Captain Beefheart

Wikipediasta
1 muutos tässä versiossa odottaa arviointia (ohje). Sivun vakaa versio on katsottu 3. joulukuuta 2024.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Don Van Vliet
Henkilötiedot
Syntynyt15. tammikuuta 1941
Glendale, Kalifornia
Kuollut17. joulukuuta 2010 (69 vuotta)
Arcata, Kalifornia
Muusikko
Taiteilijanimi Captain BeefheartView and modify data on Wikidata
Aktiivisena 1964–1982
Tyylilajit progressiivinen rock, psykedeelinen rock, blues-rock, avantgarde, taiderock, free jazz, protopunk
Soittimet Laulu, huuliharppu, saksofoni, klarinetti, säkkipilli, oboe, kosketinsoittimet, tinapilli, marimba, metsästystorvi
Yhtyeet Captain Beefheart & The Magic Band
Frank Zappa
Levy-yhtiöt A&M Records (1966–1967)
Buddah Records (1967–1971)
Blue Thumb Records/ABC Records (1968)
Reprise Records (1969–1973)
Straight Records (1969–1971)
Virgin Records (1974–1982)
Mercury Records (1974–1975)
DiscReet Records (1976–1977)
Warner Bros. Records (1977–1979)
Atlantic Records (1980–1981)
Epic Records (1982)
Aiheesta muualla
www.beefheart.com

Captain Beefheart eli Don Van Vliet (oik. Donald Glen Vliet; 15. tammikuuta 1941 Glendale, Kalifornia – 17. joulukuuta 2010 Arcata, Kalifornia[1]) oli yhdysvaltalainen muusikko, joka teki yhtyeensä Captain Beefheart & The Magic Band lisäksi 1960- ja 1970-luvuilla paljon yhteistyötä Frank Zappan kanssa. Vliet tunnetaan pääasiassa hyvin laajan äänialan omanneena laulajana, mutta myös taitavana huuliharpun soittajana. Hänen laulutekstinsä ovat useimmiten tajunnanvirtaa ja amerikkalaisen elämäntavan kritiikkiä. Vetäydyttyään musiikilliselta uraltaan MS-taudin vuoksi hän toimi taidemaalarina.

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beefheartin isä Glen Alonzo Vliet [2] oli syntyperältään Alankomaista, jossa toimi huoltoaseman omistajana. Beefheartin äiti Willie Sue Vliet [3] oli kotoisin Arkansasista. Beefheart on väittänyt olevansa sukua alankomaalaiselle taidemaalari Peter Van Vlietille, kirjailija ja matkaaja Richard Halliburtonille ja näyttelijä Slim Pickensille.[4] Hän on väittynyt myös muistavansa syntymänsä. Beefheart aloitti maalaamisen ja kuvanveiston jo kolmivuotiaana. Aiheena hänellä oli eläimiä, joista erityisesti dinosaurukset, kalat ja afrikkalaiset eläimet olivat miehen suosimia. Hän pääsi nelivuotiaana Los Angelesin televisioon esittelemään tekemiään eläinpatsaita. 9-vuotiaana hän voitti Griffith Parkin eläintarhan järjestämän kuvanveistokilpailun.[5] Läheisellä eläintarhalla ja sen observatoriolla oli suuri vaikutus Beefheartiin, joten hän teki myöhemmin kappaleen "Observatory Crest".[6] Kun Beefheart oli 13-vuotias hän muutti vanhempiensa kanssa Lancasteriin, joka sijaitsee lähellä Mojaven aavikkoa. Tällä ympäristöllä tuli olemaan suuri vaikutus kaikkeen Beefheartin taiteeseen. Beefheartin mukaan hänen vanhempansa eivät rohkaisseet häntä taiteellisissa taipumuksissa, koska pitivät niitä outoina.[4] Hänen mukaansa he olivat hylänneet monta Beefheartille tarjottua koulupaikkaa taidekouluissa. Beefheart kertoi tulleensa tästä niin katkeraksi, ettei harrastanut taidetta eikä kuunnellut edes musiikkia ennen kuin täytti 23 vuotta. Kun Don sitten innostui taiteista, niistä tuli hänelle niin voimakas intohimo, että hänen vanhempiensa piti ruokkia häntä huoneensa oven alitse, koska mies ei suostunut enää tulemaan huoneestaan pois. Hän myös vaati äitiään tuomaan itselleen jatkuvasti Pepsi Colaa, mutta vanhemmat sietivät hänen käytöstään sen vuoksi, koska pitivät poikaansa huippulahjakkaana.[7] Maalamisen ja kuvanveiston ohessa Beefheart tutustui niin deltabluesiin kuin jazziin kuunnellen mm. Son Housea, Robert Johnsonia, Howlin` Wolfia, Muddy Watersia, Ornette Colemania, John Coltranea, Thelonius Monkia ja Cecil Tayloria.[8] Maalauksiinsa hän sai vaikutteita Franz Klineltä.[9] Beefheart on väittänyt lopettaneensa koulunkäynnin hyvin varhain, mutta hänen kuvansa löytyy lukion valmistuneiden kirjasta.[10] Lukiossa hän tapasi Frank Zappan, jonka kanssa hän aloitti musiikintekemisen jo silloin. Zappa nauhoitti lukion luokassa kappaleen Lost In a Whirlpool, jossa Beefheart esiintyi nimellä Don Vliet. Vaikka Beefheartin mielenkiinto olikin kuva- ja veistotaiteissa, hän tutustui myös paikallisiin muusikoihin, jotka tulisivat soittamaan hänen yhtyeessään.[11]

