Badenin prinsessa Louise Marie Auguste 13-vuotiaana, Augustin Ritt 1791.
Saksalaissyntyinen Louise oli Badenin rajakreivikunnan perintöprinssi Karl Ludwigin (1755–1801) ja rajakreivitär, prinsessa Amalie von Hessen-Darmstadtin (1754–1832) tytär. Hänen nuorempi sisarensa oli Fredrika Dorotea, Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolfin puoliso. Hän oli kolmanneksi vanhin kahdeksasta lapsesta. Syntyessään Louise oli niin pieni ja heikko, että lääkärit pelkäsivät, ettei hän jäisi eloon.
Louise kasvoi läheisessä ja lämpimässä perheympäristössä. Hän pysyi erityisen kiintyneenä äitiinsä, jonka kanssa hän piti intiimiä kirjeenvaihtoa omaan kuolemaansa asti, äiti eli tytärtään pitempään. Hän sai huolellisen koulutuksen Badenin hovissa. Hän puhui ja kirjoitti sekä ranskaa että saksaa; opiskeli historiaa, maantiedettä, filosofiaa sekä ranskalaista ja saksalaista kirjallisuutta.[1] Badenin ja Ranskan läheisyyden ansiosta hän tunsi hyvin ranskalaisen kulttuurin ja kaikki sen hienoudet, kuten aikakauden tapana oli. Koska hänen isoisänsä Badenin rajakreivi Karl Fredrik ei ollut rikas, perhe eli kuninkaallisiksi varsin vaatimattomasti.
Keisarinna Katariina II Suuri etsi morsianta vanhimmalle pojanpojalleen, suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitšille, tulevalle Aleksanteri I:lle, ja kiinnitti katseensa Badenin 11- ja 9-vuotiaisiin prinsessoihin, jotka olivat Preussin kuningattaren, Fredrik Vilhelm II:n puolison Frederika Louisa von Hesse-Darmstadtin ja Venäjän suuriruhtinas Paavalin ensimmäisen puolison, edesmenneen suuriruhtinatar Natalia Aleksejevnan (Wilhelmina Louisa Hessen-Darmstadt) veljentyttäriä. Näin ollen liitto Preussin ja useiden saksalaisten kuningassukujen kanssa, joille he olisivat sukulaisia, olisi hyödyllinen. Diplomaatti, kreivi Nikolai Petrovitš Rumjantsevilta Karlsruhen linnasta kahden vuoden aikana saatujen myönteisten raporttien jälkeen Katariina kutsui prinsessa Louisen ja tämän nuoremman sisaren Frederikan Venäjälle saatettuina, äiti Amalie ei halunnut tulla "näytteille". Syksyllä 1792 sisarukset saapuivat Pietariin. Louise oli vasta 13-vuotias, kun Katariina II esitteli hänet ja hänen nuoremman sisarensa Fredrikan suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitšille.[2]
Nuori suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš, Jean-Louis Voille 1792
Keisarinna oli ihastuksissaan Louisesta, koska hän piti tätä kauneuden, viehätysvoiman ja rehellisyyden malliesimerkkinä.[3] Aleksandr mieltyi vanhempaan sisareen ja Louise itse oli kiinnostunut Aleksandrista, joka oli pitkä ja komea. Aluksi Aleksandr oli ujo tulevan, nuoren ja kokemattoman morsiamensa kanssa, hän ei tiennyt kuinka kohdella tätä ja hän luuli tämän varautunutta käytöstä vastenmielisyydeksi.
Louise kirjoitti omaan päiväkirjaansa:
”Eräänä iltana, kun maalasimme yhdessä muun ryhmän kanssa pyöreän pöydän ääressä timanttihuoneessa, suuriruhtinas Aleksandr työnsi minulle juuri kirjoittamansa kirjeen, jossa oli rakkaudentunnustus. Hän sanoi siinä, että saatuaan vanhempiensa luvan kertoa rakastavansa minua, hän kysyy minulta, olenko valmis hyväksymään hänen tunteensa ja vastaamaan niihin, ja voiko hän toivoa, että tulen onnelliseksi menemällä hänen kanssaan naimisiin. Vastasin myöntävästi, myös paperille kirjoittamalla ja lisäsin alistuvani toiveelle, jonka vanhempani ilmaisivat lähettäessään minut tänne. Siitä lähtien he alkoivat pitää meitä morsiamena ja sulhasena. Minulle annettiin venäjän kielen ja Jumalan lain (ortodoksisen uskonnon) opettaja.
