Emil Sjögren

Emil Sjögren

Emil Sjögren (16. kesäkuuta 1853 Tukholma – 1. maaliskuuta 1918 Tukholma) oli ruotsalainen säveltäjä, urkuri ja pianisti.

Elämä ja ura

Lapsuus ja nuoruus

Sjögren syntyi avioliiton ulkopuolella, mutta vanhemmat menivät naimisiin, kun isä viisi vuotta myöhemmin aloitti kauppatoiminnan Tukholman vanhassakaupungissa. Sjögrenin isä kuitenkin kuoli viisi vuotta tämän jälkeen tapaturmaisesti, joten hänen vaimonsa Christina elätti jatkossa itsensä, Emilin ja tämän velipuolen Göstan. Sjögrenin suvussa ei ollut musiikillista taustaa. 16-vuotiaana Sjögren päätti koulunsa ja pääsi konservatorioon; vuosi myöhemmin hän otti lisäksi vastaan työn Ludvig Ohlssonin ja Isidor Dannströmin pianokaupassa.

Sjögrenin keskeisiä opettajia konservatoriossa olivat urkuri Gustaf Mankell ja pianisti Hilda Thegerström. Konservatorio-opetuksen ulkopuolella Sjögreniä tukivat säveltäjät Ludvig Norman ja August Söderman. Sjögren sävelsi ensimmäiset laulunsa vuosina 1871–1873. Hänen opiskelutovereistaan, laulaja Johannes Elmbladista ja pianisti Richard Anderssonista, tuli hänen läheisiä ystäviään. Hän vieraili säännöllisesti myös Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian (Konstakademien) opiskelijoiden järjestämissä juhlissa, joissa toimi sekä soittajana että säveltäjänä. Hän pääsi tutustumaan moniin kuvataiteilijoihin, kuten Carl Larssoniin, joka maalasi Sjögrenistä muotokuvan.

Varhainen sävellystyö

Sjögrenin ensimmäinen julkaisu säveltäjänä oli Fyra dikter (op. 1, 1876), johon kuuluvien laulujen sanat ovat Henrik Ibsenin ja Bjørnstjerne Bjørnsonin tekemät. Vuonna 1879 Sjögren voitti vuosittaisen säveltäjäkilpailun seitsemällä laulullaan Holger Drachmannin sanoihin (Sju sång ur Tannhäuser, op. 3). Samana vuonna hän matkusti Berliiniin, jossa vietti lukuvuoden säveltäjä Friedrich Kielin ja urkuri Carl August Hauptin opissa. Tannhäuser-laulut (op. 3) olivat herättäneet tanskalaiskustantaja Henrik Henningsin huomion. Tämä kutsui luokseen Kööpenhaminaan syksyllä 1883 Sjögrenin, joka myös osallistui tuolloin pohjoismaisten säveltäjien pianoteoskilpailuun. Hän sai voiton Erotikon-sarjallaan. Kööpenhaminassa hän myös tutustui useisiin tanskalaiskirjailijoihin ja -muusikoihin, kuten Holger Drachmanniin ja Peter Lange-Mülleriin. Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian myöntämä stipendi ja yksityiset tukijat mahdollistivat sen, että Sjögren lähti vuosiksi 1883–1885 Euroopan-kiertueelle, jonka kuluessa aikaa vietettiin esimerkiksi Wienissä, Meranossa, Münchenissä ja Pariisissa. Matkan pääpaino oli työssä ja inspiraation hakemisessa, mutta Sjögren myös opiskeli Wienissä instrumentaatiota. Matkan aikana hän työskenteli ensimmäisen viulusonaattinsa parissa; kustantajiin Leipzigissa talvella 1885 luomiensa suhteiden avulla hän sai sonaatin sen valmistuttua Edition Petersin kustantamaksi. Syksyllä 1885 Berliinissä Sjögren tutustui viulisti Tor Auliniin, jolta sai teknistä neuvonantoa.

Keväällä 1886 Sjögren sairastui ja joutui palaamaan kotiin. Émile Sauret ja Felix Dreyschock olivat jo kantaesittäneet hänen viulusonaattinsa Tukholmassa hyvin lehtiarvosteluin. Vuonna 1886 avattiin Richard Anderssonin pianokoulu, johon Sjögren pääsi töihin. Hän opetti siellä kahden vuoden ajan sävellystä, musiikin teoriaa ja urkujensoittoa; yksi hänen oppilaistaan oli Wilhelm Stenhammar. 1880-luvun jälkipuoliskolla Sjögren tuotti kuuluisimmaksi yltäneen teoksensa, viulusonaatin nro 2 (e-molli). Tor Aulin kantaesitti teoksen säveltäjän itsensä toimiessa pianistina Kööpenhaminassa kesällä 1888.

1890-luku

Vuonna 1891 Sjögren sai tärkeän nimityksen päästessään urkuriksi Tukholman Pyhän Johanneksen kirkkoon. Hän oli säveltänyt kantaatin sen avajaisia varten 1890 ja saanut teokselleen lämpimän vastaanoton. Sjögren työskenteli loppuikänsä kirkossa, jossa sai laajaa huomiota improvisointitaidoillaan. Hän oli jo vuonna 1881 saanut nimityksen Ranskalaisen reformoidun kirkon urkuriksi, jonka tehtävissä häntä seurasi Wilhelm Stenhammar.