Zappa ja Beefheart aloittivat yhteistyön nimellä The Soots. He nauhoittivat Zappan työpaikassa Studio Z:ssä ainakin seuraavat laulut: Cheryl´s Canyonin, Metal Man Has Won His Wingsin, Howlin Wolf-tyylisen versionnin Little Richardin Slippin & Slidinistä, I Was a Teen-age Malt Shopin ja The Birth Of Captain Beefheartin. Kolme näistä on julkaistu Zappan Mystery Disc-albumilla vuonna 1996. Viimeinen kappale liittyy Zappan kirjoittamaan teinielokuvakäsikirjoitukseen nimeltään Captain Beefheart vs. the Grunt People. Beefheartin nimi esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran tuossa elokuvakäsikirjoituksessa.[11] Siinä Vliet ja hänen äitinsä olisivat esittäneet itseään, mutta Vlietin isä puolestaan olisi esittänyt Howlin Wolfia. Roolit kirjoitettiin niin Grace Slickille kuten myös Beefheartin tuleville yhtyetovereille Bill Harkleroadille ja Mark Bostonille. Captain Beefheart-nimen synnystä on monta tarinaa, mutta kuuluisimman mukaan Vlietin setä olisi jutellut penikselleen virtsatessaan "mikä kaunokainen, kuin iso upea pihvisydän". Juttelu tapahtui aina Beefheartin tyttöystävän mennessä sedän jättämän avonaisen vessanoven ohitse. [12]

Musiikkiura alkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lopulta Beefheart ilmottautui Antelope Valleyn taidekouluun, mutta lopetti sen ensimmäisen vuoden jälkeen. Ennen musikillista uraansa hän työskenteli myyden pölyimuroita ovimyyjänä ja hänen kerrotaan myyneen yhden kirjailija Aldous Huxleylle sanoin: "Herra, tämä imuri totisesti imee!"[13] Hän otti uudelleen yhteyttä Zappaan, joka sai hänet vakuutettua esittämään musiikkia Beefheartin ujoudesta huolimatta. Beefheart oppi matkimaan Howlin`Wolfin ääntä ja soittamaan huuliharppua. Beefheart oli nuorempana tahallisesti oleskellut kylmässä märin hiuksin, jotta vilustuminen karhentaisi hänen ääntään. Näillä eväillä hän aloitti esiintymiset tanssiaisissa ja pienissä klubeissä Etelä-Kaliforniassa. Vuonna 1965 kitaristi Alex Snouffer, joka pian muutti nimensä Alex St. Clairiksi, pyysi Beefheartin laulajaksi bändiinsä.[14] Muita jäseniä yhtyeessä olivat Jerry Handley bassossa, Doug Moon kitarassa ja Paul G. Blakely rummuissa. Beefheart muunsi tuolloin oman nimensä muotoon Don Van Vliet. Pian yhtyeen nimi oli Captain Beefheart & His Magic Band ja he saivat levytyssopimuksen A&M-yhtiön kanssa.[11] Yhtyeen jäsenistö vaihteli runsaasti vuosien aikana. Yksi merkittävimmistä vaihdoista tapahtui vuonna 1966, kun John French tuli rumpaliksi. Hänellä tulisi olemaan suuri rooli Beefheartin ideoiden muuntamisessa musikilliseen muotoon. A&M julkaisi vuonna 1966 kaksi singleä: Diddy Wah Diddyn, joka on versiointi Bo Diddleyn kappaleesta ja Moonchildin, jonka sävelsi Bread-yhtyeestä tuttu David Gates. Nämä singlet B-puolineen ja yksi hyllytetty A&M äänitysten kappale julkaistiin vuonna 1984 e.p-levynä nimellä The Legendary A&M Sessions.[15] Bändi pääsi esiintymään länsirannikon isommille areenoille, kuten San Franciscon Avalon Ballroomiin.

Seuraavaksi yhtye teki demoja tulevaa LP-levyään varten. A&M:n Jerry Moss piti uusia kappaleita liian negatiivisina, joten yhtiö pudotti The Magic Bandin listoiltaan. Demot oli tehty Art Laboen Original Sound Studiossa ja Sunset Soundissa ja niiden avulla bändi sai uuden levytyssopimuksen Buddah Recordsilla. Demoja työstettiin yhtiön Bob Krasnowin ja Richard Van Perryn toimesta Hollywoodissa RCA-studiolla. Buddah-sopimuksen aikaan Doug Moon päätti erota yhtyeestä musikillisten erimielisyyksien vuoksi, minkä vuoksi uusi kitaristi Ry Cooder korvasi hänen osuutensa nauhoilla. Joidenkin tietojen mukaan levy olisi kuitenkin nauhoitettu keväällä 1967, joten ei ole varmuutta käytettiinkö lopullisellä levyllä alkuperäisten demonauhoitusten osia. Tämä Safe as Milk-niminen debyytti julkaistiin syyskuussa 1967. Levyn lyyrikoissa Beefheart teki yhteistyötä kirjailija Herb Bermannin kanssa. Ry Cooderilla puolestaan oli suuri rooli kappaleiden sovittajana. Vaikka levyllä on paljon pohjimmiltaan bluesiin perustuvia kappaleita, on sillä myös merkkejä Beefheartin tulevasta kokeellisesta suunnasta. Varsinkin Electricity-kappale sisältää poikkeavaa soittimien käyttöä ja hyvin persoonallista laulutyyliä. Levy ei ollut myyntimenestys ja sitä lytättiin esim. Rolling Stone-lehdessä. Myyntiä ei myöskään auttanut se, että yhtyeen suunniteltu esiintyminen Montery Pop Festivaaleilla peruuntui.[11] Tämä johtui siitä, että Beefheart sai Montereyn lämmittelyfestarin Fantasy Fair & Magic Mountain Music Festivalin keikalla paniikkikohtauksen ja käveli kesken Electricityn esityksen pois lavalta. Beefheart oli alkanut saada paniikkikohtauksia liittyen hänen runsaaseen LSD:n käyttöön. Hän pelkäsi saavansa sydänkohtauksen isänsä tavoin. Kyseistä festareilta poistumista Beefheart oli selittänyt siten, että oli nähnyt yleisössä tytön muuttuvan kalaksi ja kuplien tulevan tämän suusta. Ry Cooder teki johtopäätökset Beefheartin silloisesta käytöksestä ja lähti bändistä samantien. Monimutkaisen kitaransoiton esittäjäksi ei löytynyt hetkessä uutta miestä, jonka vuoksi Montereyn keikka täytyi perua.[16] Jokatapauksessa Safe As Milk sai positiivista huomiota Briteissä: John Lennonilla tiedetään olleen seinällä kaksi levyn mukana tullutta tarraa [17]ja BBC:n Dj John Peel innostui Beefheartista.[18] Beatles oli jopa suunnittelut Beefhartin ottamista kokeelliselle Zapple-levymerkilleen.[19]