Nuori pari rakastui pian toisiinsa.
"Sinä kerrot minulle, että pidän käsissäni tietyn henkilön onnea", hän kirjoitti Aleksanterille. "Jos se on totta, hänen onnensa on ikuisesti taattu ... tämä henkilö rakastaa minua hellästi, ja minä rakastan häntä vastineeksi, ja se on minun onneni ... voit olla varma, että rakastan sinua enemmän kuin koskaan voin sanoa", hän lisäsi.
He menivät kihloihin toukokuussa 1793. Prinsessa oppi venäjää, kääntyi ortodoksiseen uskoon, sai Venäjän suuriruhtinattren tittelin ja vaihtoi nimensä Louise Maria Augusten nimeksi Elisabet Aleksejevna (ven. Елизавета Алексеевна). Häät pidettiin Talvipalatsissa 28. syyskuuta 1793.[3] "Se oli avioliitto Psykhen ja Cupidon välillä",[3] Katariina II kirjoitti belgialaiselle diplomaattiselle avustajalleen prinssi de Lignelle. Elisabet oli vain neljäntoista, hänen aviomiehensä suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš oli 15-vuotias.
Elisabet Aleksejevnan konfirmaatio vuonna 1793. Oikealta vasemmalle: suuriruhtinatar Maria Fjodorovna, tsarevitš Pavel Petrovitš, suuriruhtinas Konstantin Pavlovitš, suuriruhtinas Aleksandr Pavlovitš (lähimpänä yleisöä), keisarinna Katariina II, metropoliita Gabriel, prinsessa Louise suuriruhtinatar Elisabet Aleksejevna, igumenia A. M. Šubina, ulkoministeri Aleksandr Bezborodko, suosikki Platon Zubov, Aleksanterin opettaja Andreas Eberhard vonBudberg.
Suuriruhtinatar Elisabet Aleksejevna, Élisabeth Vigée-Le Brunin maalaus vuodelta 1795, jonka hän lähetti lahjaksi äidilleen, sijaitsee Wolfsgartenin linnassaAleksanteri I ja Elisabet Aleksejevna, n. 1807
Elisabetin ja Aleksandrin suhde oli alkuvuosina onnellinen. Nuori suuriruhtinaspari vietti Talvipalatsin huoneistossaan vilkasta seuraelämää tansseineen ja musisointeineen. Taiteellisesti lahjakkaan Elisabetin kotiutumista edesauttoivat hovissa vaikuttaneet saksalaisperinteet. Aleksanterin isoäiti Katariina II suhtautui häneen suopeasti.
Teini-ikäinen aviovaimo, ujo ja naiivi Elisabet Aleksejevna oli huonosti valmistautunut uuteen tehtäväänsä. Hän oli hämmästynyt venäläisen hovin loistosta ja pelästyi siellä kylmällä laskelmoinnilla käytyjä julmia juonitteluita.[3] Hän oli järkyttynyt intensiivisistä seksuaalisista juonitteluista, jotka kukoistivat hovissa kaikkialla hänen ympärillään, jossa aviorikos oli hyväksytty viihdemuoto. Keisarinna itse näytti esimerkkiä hovin irstailevista tavoista. Katariinan viimeinen rakastaja Platon Zubov yritti jopa vietellä Elisabet Aleksejevnan.[3]
Suuriruhtinatar oli yksinäinen ja tunsi koti-ikävää varsinkin sen jälkeen, kun hänen sisarensa Frederika palasi takaisin elokuussa 1793 Badeniin. Elisabet hylättiin vieraaseen maailmaan, jossa hän ei koskaan voinut olla oma itsensä, ei edes palvelijoidensa ja hovinaistensa keskuudessa. Suhde Aleksandriin oli hänen ainoa lohdutuksen lähteensä.
"Ilman miestäni, joka yksin tekee minut onnelliseksi, minun olisi pitänyt kuolla tuhat kuolemaa."[3]
"... Hän on koulutettu ja opiskelee lisää hämmästyttävän helposti. Hän tuntee Venäjän kielen, uskonnon, historian ja tavat paremmin kuin kaikki muut venäläiset naiset. Seurapiireissä hän osoittaa armollisuutta, maltillisuutta ja kykyä ilmaista itseään ... ".