Sjögren oli johtavan säveltäjän maineessa Ruotsissa 1890-luvulla; häntä pyysivät yhteistyöhön kanssaan muiden muassa August Strindberg ja Verner von Heidenstam. Myös Edvard Grieg, joka pääsi tutustumaan Sjögreniin, kuului tämän työn ihailijoihin. Henkilökohtaisessa elämässä 1890-luku oli kuitenkin Sjögrenille vaikeaa aikaa. Hän kärsi vaikeasta psoriaasista ja alkoholiongelmasta. Hänen äitinsä, jonka luona hän oli asunut siihen saakka, kuoli tapaturmaisesti vuonna 1895. Joihinkin vuosiin Sjögren ei säveltänyt, mutta Berta o.s. Dahlmanin kanssa joulukuussa 1897 solmimansa avioliiton myötä hän sai asioitaan parempaan järjestykseen ja jatkoi säveltämistä vaimon toimiessa käytännössä miehensä managerina.

1900-luku

Sjögrenin vaimo Berta Sjögren oli frankofiili ja järjesti vuonna 1901 matkan Pariisiin, jossa Salle Pleyelissä järjestettiin Sjögrenin sävellyskonsertti. Jacques Thibaud soitti siellä Sjögrenin kolmannen viulusonaatin. Sjögren vieraili vaimonsa kanssa Pariisissa lähes vuosittain ensimmäisen maailmansodan syttymiseen saakka. Monet konsertit olivat kokonaan hänen teoksilleen omistettuja. Hän onnistui tekemään vaikutuksen useisiin ranskalaismuusikoihin ja ryhtyi yhteistyöhön muiden muassa Alexandre Guilmantin ja George Enescun kanssa. Positiivisen vastaanoton hänen teoksensa saivat Saksassa ja Englannissa.

Vuonna 1910 Sjögrenit ostivat talon Knivstassa asuttuaan tätä ennen vuokralla Tumbassa ja lähellä Södertäljeä. Knivstan-asunnossa Sjögren sävelsi viimeiset teoksensa, kuten viidennen viulusonaatin, sellosonaatin ja kiinalaisia lauluja. Sjögrenin terveys oli ollut lapsuudesta saakka hauras, ja hän kuoli vuonna 1918 kärsittyään sydän- ja keuhko-ongelmista. Hugo Alfvén sävelsi hänen muistolleen teoksen Elegie (vid Emil Sjögrens bår), jonka johdantona on orkestraatio Sjögrenin laulusta Saa standsed og dér den Blodets Strøm.

Tuotanto

Sjögrenin lauletuimpia teoksia ovat norjalaiset laulut (op. 1), Tannhäuser-laulut (op. 3), seitsemän espanjalaista laulua (op. 6) ja laulut Julius Wolffin saksankieliseen Tannhäuser-versioon (op. 12). Varhaisista teoksista huomattava on myös Johannes Elmbladia varten sävelletty Bergmanden (op. 2) Ibsenin sanoihin. Huomattava inspiraation lähde Sjögrenille oli tanskalainen runous muiden muassa Ernst von der Recken, J. P. Jacobsenin ja säveltäjän 1870-luvulta saakka tunteman Helena Nyblomin sanoihin.

Muihin merkittäviin teoksiin kuuluvat 30 vuoden aikana sävelletyt viisi viulusonaattia, joita on kritisoitu temaattisen kehittelyn puutteesta. Niissä suurempi asema on kuitenkin melodisella ja harmonisella virralla sekä ilmaisullisuudella. Ensimmäiset kaksi viulusonaattia kytkeytyvät tyylillisesti pohjoismaisiin traditioihin ja kahdessa myöhemmässä on muun muassa enemmän ranskalaisvaikutteita. Viides sonaatti edustaa molempien tyylien synteesiä. Sjögrenin pianotuotantoon kuuluvat esimerkiksi kaksi pianosonaattia (op. 35, 44), kaksi muunnelmateosta (op. 48, 64), Erotikon (op. 10) ja alppimaisemien innoittama På vandring. Urkumusiikkia hänen tuotannossaan edustavat kolme preludi- ja fuugateosta. Urkuteos Legender koostuu 24:stä lyhyestä kappaleesta kaikissa sävellajeissa.

Orkesterisäveltäjänä Sjögren ei menestynyt, vaikka hän sävelsi orkesterille ja mieskuorolle teokset Bacchanal ja Islandsfärd (1880-luvun loppu) ja pelkälle orkesterille lyhyemmän Festspel-kappaleen (1892). Sjögrenin myöhäistä tuotantoa edustavat muiden muassa Kärlekssånger (op. 50, sanat: Jane Gernandt-Claine), sellosonaatti (op. 58) ja viiden Helena Nyblomin runon laulusarja (op. 63).

1900-luvun alussa Sjögren oli esitetyin ruotsalaissäveltäjä, mutta hänen kuolemansa jälkeen 1930–1950-luvuilla teokset jäivät vähälle esitykselle. Laulujen suosiota oli Ruotsissa vienyt kuoromusiikki, eikä Sjögrenin romanttinen tyyli enää vastannut uusia muotivirtauksia. Vuosisadan loppua kohden hänen teoksensa saivat kuitenkin taas huomiota osakseen, ja monet niistä on levytetty.

Aiheesta muualla

• IMSLP: nuotteja