Pian Cooderin paikkaajaksi saatiin the Monkeesissa soittanut Gerry McGee, mutta Beefheartin kokoonpanossa hän soitti vain kaksi keikkaa.[20] Elokuussa 1967 Jeff Cotton tuli kitaristiksi McGeen tilalle.[21] Loka- ja marraskuun yhtye nauhoitti uutta materiaalia tulevalle levylleen. Suunnitteilla oli tuplalevy, jonka nimeksi olisi tullut It Comes to You in a Plain Brown Wrapper. Nimi liittyi siihen, että pornojulkaisut lähetettiin käärittyinä ruskeaan paperiin. Bändi koki kuitenkin saman kohtalon kuin A&M-yhtiön kanssa: Buddah hyllytti sekä levyn, että yhtyeen.[22] Koska Beefheart oli herättänyt Yhdysvaltoja enemmän kiinnostusta Briteissä, entinen the Who manageri varasi heille keikkoja Britteihin vuoden 1968 alusta. Ikävä kyllä Meaden ei hoitanut työlupia kuntoon ja keikat jouduttiin perumaan.[23] The Magic Band vieraili kuitenkin John Peelin radio-ohjelmassa. John Frenchin mukaan nauhoitusten jälkeen sadat ihmiset olivat tulleet kehumaan ja kättelemään heitä pukuhuoneessa.[24] Yhtye kävi myös Ranskassa Cannesin rannalla nauhoittamassa promovideot Electricity ja Sure `Nuff `N Yes I Do-kappaleista.[25] Näihin aikoihin Beefheart suunnitteli uusia bändiprojekteja The Magic Bandin rinnalle. Hänellä oli jo nimetkin mielessä: 25th Century Quaker ja Blue Thumb, joista ensimmäinen olisi ollut bluesbändi. Nämä projektit eivät kuitenkaan koskaan toteutuneet. Ensimmäisestä nimestä tuli myöhemmin kappaleen nimi ja toisesta Krasnowin uuden levymerkin nimi.

Yhtyeen tuottaja Krasnow päätti perustaa oman levymerkin ja ehdotti toisen levyn hyllytetyn materiaalin osittaista uudelleenlevyttämistä ja joidenkin kappaleiden lyhentämistä.[26] Tämä lokakuussa 1968 ilmestynyt Strictly Personal sisälsi lyhyemmät versiot kappaleista Mirror Man ja Kandy Korn. Beefheart pilkkaa Beatlesia kappaleen Beatle Bones 'n' Smokin Stones -lyyrikoissa. Hän oli jo aiemmin kertonut olevansa kyllästynyt heidän tuutulauluihinsa ja piti A Day In Life-kappaleen riviä I'd Love To Turn You On naurettavana ja omahyväisenä.[27] Levyn kannet olivat alkuperäisen nimen mukaiset: etu- ja takakansi muistutti ruskeaa kirjakuorta ja sisäkannessa on mustavalkokuva yhtyeestä erikoiset naamarit päässä. Krasnow lisäsi phase-efektiä osaan uudelleennauhoituksista, mikä Beefheartin ja monien muiden mielestä heikensi musiikin tehoa. Levyn vastaanotto oli samankaltainen kuin debyytin: se ei myynyt ja Rolling Stone lyttäsi sen. Myöhemmin levy on saanut monien muiden Beefheart-levyjen tavoin ylistäviä arvioita.[28] Sundazed-merkki julkaisi toista levyä edeltäneitä nauhoituksia alkuperäisellä levynnimellä ja käärittynä ruskeaan paperiin vuonna 2008.[29]

Trout Mask Replica

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beefheartin kaksi ensimmäistä albumia oli sisältänyt ainakin jokseenkin kokeellista musiikkia, mutta seuraavassa albumissa hän vei kokeellisuuden äärimmilleen. Beefheart sävelsi tulevan levyn kappaleet joko pianolla, jota hän ei ollut koskaan aiemmin soittanut, tai viheltämällä. Rumpali John French, josta oli tullut Beefheartin musiikin sovittaja Cooderin jälkeen, muunsi nämä musikilliset teemat bändisoittimille. Beefheart on väittänyt koko sävellysprosessin valmistuneen yhdessä kahdeksan ja puoli tuntia kestävässä sessiossa, mutta muut jäsenet ovat myöhemmin kertoneet niiden syntyneen pitkin kesää ja syksyä 1968. Sävellystyön jälkeen Beefheart halusi bändin "elävän" sävellykset. Niinpä hän vuokrasi talon Woodland Hillsistä Los Angelesista, jonne koko yhtye muutti treenaamaan kappaleita. Levyn tuottajaksi tuli Donin vanha ystävä Frank Zappa ja se tultaisiin julkaisemaan Zappan Straight-levymerkillä. Zappa olisi halunnut äänittää koko levyn treenitalossa, mutta Beefheart ei tähän suostunut, koska luuli Zappan vain haluavan säästää kustannuksia levyntekemisessä. Yhtye treenasi talossa levyä kahdeksan kuukautta, mutta nauhoitti sen sitten lopulta neljän ja puolen tunnin sessiossa Whitney-studiossa maaliskuussa 1969 kahta biisiä lukuunottamatta, jotka nauhoitettiin jo elokuussa 1968 Sunset Sound Recorders -studiossa. Erikoisinta oli Beefheartin laulujen nauhoittaminen studiossa: hän ei halunnut kuulla taustoja kuulokkeista, vaan kappaleet kuuluivat hiljaa hänen laulaessaan studion tarkkaamon pleksilasin lävitse. Monien mielestä ne eivät ole täysin rytmissä musiikin kanssa. Zappa on jälkeenpäin kertonut, ettei hän halunnut puuttua Beefheartin erikoisiin ratkaisuihin levyä tuottaessaan, vaikka ne olisivatkin olleet Zappan mielestä vääriä. Levy sisältää kuitenkin myös Woodlandin talossa nauhoitettuja kappaleita. Levyn tekoa aloittaessa basistina aloitti Gary Marker, joka vaihtui pian Mark Bostoniksi. Toiseksi kitaristiksi vaihtui Alex St Clairin tilalle Beefheartin nuoruusaikojen tuttu Bill Harkleroad. Mukaan liittyi Beefheartin serkku Victor Hayden bassoklarinettiin. Hayden myöskin laulaa kappaleissa Ella Guru ja Pena. Beefheart myös nimesi bändinsä jäsenet uusiksi: Frenchistä tuli Drumbo, Cottonista Antennae Jimmy Semens, Harkleroadista Zoot Horn Rollo, Bostonista Rockette Morton ja Haydenista The Mascara Snake.[30]