Nuoren naisen huoneisiin ilmestyi vakavia kirjoja historiasta, maantiedosta ja filosofiasta. Opinnot olivat niin uutteria, että jopa ruhtinatar Jekaterina Daškova, joka oli kahden Venäjän akatemian johdossa, ja jolla oli hapan ja tinkimätön luonne puhui Elisabetista lämpimästi:
"Minua veti puoleensa hänessä älykkyys, koulutus, vaatimattomuus, ystävällisyys ja tahdikkuus yhdistettynä harvinaiseen varovaisuuteen niin nuoreksi naiseksi. Hän puhui venäjää jo oikein, ilman pienintäkään vierasta korostusta."
Avioliiton ensimmäiset vuodet olivat suhteellisen onnellisia, mutta Katariina II pettyi suuriruhtinattareen, koska hän ei elämänsä aikana nähnyt pojan syntyvän nuorelle parille. Katariina II:n kuolema marraskuussa 1796 nosti Elisabetin apen, Paavali I:n Venäjän valtaistuimelle. Hallitusvuosinaan Elisabet vältti Paavalin hovia.[4] Hän ei täysin pitänyt apestaan ja paheksui hänen hallintonsa epäoikeudenmukaisuuksia ja hänen luonteensa tylyyttä.
Ensimmäiset säröt Elisabetin avioliitossa alkoivat näkyä. Hän ei löytänyt täyttymystä romanttiselle luonteelleen miehestä, joka laiminlöi häntä. Elisabet etsi emotionaalista lohtua muualta. Hän löysi ensin turvan yksinäisyydelle läheisestä ystävyydestä kreivitär Golovinan kanssa. Myöhemmin hän aloitti romanttisen suhteen Aleksandrin parhaan ystävän, puolalaisen ruhtinaan Adam Jerzy Czartoryskin (1770–1861) kanssa. Heidän suhteensa kesti kolme vuotta.
Yli viisi vuotta kestäneen lapsettoman avioliiton jälkeen Elisabet synnytti 29. toukokuuta 1799 tyttären, suuriruhtinatar Maria Aleksandrovnan. Hovissa jotkut pitivät puolalaista ruhtinasta lapsen isänä. Lapsella oli mustat hiukset ja tummat silmät. Keisari Paavali I ilmaisi kastetilaisuudessa hämmästyksensä siitä, että kahdella vaalealla ja sinisilmäisellä vanhemmalla on tummahiuksinen lapsi. Elisabet Aleksejevna menetti pian sekä rakastajansa että tyttärensä. Adam Czartoryski lähetettiin diplomaattisiin tehtäviin ulkomaille eikä Elisabetin tyttövauva elänyt kauan.
"Tästä aamusta lähtien minulla ei ole enää lasta, hän on kuollut", hän kirjoitti äidilleen 27. heinäkuuta 1800.
"Tuntiakaan vuorokaudesta ei kulu ajattelematta häntä, eikä varmasti päivääkään ilman, että kyynelehtisin häntä. Toisin ei voi olla niin kauan kuin elän, vaikka hänen tilalleen tulisi kaksi tusinaa lasta."[5]
Elisabet Aleksejevna, pastellimaalaaus J. Ort, 1800-1801
Katariina II:n kuoleman vuonna 1796 jälkeen hallitsijaksi nousi Aleksandrin isä Paavali I. Elisabetin välit appivanhempiin eivät kuitenkaan olleet hyvät ja varsinkin uusi keisarinna, anoppi Maria Fjodorovna suhtautui miniäänsä Elisabetiin tylysti. Lisää huolia aiheutti keisari Paavali I:n väkivaltainen kuolema salaliiton uhrina maaliskuussa 1801. Isän kohtalo ja huono omatunto tapahtumiin sekaantumisesta vaivasivat Aleksanteri I:stä koko hänen loppuelämänsä. Tässä asiassa Elisabet toimi puolisonsa uskottuna keskustelukumppanina ja tukijana. Avioliitosta syntyneiden kahden tyttären varhainen kuolema aiheutti niin ikään suurta surua keisarinnalle.[6]
Elisabet Aleksejevnalla oli pehmeä, sointuva ääni[2] ja kauniit soikeat kasvot sekä herkät piirteet; kreikkalainen profiili, suuret mantelinmuotoiset siniset silmät ja kiharat tuhkanvaaleat hiukset, jotka hän tavallisesti jätti valumaan hartioilleen. Elegantin olemuksensa, kuninkaallisen ryhtinsä ja kauniitten enkelinkasvojensa ansiosta aikalaiset pitivät häntä yhtenä Euroopan kauneimmista naisista ja luultavasti tuolloin kauneimpana puolisona. Viehättävä, antelias ja älykäs Elisabet Aleksejevna rakasti kirjallisuutta ja taiteita. Hän otti musiikkitunteja Ludwig-Wilhelm Tepper de Fergusonilta (1768–1824 jälkeen). Hänellä oli ujo ja vetäytyvä persoonallisuus, minkä vuoksi hän ei onnistunut tekemään itseään suosituksi hovissa tai appivanhempiensa silmissä.
