Arabien–Israelin konflikti

Arabien–Israelin konflikti
Arabiliitto   Israelin kanssa sotineet maat   Israel   Gazan kaista ja Länsiranta
Päivämäärä: 1900-luku - nykyaika Paikka: Lähi-itä Lopputulos: käynnissä
Osapuolet
Arabimaat	Israel
Tappiot
74 000 sotilasta kuollut, 18 000 siviiliä kuollut (1945–1995)

Arabien–Israelin konflikti (arab. الصراع العربي الإسرائيلي‎, hepr. ‏הסכסוך הישראלי ערבי‎) alkoi Israelin valtion perustamisesta vuonna 1947. Konfliktiin on kuulunut sekä poliittista jännitystä että avoimia vihamielisyyksiä. Tapahtumiin liittyy myös useiden arabivaltioiden perustaminen ja itsenäistyminen samaan aikaan Israelin kanssa.

Historia

Juutalaisten muuttoliike "kansalliseen kotiin"

Arabien konflikti Israelin valtion kanssa juontaa alkunsa siitä, että muslimien asuttamaan ja islamilaisen Osmanien valtakunnan hallitsemaan Palestiinaan alkoi 1800-luvun lopulla muuttaa Euroopasta juutalaisia siirtolaisia. Muuttoliike oli saanut alkunsa ensin Euroopan kristittyjen ja sitten myös juutalaisten omaksumasta haaveesta palauttaa Palestiinan asema juutalaisten Luvattuna maana. Ensimmäisen suuren sysäyksen muutolle antoi tsaari Aleksanteri II:n murhaa 1881 seurannut juutalaisten joukkovaino Venäjällä. Vuosien 1882–1903 välillä noin 35 000 pääasiassa Itä-Euroopan juutalaista muutti Palestiinaan. Vuosisadan lopulla syntynyt sionistinen liike asetti tavoitteekseen juutalaisen valtion perustamisen Palestiinaan.

Juutalaisia oli vuonna 1881 ollut Palestiinassa noin 25 000, mutta heidän lukumääränsä vuoteen 1947 mennessä oli noussut jo 630 000:een. Euroopasta tulleet juutalaiset toivat mukanaan vaurautta ja uusia työpaikkoja, jolloin siihen asti harvaan asuttu Palestiinan alue alkoi vetää puoleensa myös arabeja koko Lähi-idän alueelta. 1900-luvun alun vajaasta 140 000:sta heidän lukumääränsä kasvoi lähes puoleen miljoonaan vuonna 1922 ja 1,3 miljoonaan vuonna 1947.

Varhaiset väkivaltaisuudet

Alueen arabiväestö vastusti juutalaisten asettumista Palestiinaan. Kesällä 1919 Syyrian arabien kongressi vastusti sionistien vaatimuksia ja vaati itsenäistä Suur-Syyriaa, johon myös Palestiina kuuluisi. Keväällä 1920 arabit hyökkäsivät juutalaisten kimppuun Jerusalemissa, tappoivat kuusi ja tuhosivat useita synagogia. Hyökkäys toistui keväällä 1921 Jaffassa, missä kuolleita oli useita kymmeniä. Aluksi vain pienet arabiryhmät hyökkäsivät juutalaisia vastaan, mutta pian väkivallasta tuli järjestelmällisempää. Aluetta hallinneet britit eivät onnistuneet lopettamaan sitä ja joskus kieltäytyivät suojelemasta juutalaisia. Juutalaisten enemmistö kannatti matalaa profiilia hyökkäyksiin, mutta maanalaiset juutalaisryhmät alkoivat vastata väkivaltaan kostoiskuilla.

Juutalaisten ja arabien välille syntyi 1929 laajoja levottomuuksia, jotka liittyivät Jerusalemin Temppelivuoren käyttöön. Elokuun 16. päivänä 1929 arabit hyökkäsivät useisiin kohteisiin koko maassa, jolloin toista sataa juutalaista ja kymmeniä arabeja sai surmansa. Hebronin juutalainen yhteisö tuhottiin, ja juutalaiset palasivat sinne vasta vuoden 1967 jälkeen. Juutalaiset tekivät kostoiskuja. Britannian nimeämä Shawn komissio totesi, että väkivaltaisuudet olivat arabien aloittamia ja suositteli, että juutalaisten maahanmuutto estettäisiin.

Vuonna 1936 puhkesi laaja arabikapina, joka kohdistui sekä juutalaisia että brittejä vastaan. Juutalaisia oli tuolloin jo 400 000, kun natsien valtaannousu Saksassa 1933 oli lisännyt juutalaisten pakoa Euroopasta. Arabikapinan syynä oli pelko juutalaisvaltion synnystä. Samaan aikaan Osmanivaltakunnan jäämistön pohjalta oli muualla jo perustettu itsenäisiä muslimivaltioita. Palestiinassa työttömyyden kasvu lisäsi tyytymättömyyttä. Alueen suurmaanomistajat olivat vuokranneet maitaan vuokraviljelijöille, mutta nyt he myivät maitaan juutalaisille, jotka maksoivat niistä hyvän hinnan. Näin vuokraviljelijät menettivät toimeentulonsa. Vuosina 1936–1947 väkivaltaisuudet edelleen raaistuivat ja laajenivat.