Frenchin mukaan Woodland Hillsin talossa vallitsi kultin kaltaiset olosuhteet. Siellä oli vain 2 makuuhuonetta, joista Beefheart valloitti itselleen toisen ja muut joutuivat nukkumaan toisessa. Bändin tulot olivat kehnot, joten jäsenet kärsivät jatkuvasti nälkää. French on kertonut eläneensä kuukauden pienellä kupilla papuja päivässä. Yhtye jäi myöskin kiinni myymälävarkaudesta ryöstäessään ruokaa.[30] Beefheart manipuloi yhtyeensä jäseniä käyttäytymään väkivaltaisesti toisiaan kohtaan. Kaikkien rajuimmin Beefheart kohteli "luottomiestään" Frenchiä: levynteon jälkeen hän vaati miestä soittamaan rummuillaan mansikan. Kun French ei tähän Beefheartin mielestä kyennyt, hän heitti miehen portaita alas ja huusi perään: "menehän kävelylle". Asia johti Frenchin erottamiseen yhtyeestä eikä hän saanut mitään krediittejä pian ilmestyneeseen Trout Mask Replicaan![31] Tämä 28 kappaletta sisältävä tupla-albumi julkaistiin 16 kesäkuuta 1969 ja aiemmista poiketen Rolling Stonen Lester Bangs ylisti levyä. Levy ei edelleenkään ollut myyntimenestys etenkään Yhdysvalloissa mahdollisesti sen takia, että se poikkesi niin täysin muusta tuon vuoden populäärimusiikista, mutta Briteissä se nousi sijalle 21. John Peel ja David Lynch ovat sanoneet levyn olevan heidän listallaan kaikkien aikojen paras levy. Varsinkin myöhemmin tätä rhythm & bluesia, free jazzia ja avantgardea erittäin persoonallisesti yhdistelevää albumia on pidetty yhtenä 1900-vuosisadan kunnianhimoisimmista levyistä.[32] Myöhemmin kuuluisaksi tulleen kannen kuvan kuvasi Cal Schenkel. Siinä Beefheartilla on karpin pää kasvojen kohdalla ja päässä pyhiinvaeltajan hattu, jonka päällä on sulkapallo.[33] Alkuperäinen painos sisälsi myös 6-sivuisen vihkon, jossa olivat printattuina laulujen sanat ja kannessa kuva Beefheartista kouluajoilta.[34] Trout Maskin julkaisun aikoihin Beefheart jatkoi yhteistyötä Zappan kanssa laulamalla tämän Hot Rats-levyllä kappaleessa Willie the Pimp.[35]

Myöhemmät julkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frenchin tilalle rumpuihin tuli lyhyeksi aikaa Jeff Bruschell, joka sai nimen Fake Drumbo, koska hän käytti Frenchin vanhaa rumpusettiä.[31] Pian hänet korvasi Frank Zappan bändissä soittanut Art Tripp III, jolle Beefheart antoi nimen Ed Marimba. Yhtye jatkoi taiteellisesti vapailla linjoilla Zappan Straight-levymerkillä ja aloitti uuden levyn nauhoitukset toukokuussa 1970. Tämä saman vuoden joulukuussa ilmestynyt Lick My Decals Off, Baby jatkoi edellisen levyn linjoilla, vaikka kriitikko Christgaun mukaan "Beefheartin kuuluisat viisioktaaviset ja peitellysti kaaottiset rakenteet olivat saaneet leikkisämmän pohjavireen". Beefheart kertoi levynnimen tarkoittavan sitä, että pitäisi irrottautua "nimilapuista" ja arvoida asioita niiden ansioiden mukaan. Levy tehtiin muuten samalla kokoonpanolla kuin Trout Mask, mutta joukosta olivat jääneet pois Cotton ja Hayden. Vaikka Beefheart palkkasi Art Tripp III:n uudeksi rumpaliksi, French palasi yllättäen mukaan toiseksi rumpaliksi. Tämä mahdollisti sen, että Art Tripp III pystyi soittamaan levylle paljon marimbaa, josta tulikin merkittävä soitin tuleville Beefheart-levyille. French ei kuitenkaan enää toiminut Beefheartin kappaleiden sovittajana, vaan sen roolin oli ottanut Harkleroad.[36] Paljolti John Peelin massiivisen radiosoiton ansiosta levy nousi Brittien listalla sijalle 20. Beefheart itse on nimennyt levyn suosikikseen.[37] Tällä levyllä Beefheartin yhtye ei enää ollut His Magic Band vaan nimi muuttui muotoon the Magic Band. Tämä saattoi liittyä siihen, että yhtyeen jäsenet vaativat itselleen parempaa kohtelua Trout Maskin kaltoinkohtelun jälkeen.