Elisabet piti parempana yksinkertaisuutta ja yksinäisyyttä kuin hovielämän loistoa ja seremonioita.[2]
Hänen avioliittonsa ei myöskään tuonut hänelle täyttymystä. Vaikka Elisabet Aleksejevna rakasti miestään ja rohkaisi tätä monissa henkilökohtaisissa ja poliittisissa kriiseissä, Aleksanteri laiminlöi häntä. Heidän suhteensa oli harmoninen, mutta emotionaalisesti etäinen, ja molemmilla oli rakkaussuhteita avioliiton ulkopuolella.
Uuden keisariparin Aleksanterin ja Elisabetin kruunajaiset ja niihin liittyvät juhlallisuudet pidettiin Moskovassa syksyllä 1801. Leskikeisarinna Maria Fjodorovna valtasi miniänsä paikan hovin virallisissa tilaisuuksissa ja piti itseään keisarikunnan ensimmäisenä naisena. Seuraavien vuosien aikana keisaripari alkoi etääntyä toisistaan. Syynä oli ennen muuta Aleksanteri I:n solmima monivuotinen suhde puolalaissyntyisen ruhtinattaren Marija Naryškinan kanssa. Euroopan politiikkaa hyvin tunteva Elisabet tuki kuitenkin aina miestään valtiollisissa kysymyksissä ja hoiti Pietarissa keisarinnan velvollisuuksiaan puolison pitkien ulkomaanmatkojen aikana.
Suuriruhtinatar opiskeli historiaa ja valtiollisia aineita ja seurasi siten kiinteästi Napoleonin sodan tapahtumia osallistuen aktiivisesti sodasta kärsivien hoidon järjestämiseen. Vaatimaton Elisabet säilytti silti vakavan ja tasapainoisen mielenlaatunsa, josta todistavat hänen äidilleen kirjoittamansa noin tuhat säilynyttä kirjettä.[6]
Napoleonia vastaan käydyn isänmaallisen sodan aikana vuonna 1812 keisarinna omistautui sotaorpojen ja muiden vähäosaisten auttamiseen ja lahjoitti 200 000 ruplan vuotuisesta määrärahastaan suurimman osan hyväntekeväisyyteen ja piti 15 000 ruplaa omia menojaan varten.[2] Hän toimi Pietarin orpokotien ja koulujen sekä erityisesti Aleksanteri I:n perustaman Tsarskoje Selon lyseon hyväksi. Hän tuki Naisten isänmaallisen seuran toimintaa.
Keisari Paavali I:n omituisuudet johtivat juoniin hänen kaatamiseksi ja Aleksanterin asettamiseksi Venäjän valtaistuimelle. Elisabet oli hyvin tietoinen tästä suunnitelmasta ja Paulin salamurhan yönä hän oli miehensä kanssa tukemassa häntä.
Kun Aleksanteri I:stä tuli keisari, Elisabet Aleksejevna rohkaisi tätä jättämään taakseen Paavali I:n murhan aiheuttaman trauman ja omistautumaan Venäjän palvelemiseen. Keisarinnapuolisona hän osallistui hovielämään ja edustustehtäviin, mutta Keisarikunnan ensimmäisen naisen arvo oli varattu anoppille keisarinna Maria Fjodorovnalle. Virallisten tapahtumien aikana keisarinna Maria Fjodorovna käveli keisarin vierellä ja Elisabet joutui kävelemään yksin heidän takanaan.
