikkinen, Vesa ym. (toim.): Genreanalyysi. Tekstilajitutkimuksen käsikirja. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-224-8
  • Lauerma, Petri 2012. Tekstityyppi. Teoksessa Genreanalyysi, s. 67-69.
  1. Heikkinen & Voutilainen 2012, s. 17.
  2. Heikkinen & Voutilainen 2012, 38
  3. Heikkinen & Voutilainen 2012, s. 24.
  4. Heikkinen & Voutilainen 2012, s. 27.
  5. Heikkinen & Voutilainen 2012, s. 39.
  6. Lauerma 2012, s. 69.