Tammikuussa 1972 julkaistu The Spotlight Kid oli otsikoitu pelkästään Captain Beefheartin nimiin, vaikka siinä soittaa taustalla the Magic Band. Nimiratkaisu liittyi mahdollisesti siihen "kurinpalautukseen", mikä levyntekoon muutenkin liittyi: yhtye eli jälleen kokoajan yhdessä, ensin Ben Lomodissa, sitten pohjoisempana Kaliforniassa. Kuvio oli sama kuin Trout Maskia tehtäessä: Beefheart harjoitti yhtyejäseniä kohtaan väkivaltaa ja psyykkistä manipulointia, mutta kovimman kohtelun sai uusi sovittaja Harkeroad.[38] Tuloksena kuitenkin oli paljon sovinnollisempi, hidasta bluesjamittelua sisältävä levy. Beefheart on itse kertonut, että hän kyllästyi pelottelemaan ihmisiä. Kun bändi ei ollut kolmeen vuoteen ansainnut levynteoillaan mitään, taloutta yritettiin nyt saada saada paremmalle tolalle. Levyn vastaanotto oli ristiriitaista: Briteissä se myi huonommin kuin Lick My Decals, mutta Yhdysvalloissa se nousi ensimmäisenä Beefheart-levynä Bilboardin sijalle 131.[39] Yksi kriitikko kommentoi, että Beefheart on huonoimmillaankin parempi kuin suurin osa yhtyeistä parhaimmillaan. The Magic Bandin jäsenet inhosivat levyä. Ennen the Spotlight Kidin julkaisua yhtyeen vanha levy-yhtiö Buddah Records päätti julkaista aiemmin hylkäämiään bändin toisen levyn nauhoituksia. Tämä Mirror Man-niminen levy julkaistiin huhtikuussa 1971 ja se sisälsi 3 pitkää bluestyylistä kappaletta ja pidemmän version toisella levyllä julkaistusta Kandy Kornista. Myös nimibiisi oli julkaistu toisella levyllä huomattavasti lyhyempänä nimellä Son Of Mirror Man - Mere Man. Buddah Records mahdollisesti pelkäsi levystä syntyviä tekijänoikeusongelmia, mistä johtuen albumin takakannessa väitettiin, että nauhoitukset oltiin tehty jo vuonna 1965. Luultavasti samasta syystä osan soittajien nimet oli kirjoitettu väärin. Alkuperäispainoksessa oli muotoon leikattu, särkynyttä peiliä esittävä kansi. Vuonna 1999 Buddah julkaisi laajennetun painoksen nimellä The Mirror Man Sessions. Tämä CD on lähempänä alkuperäistä tuplalevyä. Lopuista Wrapper-levyn sessioista Buddah liitti Safe as Milkin saman vuoden uusintajulkaisuun.[40]

Yhtye päätti julkaista toisen levyn vielä vuonna 1972. Tätä Clear Spot-albumia lähdettiin tekemään ulkopuolisen tuottajan Ted Templemanin ja teknikko Donn Landeen kanssa, joista molemmat olivat tuottaneet hittejä Doobie Brothersille ja Van Morrisonille. Tällä levyllä Boston siirtyi bassosta kitaraan ja bassoon tuli Zappan bändistä tuttu Roy Estrada, jolle Beefheart antoi nimen Oréjon. French oli jälleen poistunut yhtyeestä.[41] Kannet olivat erikoiset: päällimmäisenä oli läpinäkyvä muovi, jossa oli kohokirjaimin levyn nimi. Sisällä oli mustan vinyylin lisäksi kaksipuolinen pahvi. Halutessaan levyn pystyi sijoittamaan päällimmäiseksi muovin alle, jolloin se muodosti pyöreän "spotin" kannen toimiessa "kirkkaana".[42] Edeltäjänsä tavoin levy pääsi Yhdysvalloissa Billboardin listalle, mutta vain sijalle 191. Briteissä se ei myynyt ollenkaan. Allmusicin Ned Raggett on jälkeenpäin ihmetellyt, ettei tuo levy myynyt enempää, koska Beefheart onnistui levyllä hänen mielestään hienosti tuomaan musiikkiaan helpommin lähestyttäväksi.[38] Vuonna 2005 Q Magazine teki listan sadasta parhaimmasta kitarakappaleesta ja levyn Big Eyed Beams Of Venus pääsi sijalle 53.[43]