Aleksandr kohteli vaimoaan välinpitämättömästi, hän oli kohtelias tätä kohtaan julkisissa seremonioissa, yritti syödä ateriansa hänen seurassaan ja täyttää hänelle vaikeat aviomiehen velvollisuudet Katariina II heille vuosina 1792–1796 rakennuttamassa Aleksanterin palatsissa (ven. Александровский дворец, Uusi palatsi) Tsarskoje Selossa lähellä Katariinan palatsia. Hän ei kuitenkaan enää rakastanut vaimoaan kuin veljellisesti.[7] Elisabetin sanottiin olevan liian pehmeä ja tyyni pitämään otetta levottomasta ja kidutetusta sielusta kärsivästä aviomiehestään.[4] Kun Aleksanteri tuli vuonna 1801 keisariksi, pariskunta asui kesäisin Katariinan palatsissa ja nuorempi veli Nikolai sai Aleksanterin palatsin.
Vuonna 1803 Aleksanteri oli paljon poissa Pietarista Napoleonin sodan armeijaoperaatioissa ja aloitti yli viisitoista vuotta kestäneen rakkaussuhteen puolalaisen ruhtinattaren Marija Czetwertynska-Światopełkin, ruhtinas Dmitri Naryškinin aviovaimon kanssa. Ruhtinatar Marija Naryškina kehui hovissa suhdettaan mauttomasti ja räikeästi.
Esikuntakapteeni Aleksei Jakovlevitš Ohotnikov (1780–1807).
Elisabet Aleksejevna puolestaan sai lohtua suhteestaan ruhtinas Adam Czartoryskiin, joka oli palannut Venäjälle Aleksanteri I:n noustua valtaistuimelle. Tämä suhde päättyi, kun hän aloitti rakkaussuhteen komean ratsuväen esikuntakapteenin Aleksei Jakovlevitš Ohotnikovin (1780-1807) kanssa. Aleksanterin nuorin veli, keisari Nikolai I tuhosi kaiken Elisabetin ja Aleksei Ohotnikovin välisen kirjeenvaihdon ja osan hänen päiväkirjoistaan. Suhde Ohotnikovin kanssa päättyi traagisesti. Tuberkuloosista kärsinyt esikuntakapteeni jätti armeijapalveluksen heikentyneen terveyden vuoksi ja kuoli vuonna 1807. Myöhemmin huhuttiin, että Aleksanteri I tai hänen veljensä suuriruhtinas Konstantin Pavlovitš olivat määränneet hänet tapettavaksi. 1900-luvun alussa suuriruhtinas Nikolai Mihailovitš muutti nämä huhut kehittyneeksi legendaksi Elisabet Aleksejevnan elämäkertaa varten, vaikka Ohotnikovia koskevaa lukua ei tuolloin julkaistu keisari Nikolai II:n henkilökohtaisen väliintulon ja muiden tuon ajanjakson tutkimusten vuoksi.
16. marraskuuta 1806 Elisabet synnytti toisen tyttären. Huhuttiin, että vastasyntynyt suuriruhtinatar Jelisaveta Aleksandrovna ei ollut keisari Aleksanterin lapsi, vaan esikuntakapteeni Aleksei Ohotnikovin lapsi. Hänen kuolemansa jälkeen Elisabet Aleksejevna tunsi itsensä hylätymmäksi kuin koskaan ja vuodatti kaikki kiintymyksensä tyttärelleen Elisabet Aleksandrovnalle, "Lisinkalle". Hieman yli vuotta myöhemmin pikkutyttö kuoli äkillisesti infektioon, jonka syynä oli hampaiden puhkeaminen.
"Nyt", Elizabeth kirjoitti äidilleen, "en ole enää hyvä mihinkään tässä maailmassa, sielullani ei ole enää voimaa toipua tästä viimeisestä iskusta."[5]
Tyttären kuolema lähensi Aleksanteri I:tä ja Elisabetia väliaikaisesti. Vaikka Elisabet Aleksejevna ei ollut vielä kolmekymmentävuotias, hänellä tai Aleksanterilla ei ollut toiveita perheestä, eikä heille syntyisi enää lapsia.
