Asumisen historia Suomessa
Tämä artikkeli kertoo asumisen historiasta Suomessa.
Asumistason paraneminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Asumistaso on Suomessa jatkuvasti parantunut. Yhden ihmisiän aikana on saatettu siirtyä hellahuoneesta väljempään vuokrahuoneistoon ja edelleen pieneen omistusasuntoon. Asumistason huippu on monelle ollut omakotitaloon muutto.[1]
Kota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen muinainen väestö eli kalastuksesta ja metsästyksestä ja asui kivikaudella pääasiassa vesistöjen äärellä. Tavallisin asunto oli pyöreä pystypuista koottu kota, jonka keskellä oli tulisija. Kota katettiin havuilla, turpeilla, tuohilla tai nahoilla. Kota oli sekä lepoa että työskentelyä varten, siellä nukuttiin, mutta tehtiin myös erilaisia puhdetöitä ja huollettiin välineitä. Pääkodan lisäksi asumiseen kuului vaihteleva määrä sivukotia, joissa suoritettiin eri toimintoja.[2]
Hirsikota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vähitellen kota kehittyi kevyestä pystypuukartiosta tukevammaksi asumukseksi. Seinien alaosaksi salvottiin neliömäinen tai suorakaiteen muotoinen, osin maahan upotettu hirsikehikko. Kehikon päältä lähtivät seinät ja katon muodostavat pystypuut.
Jo kivikaudella hirsikodista saatettiin muodostaa perättäisiä, rivitalomaisia rakennuksia. Kussakin, jopa kymmeniä metrejä pitkässä rakennuksessa saattoi asua useampia perheitä tai yksi sukuklaani.
Maja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nuorakeraamisen kulttuurin aikana Suomessa tehtiin myös majoja, joissa oli erillinen katto. Seinät ja katto oli punottu riu'uista ja vahvistettu savella. Nurkissa oli maahan upotetut paalut.
Savutupa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vähitellen (Suomessa keskiajalla) tavallisimmaksi asuntotyypiksi tuli kokonaan hirsinen savupirtti ja savutupa. Hirret olivat veistämättömiä ja lattia kodan tapaan maanvarainen. Kurkihirren, muutaman katto-orren ja riukujen varaan ladottiin turve- ja tuohikate, joka pidettiin paikoillaan yläpuolisella riukukerroksella. Lämmitys tapahtui kiukaalla, jonka päällyskivet oli tiivistetty savella.[3] Savu kertyi korkean hirsikehikon yläosaan. Myöhemmin se johdettiin ulos puisen lakeisen kautta. Huoneeseen tuli luonnonvaloa savuaukosta, sekä kahden hirren väliin koverretusta matalasta valoaukosta, akkunasta, jotka voitiin sulkea työntöluukulla. Vetoa vähennettiin pingottamalla valoaukkoihin sianrakosta tehty kalvo, jonka läpi ei nähnyt, mutta joka päästi lävitseen valoa. Pimeään aikaan poltettiin päreitä. Hirsinen savutupa oli luontevaa rakentaa kotaa suuremmaksi, jolloin asumistoiminnot keskittyivät samaan tilaan useampien sivukotien asemasta. Savutupa oli tavallinen asumismuoto Suomen syrjäseuduilla vielä 1900-luvun alussa, ja harvinaisina savutupia tavattiin eteläisen Suomen harvaan asutuilla alueilla 1930-luvulla sekä Ilomantsin ja Pielisjärven kuntien syrjäseuduilla vielä 1950-luvun alussa.[4]
Rautakaudella maanviljely ja karjanhoito yleistyivät. Asutus muuttui puolikiinteäksi. Ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen lopussa maanviljely nousi pääelinkeinoksi, ja alkoi kiinteä asuminen. Pihapiiritoiminnat erikoistuivat: savutuvan lisäksi tarvittiin karjasuoja, keittokota, riihi ja aitta sekä sauna.[2]
Raasutupa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Savutuvan rinnalle tuli 1700-luvulla savuhormillinen raasutupa eli takkatupa. Kehitys tarkoitti myös asunnon muun varustetason ja rakennustekniikan paranemista. Korotettu puurakenteinen lattia, pärekatto, veistetyt sisäseinät, ikkunalasin yleistyminen ja kehittyneemmät vesikattoratkaisut tarkoittivat oleellista asumisen muutosta. Edellytyksenä oli asumisen juurtuminen paikalleen. Pimeä savuinen pirtti vaihtui valoisaan tupaan. Siirtyminen raasutupaan kesti kuitenkin lähes parisataa vuotta.[2]
Paritupa ja kehitys taloksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Eri rakennuksiin eriytyneet toiminnot yhdistettiin monihuoneisten rakennusten yleistyessä. Tupa yhdistettiin aluksi vieressä olleeseen apurakennukseen, ja väliin rakennettiin porstua – syntyi 1600-luvulta lähtien yleisin talotyyppi Suomessa, paritupa. Kehitystä nopeutti Talontarkastussääntö vuodelta 1681, jonka mukaan jo yhden manttaalin tiloilla tuli olla asuintuvan lisäksi vierastupa. Parituvan pienempi huone saattoi toimia aittana, saunana tai riihenä. Myöhemmin porstua jaettiin usein kahteen osaan eteiseksi ja kamariksi.
Pikku hiljaa paritupaa jatkettiin yhä useammalla huoneella ja vastaavasti useammalla toiminnolla. Varsinais-Suomessa syntyi isoripi, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi salvottu suurrakennus, jossa saattoi olla toistakymmentä huonetilaa. Pohjoisempi pohjalaistalo oli usein kaksikerroksinen jykevä ja pitkä talotyyppi. Itäisempi suurperheeseen perustuva kulttuuri kehitti kaksikerroksisen suurikokoisen karjalaistalon, jossa eläinsuojat sijaitsivat alakerroksessa ja asuintilat niiden päällä saman katon alla.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Marja Järvelä: Elämäntavan muutos työläisyhteisön ja yksilöiden kehityshaasteena, s. 124-5. (Teoksessa Väki Voimakas I. Toim. Jouko Jaakkola & Olli Vehviläinen) Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1985. ISBN 951-99655-9-9
- ↑ a b c d Kahri, Pyykkönen 1984
- ↑ Teppo Korhonen: Kansankulttuurin juuret, s. 351-3. (Savutupa on savupirttiä kehittyneempi asunto, sillä siinä on muurattu uuni kiukaan sijasta. Teoksessa Suomen historia 2: Keskiaika: valtaistuinriitojen ja uskonpuhdistuksen aika. Päätoim. Yrjö Blomstedt) Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4
- ↑ Suomalaisen arjen historia•1,Savupirttien Suomi, s. 94. Weilin+Göös Oy, 2006. ISBN 951-0-29295-8