Vuonna 1973 The Magic Band ei julkaissut yhtään levyä, mutta kiersi esiintymässä pitkin Yhdysvaltoja. Konserttien alut olivat mielenkiintoisia: yhdessä niistä rumpali Ed Marimba tuli ensin lavalle Ray Gunn-pyssyn kanssa ammuskellen sillä ja toistellen sanaa "Ray Gunn, Ray Gunn".[44] Toisella kitaristi Rockette Morton asteli lavalle leivänpaahdin teipattuna päähänsä. Yleisölle hän sanoi: "Hyvää iltaa, olen Rockette Morton ja aion paahtaa".[45] Lick My Decalsin jälkeen Beefheartin levyt oli julkaissut Zappan emoyhtiö Reprise. Vuonna 1974 levy-yhtiö vaihtui jälleen: Yhdysvalloissa tulevat levyt julkaisi Mercury ja Briteissä Virgin.[46] Tuloksena oli entistä kaupallisempaan suuntaan mennyt Unconditionally Guaranteed. Sovinnaisemmasta musiikista huolimatta levy pääsi Bilboardissa vain sijalle 192. Levy tehtiin muuten samalla kokoonpanolla kuin Clear Spot, mutta Boston vaihtoi kitarasta takaisin bassoon ja kitaraan palasi Alex St. Clair.[47] The Magic Bandin jäsenet olivat niin kyllästyneitä köyhyydessä elämiseen ja Beefheartin tyrannointiin, että päättivät lopettaa yhteistyön Beefheartin kanssa ja perustaa oman Mallard-yhtyeen. Bändiläiset eivät myöskään olleet tyytyväisiä viimeisimmän levyn musiikkiin. Jäsenet lähtivät kesken The Magic Bandin kiertueen, joten Van Vliet joutui kasaamaan nopeasti uuden bändin taustalleen. Yhtyeeseen tulivat Robert "Fuzzy" Fuscaldo kitaraan, Dean Smith kitaraan, Del Simmons saksofoniin ja huiluun, Michael "Bucky" Smotherman koskettimiin ja lauluun, Paul Uhrig Bassoon ja Ty Grimes rumpuihin. Kaikki uudet jäsenet olivat studiomuusikkoja, jotka eivät olleet koskaan kuulleet aiemman Magic Bandin musiikkia. Niinpä he vain päättivät improvisoida Beefheartin kappaleita siten, miten kuvittelivat niitä soitettavan. Kappaleista tuli entistä sovinnaisempia ja yhtyeen kerrottiin kuulostavan "baaribändiltä".[48] Eräässä arviossa tämä kokoonpano nimettiin The Tragic Bandiksi. Tällä kokoonpanolla mentiin studioon vielä samana vuonna ja syntyi Bluejeans & Moonbeams. Levy myi vielä edeltäjäänsäkin huonommin. Näitä kahta viimeisintä levyä pidetään yleisesti Beefheartin huonoimpina.[49] Beefheart itsekin on jälkeenpäin todennut, ettei laske niitä mukaan tuotantoonsa ja kehotti levyn ostaneita palauttamaan sen liikkeeseen.[47]

Vuonna 1975 The Magic Band teki kiertueen Euroopassa. Pian kiertueen jälkeen Beefheart huomasi, että jotkut allekirjoittamansa sopimukset estivät häntä tekemästä uutta levyä ja myöskin konsertoimasta. Niinpä hän lyöttäytyi jälleen yhteen Zappan kanssa. Tuloksena oli lokakuussa 1975 julkaistu, osittain livenä ja osittain studiossa nauhoitettu yhteislevy Bongo Fury. Kannen kuvastakin voi päätellä, että yhteiskiertueella nämä kahden voimakkaan persoonan egot törmäsivät yhteen.[50] Seuraavana vuonna Zappa kuitenkin halusi jälleen tuottaa Beefheartin levyn. Uudeksi the Magic Bandiksi tulivat John French rumpuihin, John Thomas koskettimiin sekä Jeff Moris Tepper ja Denny Walley kitaroihin. Tämä Bat Chain Puller -albumi jäi kuitenkin julkaisematta. Tällä kertaa syynä olivat Zappan ongelmat manangeri Herb Cohenin kanssa, mistä johtuen Zappan projektit joutuivat jäihin. Levy julkaistiin virallisesti vasta vuonna 2012.[51] Levyn materiaalia Beefheart kuitenkin hyödynsi tulevilla kolmella levyllään. Vuonna 1977 Beefheart kävi soittamassa saksofonia The Tubesin Cathy´s Clone-kappaleessa.[13] Vuonna 1978 hän oli mukana elokuvan Blue Collar -soundtrackilla.[52]

Vuonna 1978 Beefheart sai sopimussotkunsa selvitettyä ja uuden levytyssopimuksen Yhdysvalloista Warner Brosilta ja Briteissä jälleen Virginiltä. Uuteen Magic Bandiin tulivat mukaan Jeff Moris Tepper kitaroihin ja Art Tripp III marimbaan ja lyömäsoittimiin sekä uudet jäsenet Bruce Lambourne Fowler vetopasuunaan, Eric Drew Feldman koskettimiin ja bassoon, Robert Arthur Williams rumpuihin ja Richard Redus kitaraan ja bassoon. Tuloksena oli levy nimeltään Shiny Beast (Bat Chain Puller), joka oli paluuta Beefheartin Trout Maskin aikaiseen tyyliin.[53] Kriitikko Ned Raggettin mukaan levy on "mannaa taivaasta niille, joiden mielestä Beefheart lähti väärille raiteille kahdella Mercury-levyllään".[54] Levy ei kuitenkaan edelleenkään myynyt. Vuonna 1980 ilmestyneella Doc at the Radar Station -levyllään Beefheart sai yllättäen uusia faneja post-punkin ystävistä. Kriitikko Hueyn mukaan levy on Trout Maskin jälkeisistä miehen paras![55] Levyllä kokoonpano vaihtui sen verran, että Art Trippin tilalle marimboja soittamaan ja kitaraan Richard Reduksen tilalle palasi vanha tuttu John French. Gary Lucas käy soittamassa erittäin vaikean kitaralle tehdyn kappaleen Flavor Bud Living. Shiny Beastin tavoin kannessa on Beefheartin maalaus.[56] Uuden albumin tiimoilta Beefheart esiintyi Saturday Night Livessä.[57] Hän myös konsertoi Euroopassa ainakin Alankomaissa ja Pariisissa.[58][59]

Syyskuussa 1982 Captain Beefheart & the Magic Band julkaisi viimeiseksi jääneen levynsä Ice Cream For Crow. Edellisen levyn kokoonpanosta mukana oli vain Tepper, kun taas Gary Lucasista oli tullut toinen vakiokitaristi. Bassoa levyllä soittaa Richard "Midnight Hatsize" Snyder ja rumpuja sittemmin Red Hot Chili Pepperissä soittanut Cliff R. Martinez. Tällä kertaan kanteen tuli Anton Corbijnin ottama kuva taustanaan Beefheartin maalaus, joka oli tehty rullattavaan ikkunaverhoon.[60] Ajan mukaisesti nimikappaleesta tehtiin video MTV:tä varten, mutta kanavalla sitä pidettiin liian outona eikä sitä näytetty. Käydessään David Lettermanin ohjelmassa Beefheart sanoi, että hän ei halua MTV:tä koska he eivät halua hänen videotaan. Tämä liittyi siihen, että MTV:llä oli juuri menossa "I want my MTV"-kampanja.[61] Sama toistui kuin kahdella edellisellä levyllä: kriitikot ylistivät mutta levy ei myynyt.