Keisariparia esittävä mitali vuodelta 1814.
Napoleonin sotien aikana Elisabet Aleksejevna oli miehensä politiikan luotettava kannattaja, kuten oli ollut muissakin henkilökohtaisissa ja poliittisissa kriiseissä.[4] Napoleonin kukistumisen jälkeen hän liittyi miehensä ja monien Euroopan kuninkaallisten päämiesten joukkoon Wienin kongressissa vuonna 1814, jossa hän tapasi jälleen entisen rakastajansa ruhtinas Adam Czartoryskin. Tämä oli edelleen rakastunut häneen ja antoi anteeksi aiemman uskottomuuden Aleksis Ohotnikovin kanssa. Heidän jälleennäkemisensä oli lyhytaikainen.
Keisarinna Elisabetilla ei ollut koskaan tilaisuutta seurata miestään Aleksanteri I:stä tämän Suomen-vierailuille. HelsinginKruununhaassa oleva Elisabetinkatu (Elisabetsgatan, nyk. suom. Liisankatu) sai nimensä vuonna 1819 keisarinnan mukaan. Vuonna 1824 valmistunut Carl von Kügelgenin loistelias Suomen maisemia kuvaava kivipiirrosjulkaisu Vues pittoresques de la Finlande (Maalauksellisia näkymiä Suomesta) oli omistettu keisarinna Elisabetille.
Suomen historiaan keisarinna Elisabetin elämä ei liittynyt muutoin kuin että hän matkusti vuonna 1802 Venäjällä olevan sisarensa kanssa Venäjän ja Ruotsin silloiselle rajalle Ahvenkoskelle tapaamaan sisartaan, Ruotsin kuningatar Fredrika Doroteaa.[6]
Täytettyään neljäkymmentä vuotta, keisarinna Elisabet jätti jälkeensä kaikki romanttiset teeskentelyt. Hänen aviomiehensä koki myös henkilökohtaisen muutoksen, joka lähensi paria lähemmäksi toisiaan kuin koskaan ennen. Vuonna 1818 Aleksanteri I, uppoutuneena uskonnolliseen mystiikkaan, katkaisi pitkän suhteensa ruhtinatar Marija Naryškinaan. Siitä lähtien aviomies ja vaimo alkoivat viettää enemmän aikaa yhdessä. Keisarinna tunsi syvää myötätuntoa häntä kohtaan, ja Aleksanteri sai hänen tukensa, kun tämä menetti rakkaan, aviottoman tyttärensä Sofia Dmitrjeva Naryškinan (1805–1824), joka kuoli 18-vuotiaana keuhkotautiin, häittensä kynnyksellä vuonna 1824.
Elisabet Aleksejevna, miniatyyrimuotokuva
Suuri sovinto keisarin ja keisarinnan välillä aiheutti yleisen yllätyksen.
"Olen pelkistynyt ajattelemaan itseäni joskus Aleksanterin rakastajattarena tai kuin olisimme olleet salaa naimisissa ...",[5] Elisabet kirjoitti äidilleen.
