Ekologia

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Ekologi)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maapallo nähtynä Apollo 17 -avaruusaluksesta.

Ekologia (kreik. oikos = koti, talous, logos = oppi) on biologian monitieteinen haara, jossa tarkastellaan eliöiden ja eliölajien vuorovaikutusta toistensa sekä niitä ympäröivän elottoman ympäristön kanssa. Vuorovaikutus ilmenee eliölajien levinneisyytenä, runsaussuhteina ja niiden muutoksina sekä evoluutiona. Elinympäristö muodostuu elottomista tekijöistä, kuten energiasta, ilmastosta ja geologisista tekijöistä sekä elollisista tekijöistä, joita ovat muut saman elinympäristön jakavat eliöt. Tutkimuksen kohteena voi olla yksilö, laji, populaatio, eliöyhteisö, ekosysteemi ja biomi.

Ekologian tutkimusta tarvitaan muun muassa luonnonsuojelussa, luonnonvarojen hallinnassa ja kaupunkisuunnittelussa. Ekologia auttaa ymmärtämään, miten luonto ympärillämme toimii.

Ekologia on käsitteenä laajentunut tarkoittamaan ennemminkin elämäntapaa, aatesuuntaa tai muuta kestävään kehitykseen tähtäävää toimintaa kuin tiukasti biotieteisiin kuuluvaa tieteenalaa. Ekologiaa kutsutaan toisinaan luonnontaloudeksi Carl von Linnéa ja Charles Darwinia mukaillen.

Ekologia tieteenalana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populaatio muodostuu tietyllä alueella samanaikaisesti elävistä saman lajin yksilöistä, esimerkiksi järven ahvenista. Samalla alueella elävät populaatiot muodostavat yhdessä eliöyhteisön, esimerkiksi kaikki järven kalat, ravut, levät jne. Tietyllä alueella elävät eliöt ja eloton luonto muodostavat ekosysteemin, esimerkiksi järven kalat, levät, vesi, järven pohjan kivet, hiekka ja muta. Suurekosysteemit eli eri ekosysteemien yhtenäiset järjestelmät ovat biomeja, jotka kaikki yhdessä muodostavat biosfäärin eli eliökehän. Pohjoinen havumetsävyöhyke on tyypillinen biomi. Jotkut tietyt eliölajit ovat tärkeitä koko ekosysteemin toiminnalle. Tälläisiä eliölajeja kutsutaan avainlajeiksi. Myös jotkut elinympäristöt ovat tärkeitä ekosysteemin toiminnalle ja niitä kutsutaan avaineliöympäristöiksi tai avainluontotyypeiksi.[1]

Eliöiden ravintoketjut saavat alkunsa yhteyttävistä eliöistä eli useimmiten kasveista sekä niiden käyttämistä ravinteista. Yhteyttävät eliöt ovat tuottajia, niitä sanotaan omavaraisiksi eli autotrofeiksi. Toisenvaraiset eliöt eli heterotrofit käyttävät tuottajia hyödykseen. Esimerkiksi autotrofista heinää syövä lehmä on toisenvarainen.

Toisenvaraiset eliöt voidaan jakaa kuluttajiin ja hajottajiin. Kuluttajia ovat eläimet, jotka ovat kasvinsyöjiä, saalistajia tai loisia. Ne käyttävät muita eliöitä ravinnonlähteenään. Hajottajia ovat eliöt (muun muassa sienet ja bakteerit), jotka käyttävät ravintonaan kuolleita eliöitä tai niiden kuolleita osia, esimerkiksi puusta pudonneita lehtiä. Hajottajat hajottavat kuollutta eloperäistä ainesta ja palauttavat sen sellaiseen muotoon, että kasvit voivat käyttää sitä ravinnoksi ja samalla ne vapauttavat vettä ja hiilidioksidia luonnon kiertokulkuun. Eliöiden ravintoketjut liittyvät toisiinsa ja muodostavat yhtenäisiä ravintoverkkoja.[2]

Eliöiden väliset suhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki samalla alueella elävät eliöt vaikuttavat toisiinsa joko välittömästi tai välillisesti. Esimerkiksi jos saalistettava laji lisääntyy paljon, myös sitä saalistava laji lisääntyy (usein viiveellä), sillä se saa enemmän ruokaa. Kun saalistava laji lisääntyy, se saalistaa enemmän saalistettavaa lajia ja näin sen populaation koko kääntyy laskuun.