Vetäytyminen musiikista

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levyn jälkeen Beefheart päätti vetäytyä musiikkibisneksestä eläkkeelle ja omistautua maalaamiselle. Gary Lucas yritti turhaan houkutella kapteenia tekemään vielä yhden levyn. Beefheart oli pitänyt ensimmäisen taidenäyttelynsä Briteissä jo vuonna 1972. Vakavasti otettavana maalaajana hän piti ensimmäisen näyttelyn New Yorkissa Mary Boone Galleriassa vuonna 1985. Häneen suhtauduttiin aluksi yhtenä uutena rockmuusikkona, joka tykkää harrastella kuvatataiteita. Sittemin suhtautuminen on muuttunut arvostavammaksi ja hänen maalauksistaan ollaan maksettu jopa 25 000 dollaria. Eric Drew Feldmannin mukaan galleristi Michael Werner olisi sanonut vuonna 1980 Beefheartille, että jos hän haluaa tulla vakavasti otettavaksi maalaajaksi, hänen on lopetettava musiikin tekeminen.[50] Luultavasti musiikinteon lopetuksen taustalla on ollut myös Beefheartin kyllästyminen musiikkibisnekseen ja vähäinen taloudellinen menestyminen siinä. Jossakin vaiheessa Beefheart sai MS-taudin diagnoosin. Hänen muusikkoystävistään John French ja Richard Snyder olivat jo 1970-luvun lopulla huomanneet hänessä tautiin viittavia oireita. 90-luvulla sairaus oli jo edennyt niin pitkälle, että hän joutui käyttämään pyörätuolia.[62] Yksi viimeisimpiä esiintymisiä julkisuudessa on Anton Corbijinin vuonna 1993 tekemä 13-minuuttinen dokumentti Some Yo Yo Stuff.[63] Vuonna 2000 hän oli mukana Gary Lucasin soololevyllä [64] sekä vuonna 2004 Moris Tepperin soololevyllä kappaleessa Ricochet Man.[65] Vuonna 2003 hän nauhoitti puhelimen välityksellä 34 sekunnin mittaisen "Happy Birthday" kappaleen muutettuna muotoon "Happy Earthday". Se julkaistiin Earth Justice-järjestölle varoja keränneellä kokoelmalevyllä Where We Live: Stand for What You Stand On: A Benefit CD.[66]

Don Van Vliet kuoli MS-taudin komplikaatioihin Arcatan sairaalassa Kaliforniassa perjantaina 17 joulukuuta vuonna 2010.[67]

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Captain Beefheartin albumit Safe as Milk (1967) ja Trout Mask Replica (1969) valittiin vuonna 2005 julkaistuun hakuteokseen 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään[68]. Trout Mask Replica pääsi vuonna 2010 Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Recording Registry -kokoelmaan, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä yhdysvaltalaisia äänitteitä.[69]