Talo, jossa keisaripari asui Taganrokissa vuonna 1825
Vuoteen 1825 mennessä Elisabet Aleksejevnan terveys oli heikko, hän kärsi keuhkosairaudesta ja hermostuneisuudesta. Lääkärit suosittelivat häntä lepäämään lauhkeassa ilmastossa ja ehdottivat Italiaa, mutta keisarinna kieltäytyi ehdottomasti lähtemästä ulkomaille ja sen sijaan valittiin eteläinen Taganrogin kaupunki Asovanmeren rannalla.[2] Keisaripari asettui asumaan vain kolmihenkisen seurueen kanssa 5. lokakuuta vaatimattomaan taloon Taganrogiin, koska siellä ei ollut mukavaa palatsia. He olivat onnellisia eläessään yksinkertaista elämää lähellä toisiaan. Aleksanteri palasi 17. marraskuuta 1825 Taganrogiin Krimiltä vilustuneena, mikä kehittyi kuumetaudiksi, johon hän kuoli joulukuussa vaimonsa syliin.[2][6] Elisabet kärsi menetyksestään ja kirjoitti:
"En ymmärrä itseäni, en ymmärrä kohtaloani ... Mitä minä teen tahdollani, joka oli kokonaan hänen alaisuudessaan, elämälläni, jonka rakastin omistaa hänelle?"[5]
Leskeksi jäänyt keisarinna oli liian heikko palatakseen Pietariin hautajaisiin. Kun Elisabet Aleksejevna vihdoin aloitti paluumatkansa pääkaupunkiin, hän tunsi olonsa niin sairaaksi, että hänen piti pysähtyä Belevissä, Tulan kuvernementissa Pietariin johtavan tien varrella, vain muutama tunti ennen kuin hän tapasi anoppinsa, joka oli tulossa etelään tervehtimään häntä. Aamuyöllä 16. toukokuuta 1826 noin kello 4.30, kamarineidon mentyä tarkistamaan keisarinnan vointia, hän löysi tämän kuolleena vuoteesta.[2]
Keisarinna Elisabet Aleksejevna Romanova kuoli 47-vuotiaana sydämen vajaatoimintaan. Kolme päivää aviomiehensä kuoleman jälkeen Elisabet oli kirjoittanut äidilleen:
"Älä huolehdi minusta liikaa, mutta jos uskaltaisin, haluaisin elää sitä, joka on ollut elämäni."
Kenellekään kuninkaallisessa perheessä ei ollut salaisuus, että Elisabet Aleksejevna piti henkilökohtaista päiväkirjaa heti Venäjälle saapumisestaan lähtien ja kuvasi niissä paitsi henkilökohtaisia kokemuksiaan, myös tärkeimpiä historiallisia tapahtumia. Jotkut keisarinnan sisäpiirissä tiesivät päiväkirjoista, joten läheiselle ystävälle, historijoitsija Nikolai Karamzinille, keisarinna luki niitä ääneen. Karamzin itse ilmoitti tämän yksityiskohdan ennen kuolemaansa. Keisarinna Elisabet Aleksejevna testamenttasi päiväkirjansa Nikolai Karamzinille, mutta vain kaksi viikkoa keisarinnan kuoleman jälkeen myös kirjailija itse kuoli keuhkotautiin. Tämän vuoksi edesmenneen keisarinnan toive ei täyttynyt. Muutama tunti Elisabetin kuoleman jälkeen leskikeisarinna Maria Fjodorovna saapui Beljoviin. Hän vei mennessään kaikki keisarinnan käytössä olleet sukujalokivet ja otti myös vainajan henkilökohtaisest paperit, lähtien kiireesti takaisin Pietariin.
Elisabetin päiväkirjojen kohtalo on tiedossa: läheinen ystävä ja hovinainen, kreivitär Varvara Golovina (1766–1821) poltti niistä yhden, Maria Fjodorovna ja Nikolai I tuhosivat muut sekä edesmenneen keisarinnan rakastetun, ratsuväen kapteeni Aleksei Ohotnikovin kirjeet. Keisarillinen perhe piti niitä erittäin epäilyttävinä, mutta Nikolai I:n vaimo keisarinna Aleksandra Fjodorovna kirjoitti päiväkirjaansa näiden muistiinpanojen lukemisen jälkeen:
Allegoria keisarinna Elisabet Aleksejevnan kuolemasta, 1826 "Hänen majesteettinsa keisarinna Elisabetin pääsy taivaaseen hänen autuaan miehensä avulla."
"Jos en olisi lukenut tätä itse, minulla olisi ehkä ollut joitain epäilyksiä. Mutta eilen illalla luin nämä Ohotnikovin, ratsuväen kapteenin, rakkaalle keisarinna Elisabetille kirjoittamat kirjeet, joissa hän kutsuu häntä ma petite femmeksi ("pieni vaimoni"), mon amie, ma femme, mon Dieu, ma Elise, je t'adore ("Ystäväni, vaimoni, Jumalani, Elisani, minä rakastan sinua joka yö, kun en voi kiivetä ulos sinua tapaamaan" jne. Niistä voi nähdä että joka yö jos kuu ei paistanut, hän kiipesi ulos ikkunasta Kamenni-saarella tai Taurian palatsista, ja he viettivät 2-3 tuntia yhdessä. Miehen muotokuva oli kirjeiden mukana, ja kaikkea näitä pidettiin piilossa, ihan kaapissa, jossa olivat hänen pienen tyttärensä Elisan (Elisaveta Aleksejevnan toisen tyttären) muotokuva ja muistoesineet - luultavasti merkkinä siitä, että mies oli tämän lapsen isä. Poskeni tulivat punaisiksi häpeästä, että tällaista voi tapahtua perheessämme, ja jälkeenpäin rukoilin Jumalaa pelastamaan minut tästä, koska yksi kevytmielinen askel, yksi suvaitsevaisuus, yksi vapaus - ja kaikki menee yhä pidemmälle ja pidemmälle, meille käsittämättömällä tavalla."