Eliöt voivat myös olla symbioosissa, jolloin ne molemmat symbioosin suppeimman määritelmän mukaisesti hyötyvät toisistaan. Esimerkiksi jäkälä on sienen ja levän symbioosi. Jos taas eliöt ovat hyödyllisiä toisilleen, mutta tulevat toimeen ilman toista eliötä, kysymys on mutualismista. Toinen eliö voi olla loissuhteessa toisen eliön kanssa, jolloin hyöty on yksipuolista. Yleensä loinen vahingoittaa isäntäeliötä kuitenkaan tappamatta sitä. Eliöiden hyöty- ja haittasuhteita voidaan käyttää hyväksi kasvituotannon biologisessa torjunnassa, jossa tuhoeläimien määrää pyritään vähentämään niitä syövien petoeläinten avulla.[3]

Myös lajien sisällä on kilpailua. Vain parhaat yksilöt selviytyvät. Tämä auttaa poistamaan huonoja geenejä perimästä ja parhaat ominaisuudet yleistyvät. Ekosysteemissä jokaisella lajilla on oma ekologinen lokero eli ekolokero. Gausen periaatteen eli syrjäyttävän kilpailun periaatteen mukaan kaksi samalla alueella elävää lajia eivät voi pysyvästi elää samassa lokerossa. Samassa ekologisessa lokerossa elävien lajien välille syntyy kilpailu, jonka vahvempi laji voittaa.[4]

Paikallispopulaatioiden koko ja tiheys riippuvat useista syntyvyyteen ja kuolevuuteen vaikuttavista tekijöistä, kuten ravinnon saannista ja yksilöiden saaliiksi joutumisesta.[5]

Ekologian tutkimus (hyödyntäminen)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esimerkkejä:

Kasvihuoneviljelijät ovat kiinnostuneita biologisesta torjunnasta tuholaisten luontaisilla vihollisilla.

Metsästäjiä taas kiinnostaa saaliskannan koko sekä sen uusiutumisnopeus.

Aluesuunnittelijat hyödyntävät tietoa suojelualueiden minimiko'oista ja niiden sijoittelusta toisiinsa nähden,

Ympäristöviranomaisia kiinnostaa haja-asutusalueiden jätevesien puhdistusmenetelmät.

Ihmisen ekologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ihmisen ekologia

Ihmisen vaikutus ympäristöönsä on yleensä voimakkaasti hyödyntävä, jopa tuhoava. Ihminen on metsästänyt sukupuuttoon ja muuten hävittänyt monia lajeja. Ihminen myös saastuttaa ympäristöään ja muun muassa voimistaa kasvihuoneilmiötä, joka aiheuttaa ilmaston lämpenemistä. Ihmisen ja luonnon suhteen historiaa tutkiva tiede on ympäristöhistoria, Suomessa osana yhteiskuntahistoriaa. Luonnonsuojelulliset ja ympäristönsuojelulliset seikat alkoivat saada laajaa kiinnostusta 1960-luvulla.[6]

Ihmisen ympäristöä ja luontoa hyödyntävässä toiminnassa on nähtävissä tehostamisen ja ehtymisen kierre. Jos ihminen metsästää esimerkiksi suuret valaat loppuun, siirrytään pieniin valaisiin.

