Dibutyyliamiini
| Dibutyyliamiini | |
|---|---|
 |
|
 |
|
| Tunnisteet | |
| IUPAC-nimi | N-butyylibutan-1-amiini |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| SMILES | CCCCNCCCC[1] |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | C8H19N |
| Moolimassa | 129,242 g/mol |
| Sulamispiste | -61,9 °C[2] |
| Kiehumispiste | 159,6 °C[2] |
| Tiheys | 0,767 g/cm3[2] |
| Liukoisuus veteen | Veteen 3,5 g/l [3] |
Dibutyyliamiini (C8H19N) on alifaattisiin amiineihin kuuluva orgaaninen yhdiste. Yhdistettä käytetään muun muassa korroosionestoaineena, katalyyttinä ja muiden orgaanisten yhdisteiden valmistamiseen.
Ominaisuudet, valmistus ja käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Huoneenlämpötilassa dibutyyliamiini on väritöntä nestettä. Sillä on amiineille tunnusomainen epämiellyttävä haju. Yhdiste liukenee hieman veteen ja paremmin muun muassa etanoliin. Se liukenee myös hieman dietyylieetteriin ja asetoniin.[2][4] Dibutyyliamiini on emäksistä ja kykenee syövyttämään eräitä metalleja. Yhdiste ärsyttää ihoa, silmiä ja hengitysteitä.[2][3][5]
Dibutyyliamiinia valmistetaan ammoniakista, ja butanolista, 1-klooributaanista tai 1-bromibutaani.[2][4][6] Tässä reaktiossa voi muodostua myös butyyliamiinia ja tributyyliamiinia. Toinen valmistustapa on butyronitriilin pelkistys vedyttämällä. Dibutyyliamiinia voidaan käyttää korroosionestoaineena ja katalyyttinä valmistettaessa eräitä polyeetteripolymeerejä. Yhdisteestä myös valmistetaan useita muita yhdisteitä esimerkiksi vulkanoinninkiihdyttimiä, väriaineita sekä hyönteismyrkkyjä ja muita maatalouskemikaaleja.[2][5][6]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Dibutylamine – Substance summary PubChem. NCBI. Viitattu 20.8.2018. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g Alén, Raimo: Kokoelma orgaanisia yhdisteitä: Ominaisuudet ja käyttökohteet, s. 533. Helsinki: Consalen Consulting, 2009. ISBN 978-952-92-5627-3
- ↑ a b Dibutyyliamiinin kansainvälinen kemikaalikortti Viitattu 20.8.2018.
- ↑ a b Susan Budavari (päätoim.): Merck Index, s. 514. (12th Edition) Merck & Co., 1996. ISBN 0911910-12-3 (englanniksi)
- ↑ a b Richard P. Pohanish: Sittig's Handbook of Toxic and Hazardous Chemicals and Carcinogens, s. 896. William Andrew, 2017. ISBN 9780323389686 Kirja Googlen teoshaussa (viitattu 14.4.2018). (englanniksi)
- ↑ a b Peter Roose, Karsten Eller, Erhard Henkes, Roland Rossbacher & Hartmut Höke: Amines, Aliphatic, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2015. Viitattu 20.8.2018