Keisarinna Maria Aleksandrovna, Elisabetin veljentytär keräsi yhteen vuosien ajan kaikki Elisabet Aleksejevnan kirjoittamat tai jollain tavalla hänen elämäänsä liittyvät asiakirjat. Moskovan historiallinen keskusarkisto (TsGIA, ven. Центральный исторический архив Москвы) säilyttää keisarinna Elisabet Aleksejevnan toimiston aineistoa 51 varastotilassa. Pohjimmiltaan nämä ovat kirjeitä, joissa pyydetään apua niille, jotka kärsivät vuoden 1812 isänmaallisen sodan ja vuoden 1824 tulvan aikana.
Suuriruhtinas ja historioitsija Nikolai Mihailovitš kirjoitti 1900-luvun alussa nykyään laajalti tunnetun esseen Elisabet Aleksejevnasta.[8] Nikolai II pyysi sen lukemisen jälkeen poistamaan luvun, joka kertoo keisarinnan traagisesta romanssista ratsuväen kapteeni Aleksei Ohotnikovin kanssa. Koska Nikolai II oli rakastava aviomies ja onnellinen perheenisä, hän oli sitä mieltä että tämä luku voisi pilata keisarinna Elisabet Aleksejevnasta luodun rikkeettömän kuvan. Poistetun luvun teksti on säilynyt.
Vuonna 2005 historioitsijat E. Ljamina ja O. Edelman, jotka tutkivat Elisabet Aleksejevnan rahastoa Venäjän federaation valtionarkistossa, löysivät kaksi katkelmaa keisarinnan päiväkirjasta, yhden helmi-elokuulta 1803 ja toisen joulukuusta 1803 helmikuuhun 1804.[9] Keisarinna Elisabet Aleksejevna kirjoitti pääasiassa ranskaksi, käyttämällä välissä venäjän ja saksan sanoja.
Manninen, Merja: Elisabet Aleksejevna, s. 543–545. (Teoksessa: Suomen kansallisbiografia 2) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. Virhe: Virheellinen ISBN-tunnisteTeoksen verkkoversio.(maksullinen)
↑ abcdeLincoln, W. Bruce.: The Romanovs: Autocrats of All the Russias. Anchor. Ss. 237, 385-386. ISBN 0-385-27908-6
↑ abcBergamini, John:The Tragic Dynasty: A History of The Romanovs. Konecky&Konecky. Ss. 267, 299. ISBN 1-56852-160-X
↑ abcdTroyat, Henri: Alexander of Russia. E. P Dutton, Inc. Ss. 45, 110, 279, 292. ISBN 0-525-24144-2
↑ abcdKlinge, Matti: Aleksanteri I (1777 - 1825) Venäjän keisari, Suomen suuriruhtinas (Julkaisun pysyvä tunniste URN:NBN:fi-fe20051410; artikkelin pysyvä tunniste http://urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-003108 (ISSN 1799-4349, verkkojulkaisu)) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997– (viitattu 24.7.2023). 23.6.2000. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
↑Romanov, Nikolai Mihailovits: Empress Elisaveta Aleksejevna, wife of Emperor Alexander I. A. C. Suvorinin painotalo, Pietari, 1908-1909. Osa 1-3.
↑Ljamina, E. E. & Edelman, O. V.: Diary of Empress Elisabet Aleksejevna. Alexander I. “The Sphinx, not unraveled to the grave ...”: Näyttelyluettelo. Pietari, 2005, ss. 116-131. [ru]
.jpg)
.jpg)
.jpeg)
.jpg)
.jpg)
.png)
.jpg)
.jpg)
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Elisabet Aleksejevna Wikimedia Commonsissa
