Richard Andersson

Richard Andersson

Ernst Christian Richard Andersson (22. elokuuta 1851 Tukholma – 20. toukokuuta 1918) oli ruotsalainen pianisti, pianopedagogi ja säveltäjä.

Andersson varttui Karlskronassa, johon hänen vanhempansa muuttivat hänen ollessaan kaksivuotias. Andersson sai varhaisimman pianonsoiton opetuksensa äidiltään ja sai sitten opetusta kaupungin eri pianopedagogeilta. Vuonna 1867 hän pääsi Tukholman kuninkaalliseen musiikkikorkeakouluun, jossa hän opiskeli pianonsoittoa ensin Jan van Boomin (k. 1872) ja sitten Ludvig Normanin johdolla. Harmoniaa Anderssonille opetti Otto Daniel Winge ja urkujensoittoa Gustaf Mankell. Lisäksi hän sai sävellys- ja kontrapunktiopetusta Hermann Berensiltä. Andersson valmistui vuonna 1874, mutta täydensi opintojaan Hilda Thegerströmin johdolla. Syksyllä 1876 hän lähti Berliiniin, jossa hän sai opetusta Clara Schumannilta, Richard Wüerstiltä, Karl Heinrich Barthilta ja Friedrich Kieliltä. Barth antoi Anderssonin opettaa yksityisoppilaitaan ollessaan itse kiertueilla.

Andersson teki debyyttinsä Ludwig van Beethovenin pianokonserton nro 4 solistina Kungliga Hovkapelletin konsertissa. Palattuaan Saksasta Tukholmaan vuonna 1884 hän saavutti suurta suosiota Frédéric Chopinin pianokonserton nro 1 esityksellä. Andersson esiintyi aktiivisesti paitsi konserttosolistina, myös resitalistina ja kamarimuusikkona, usein Tor Aulinin kvartetin kanssa. Vuonna 1886 hän perusti Emil Sjögrenin kanssa mukaansa nimetyn musiikkikoulun. Siellä opetettiin alun perin aloittelevia ja keskitasoisia pianisteja, mutta pian opisto alkoi tarjota myös ammattitason koulutusta. Monet tulevat säveltäjät, pianistit ja pedagogit opiskelivat siellä. Andersson opetti myös Tukholman kuninkaallisessa musiikkikorkeakoulussa vuosina 1904–1906 ja sai professorin arvonimen vuonna 1912. Hänet valittiin Ruotsin kuninkaallisen musiikkiakatemian jäseneksi vuonna 1890.

Suurin osa Anderssonin sävellystuotannosta on peräisin hänen opiskeluajoiltaan (1867–1884). Hänen säveltämismahdollisuuksiaan myöhemmin heikensi hänen asemansa kysyttynä pianistina ja omistautuneena pedagogina. Tyylillisesti Andersson nojautui pitkälti Beethovenin, Robert Schumannin ja Johannes Brahmsin vaikutteisiin. Hänen tärkeimpänä pianoteoksenaan on pidetty pianosonaattia (D-duuri, 1878). Anderssonin pianosävellystyyliin vaikutti varsinkin Wilhelm Stenhammar. Hän sävelsi myös lauluja ja kamarimusiikkiteoksia, joihin kuuluu Fantasistycke sellolle ja pianolle. Usein Andersson hyödynsi tuotannossaan kansanmusiikkivaikutteita. Hän julkaisi myös transkriptioita kansanlauluista ja -tansseista.