Ihmisen toiminnan seurauksena ympäristöön leviää useita myrkyllisiä aineita. Jotkin niistä rikastuvat ravintoketjuissa. Jos alkueläin syö esimerkiksi kymmenen ympäristömyrkkyä saanutta planktonyksilöä ja suurempi alkueläin kymmenen pientä alkueläintä, suuri alkueläin on saanut satakertaisen myrkkyannoksen, ellei myrkyllistä ainetta ole lainkaan hajonnut tai poistunut muulla tavoin ravintoketjusta. Ravintoketju jatkuu ehkä pieniin kaloihin, suuriin kaloihin ja ihmiseen. Näin myrkky rikastuu lopulta huippupetoon, esimerkiksi ihmiseen (ns. bioakkumulaatio). Ympäristömyrkyt säilyvät ekosysteemissä kauan, koska luonnon hajottajat pystyvät hajottamaan niitä huonosti.[7]

Aavikoituminen johtuu osaltaan väestönkasvusta ja kasvihuoneilmiön aiheuttamasta ilmaston lämpenemisestä. Liian intensiivinen viljely ja karjanhoito lisäävät maan eroosiota aavikoitumisherkillä aroilla. Ihmisten aiheuttamat ympäristökatastrofit ovat saattaneet ohjata sivilisaation kehitystä. Enin osa ilmastonmuutosta aiheuttavista ihmisen toimista liittyy maatalouteen. Ilmastonmuutoksen torjumiseen on käytettävissä myös luonnollisia keinoja, mutta sujuvaan ilmastonmuutoksen torjuntaan tarvitaan oikeudenmukaista kansainvälistä politiikkaa.[8] Maapallon historiassa on tapahtunut myös suuria luontaisia massaekstinktioita, joukkosukupuuttoja, joissa ihminen ei ole ollut osallisena. Ekosysteemeille haitallisia vaikutuksia aiheuttavat myös silloin tällöin tapahtuvat luonnonkatastrofit, joissa on monesti kuollut myös ihmisiä.[9] Koska ihmiskunta on ekosysteemien sisäinen osa, ihmisen ekosysteemeihin kohdistuvat haittavaikutukset kohdistuvat myös ihmiskuntaan itseensä. Ilmastonmuutos lisää kuivuutta, mikä vaikeuttaa maatalouden harjoittamista. Lisäksi ilmastonmuutoksella on välillisiä vaikutuksia, jotka vaikuttavat haitallisesti ihmisten terveyteen, työllisyyteen, koulutukseen ja joidenkin alojen liiketoimintaan, kuten rakennusalalle ja energian tuotantoon.[10]

  • Lukion biologia, Eliömaailma Bi 1; Sanna Kokkonen ja Nowak, Sipura, Veistola, Vilkki
  1. Avainlajit ja avainluontotyypit pyörittävät Itämerta Itämeri. 2020. Syke. Viitattu 25.1.2024.[vanhentunut linkki]
  2. Anu Kortesalmi: Ravintoketju Peda.net. Viitattu 25.1.2024.[vanhentunut linkki]
  3. Eliöyhteisöt Opiq. Viitattu 26.1.2024.[vanhentunut linkki]
  4. Eliöyhteisö muodostuu eri lajien populaatioista Peda.net, Muhoksen lukio. Viitattu 26.1.2024.
  5. Ilkka Hanski, Jan Niemelä, Hannu Pietiläinen, Esa Ranta: Ekologia, s. 231. WSOY, 1998. ISBN 951-0-21981-9
  6. Ympäristöhistoria Suomessa Wordpress. Viitattu 26.1.2024.[vanhentunut linkki]
  7. Jani Ijas: Ympäristön myrkylliset aineet Biologiikka. 2022. Viitattu 26.1.2024.
  8. Ilmastonmuutos WWF. Viitattu 26.1.2024.
  9. Luonnonkatastrofit Tieteenkuvalehti. Viitattu 26.1.2024.
  10. Ilmastonmuutoksen seuraukset Climate Action. Euroopan komissio. Viitattu 26.1.2024.[vanhentunut linkki]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hanski, Ilkka et al: Ekologia. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-0-21981-9
  • Begon, Michael: Ecology : from individuals to ecosystems. Malden (Mass.): Blackwell Publishing, [2005], 2006. ISBN 1-4051-1117-8
  • Haila, Yrjö: Vihreään aikaan: Kirjoituksia ihmisen ekologiasta. (Tutkijaliiton julkaisusarja 61) Helsinki: Tutkijaliitto, 1990. ISBN 951-9297-75-8

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]