Esiintymiset Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Captain Beefheart yhtyeineen on esiintynyt Suomessa 27. lokakuuta 1975 Helsingin Kulttuuritalolla. Konsertin järjesti Oy Viihde-Polar Ab ja konsertin ensimmäinen esiintyjä oli viulisti Jean-Luc Ponty yhtyeineen. Beefheartin yhtye oli tuolloin vasta kolmen viikon ikäinen. Aikaisempien soittokumppanien Elliot Ingber (kitara) ja John "Drumbo" French (rummut, steppi) seuraan olivat liittyneet Dennis Walley (slide-kitara) ja Bruce Fowler (pasuuna). Beefheart itse soitti huuliharppua ja sopraanosaksofonia. Konsertissa kuultiin mm. kappaleet "Moonlight on Vermont", "Gimme That Harp Boy" ja "Beatle Bones" sekä muuta lähinnä 1960-luvulta peräisin olevaa materiaalia.[70]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Vozick-Levinson, Simon: Captain Beefheart, a.k.a. Don Van Vliet, dies at 69 EW.com. 17.12.2010. Viitattu 18.12.2010. (englanniksi)
  2. ↑ https://www.findagrave.com/memorial/69281953/glen-alonzo-vliet
  3. ↑ https://www.discogs.com/artist/1653051-Sue-Vliet
  4. ↑ a b https://web.archive.org/web/20100106165820/http://beefheart.com/zigzag/articles/mcint.htm
  5. ↑ http://www.beefheart.com/don-vliet-and-agostinho-rodrigues-by-steve-froy/
  6. ↑ http://www.beefheart.com/observatory-crest-lyrics/
  7. ↑ https://faroutmagazine.co.uk/why-doesnt-someone-give-him-a-pepsi-frank-zappas-ode-to-captain-beefheart/
  8. ↑ https://web.archive.org/web/20100227022523/http://www.beefheart.com/zigzag/articles/study.htm
  9. ↑ https://www.theguardian.com/artanddesign/2023/nov/28/artist-captain-beefheart-paint-don-van-vliet
  10. ↑ http://www.beefheart.com/graduation-photo/
  11. ↑ a b c d https://web.archive.org/web/20190416194910/https://www.rollingstone.com/music/music-news/the-odyssey-of-captain-beefheart-rolling-stones-1970-cover-story-237400/
  12. ↑ https://www.donlope.net/fz/notes/Captain_Beefheart_vs_The_Grunt_People.html
  13. ↑ a b https://web.archive.org/web/20100918085914/http://beefheart.com/zigzag/articles/rabbit.htm
  14. ↑ https://www.jango.com/music/Captain+Beefheart+His+Magic+Band/_full_bio
  15. ↑ http://www.beefheart.com/the-legendary-am-sessions-discography/
  16. ↑ https://www.youtube.com/watch?v=O3zxyUy0VOY&t=2273s
  17. ↑ https://web.archive.org/web/20110616182238/http://www.beefheart.com/datharp/albums/official/pics/lennonsam.jpg
  18. ↑ http://www.beefheart.com/50th-anniversary-of-safe-as-milk/
  19. ↑ https://www.last.fm/music/Captain+Beefheart+&+His+Magic+Band/+wiki
  20. ↑ http://www.beefheart.com/gerry-mcgee/
  21. ↑ http://www.beefheart.com/jeff-cotton/
  22. ↑ http://www.beefheart.com/it-comes-to-you-in-a-plain-brown-wrapper-july-release/
  23. ↑ https://web.archive.org/web/20110817060153/http://www.beefheart.com/zigzag/articles/refuse.htm
  24. ↑ https://www.youtube.com/watch?v=ojQ-ljdn6Yw
  25. ↑ http://www.beefheart.com/1968-bouton-rouge-cannes-beach-performance/
  26. ↑ http://www.beefheart.com/the-mirror-man-strictly-personal-sessions-confusion/
  27. ↑ https://faroutmagazine.co.uk/the-beatles-lyric-that-sent-captain-beefheart-into-a-wild-rage/
  28. ↑ https://www.allmusic.com/album/strictly-personal-mw0000237099
  29. ↑ http://www.beefheart.com/it-comes-to-you-in-a-plain-brown-wrapper-discography/
  30. ↑ a b https://books.google.fi/books?id=HJbW_6l-uRUC&pg=PA167&redir_esc=y#v=onepage&q&f=false
  31. ↑ a b https://www.cambridgecollege.edu/trout-mask-replica (Arkistoitu – Internet Archive)
  32. ↑ https://web.archive.org/web/20111120133945/http://www.furious.com/Perfect/beefheart/troutmaskreplica3.html
  33. ↑ http://www.beefheart.com/don-van-vliet-evergreen-galleries-exhibition-1976/
  34. ↑ http://www.beefheart.com/trout-mask-replica-releases/
  35. ↑ https://www.zappa.com/releases-archive/hot-rats/#/
  36. ↑ http://www.beefheart.com/lick-my-decals-off-baby-discography/
  37. ↑ https://www.rhino.com/aod/lick-my-decals-off-baby-captain-beefheart-and-the-magic-band-0
  38. ↑ a b https://thesepsychedelicdays.wordpress.com/tag/captain-beefheart/
  39. ↑ https://www.udiscovermusic.com/stories/beefheart-in-the-spotlight/
  40. ↑ http://www.beefheart.com/mirror-man-discography/
  41. ↑ http://www.beefheart.com/clear-spot-discography/
  42. ↑ https://www.discogs.com/release/2472718-Captain-Beefheart-And-The-Magic-Band-Clear-Spot
  43. ↑ https://www.rocklistmusic.co.uk/qlistspage3.htm
  44. ↑ https://www.youtube.com/watch?v=O3zxyUy0VOY&t=1062s
  45. ↑ http://www.beefheart.com/rainbow-april-1973/
  46. ↑ http://www.beefheart.com/captain-beefheart-by-peter-keepnews/
  47. ↑ a b http://www.beefheart.com/unconditionally-guaranteed-discography/
  48. ↑ http://www.beefheart.com/full-moon-hot-sun-live-in-kansas/
  49. ↑ http://www.beefheart.com/bluejeans-and-moonbeams-discography/
  50. ↑ a b https://www.youtube.com/watch?v=O3zxyUy0VOY&t=1063s
  51. ↑ http://www.beefheart.com/bat-chain-puller-discography/
  52. ↑ https://www.discogs.com/release/712863-Various-Original-Soundtrack-Blue-Collar
  53. ↑ http://www.beefheart.com/shiny-beast-bat-chain-puller-discography/
  54. ↑ https://www.allmusic.com/album/shiny-beast-bat-chain-puller-mw0000189391
  55. ↑ https://www.allmusic.com/album/doc-at-the-radar-station-mw0000649950
  56. ↑ http://www.beefheart.com/doc-at-the-radar-station-discography/
  57. ↑ http://www.beefheart.com/saturday-night-live/
  58. ↑ https://www.youtube.com/watch?v=I7f7gBv0TjE&t=10s
  59. ↑ https://www.youtube.com/watch?v=bq2Z1V0cwVo&t=5s
  60. ↑ https://www.discogs.com/release/417185-Captain-Beefheart-The-Magic-Band-Ice-Cream-For-Crow
  61. ↑ https://www.youtube.com/watch?v=MGGWMVGBYhQ
  62. ↑ https://web.archive.org/web/20100108135437/http://www.beefheart.com/faq.htm
  63. ↑ https://www.youtube.com/watch?v=iwytKykXbpM
  64. ↑ https://www.discogs.com/release/1087125-Gary-Lucas-Improve-The-Shining-Hour
  65. ↑ https://www.discogs.com/release/3524428-Moris-Tepper-Head-Off
  66. ↑ https://www.discogs.com/master/636587-Various-Where-We-Live-Stand-For-Where-You-Stand-On
  67. ↑ https://www.bbc.com/news/world-us-canada-12024652
  68. ↑ Dimery, Robert (toim.): 1001 Albums You Must Hear Before You Die. Cassell Illustrated, 2005. ISBN 1-84403-392-9
  69. ↑ Complete National Recording Registry Listing, Library of Congress. Viitattu 7.9.2020.
  70. ↑ Eki: Ponty & Beefheart Kulttuuritalolla. MUSA, 1975, 4. vsk, nro 10, s. 5–6. Helsinki: Musa-kustannus.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Captain_Beefheart&oldid=22913417”