Ratkaisuyritykset

Britannia oli etsinyt ensimmäisen maailmansodan aikana poliittista tukea sekä juutalaisilta että arabeilta ja pyrki sen takia miellyttämään molempia, mikä oli johtanut ristiriitaiseen politiikkaan. Osmanien valtakunnan hajotessa Britannia valtasi arabikapinallisten tukemana suuren osan nykyistä Lähi-itää mukaan lukien Palestiinan. Vuonna 1917 Britannian hallitus sitoutui tukemaan juutalaisten "kansallisen kodin" (national home) perustamista Palestiinaan (Balfourin julistus 1917).

Kansainliitto vahvisti Balfour-julistuksen periaatteen San Remossa vuonna 1922. Mandaattihallinnon tuli varmistaa kansallisen kodin perustaminen itsehallintoelimineen. Hepreasta tehtiin alueen virallinen kieli arabian ja englannin ohella.

Toisen maailmansodan jälkeen perustettu YK haki ratkaisua Palestiinan tilanteeseen kahden valtion mallista. Arabit uhkasivat jihadilla, jos juutalaisvaltion luominen hyväksytään. Vasta perustetun Arabiliiton neuvosto kehotti jäsenvaltioitaan lähettämään asejoukkoja Palestiinan rajoille. Tästä huolimatta YK:n yleiskokous hyväksyi 29.11.1947 julkilausuman nro 181, joka sisälsi esityksen Palestiinan jakamisesta arabi- ja juutalaisvaltioihin. Juutalaiset hyväksyivät esityksen, mutta ympäröivät arabivaltiot torjuivat kahden valtion mallin.

Sisällissota 1947–1948

Pääartikkeli: Palestiinan mandaattialueen sisällissota

Heti yleiskokouksen päätöslauselmaa seuraavana aamuna väkivaltaisuudet juutalaisia vastaan kiihtyivät sekä Palestiinassa että ympäröivissä arabimaissa, ja yltyivät mandaattialueella sisällissodaksi. Arabit julistivat yleislakon ja iskivät brittijoukkoja ja juutalaisia vastaan. Juutalaiset ryhmittyivät puolustautumaan, mutta siirtyivät keväällä 1948 myös hyökkäämään. Heidän tärkein asevoimansa oli puolisotilaallinen Hagana -järjestö, josta myöhemmin tuli Israelin armeijan ydin. Palestiinalaisten puolella tärkein voima oli Pyhän sodan armeija sekä Arabiliiton perustama vapaaehtoisista koostunut vapautusarmeija. Kaikki osapuolet syyllistyivät siviileihin kohdistuvaan terroriin. Sota päättyi juutalaisten selvään voittoon. Arabit olivat kärsineet epäyhtenäisyydestä ja sotataitojen puutteesta. Arabinationalismi oli myös rajoittunut lähinnä eliitin piiriin, eikä taistelutahto kokonaisuudessaan ollut korkealla.

Israelin itsenäisyyssota 1948

Pääartikkeli: Israelin itsenäisyyssota

Brittien poistuttua Israel perustettiin itsenäisyysjulistuksella 14. toukokuuta 1948. Britannian mandaatti umpeutui päivän päättyessä keskiyöllä. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto tunnustivat heti juutalaisvaltion. Käynnissä ollut sisällissota laajeni Israelin itsenäisyyssodaksi, kun Egyptin, Syyrian, Transjordanian, Libanonin ja Irakin armeijat hyökkäsivät Israeliin itsenäisyysjulistusta seuranneena päivänä. Ennen hyökkäystä arabijohtajat kehottivat muslimeita pakenemaan Palestiinasta naapurimaihin, sillä juutalaiset murskattaisiin ja pakolaiset pääsisivät nopeasti palaamaan takaisin. Sota päättyi arabimaiden katastrofaaliseen tappioon ja lopputulos tulikin tunnetuksi nimellä katastrofi (nakba, النكبة). Seurauksena oli myös Palestiinan arabien pakolaisuus.

Arabimaat hyökkäsivät Israeliin jokaiselta rajalta vuonna 1947. Egypti hyökkäsi Siinailta, ja Transjordania, Syyria, Libanon ja Irak hyökkäsivät etelästä, idästä ja pohjoisesta. Tavoite oli nopeasti tuhota vastarinta ja miehittää Israel sekä liittää sen alueet arabimaihin. Arabimailla oli raskailla aseilla, tykistöllä, ilmavoimilla sekä panssariajoneuvoilla varustetut järjestäytyneet armeijat, joten kapeimmillaan vain noin kymmenen kilometriä leveän maan paloittelu ja sen heikosti varustettujen joukkojen kukistaminen vaikutti helpolta. Israelilaiset onnistuivat kuitenkin muutaman tappion jälkeen saavuttamaan taktisia voittoja. Maahan hankittiin hätäisesti lisää ja tehokkaampia aseita. Pian Israelilla oli myös sotasaaliista, salakuljetuksesta ja asekaupoista kootut ilma- ja panssarivoimat. Arabimaat olivat keskenään erimielisiä. Vaikka Jordanian kuningas oli kaikkien joukkojen ylipäällikkö, eri maiden toimia ei koordinoitu. Jokaisella hyökkääjällä oli kiire vallata mahdollisimman paljon alueita, eikä halua yhteistoimintaan ollut. Israelin sodan kuluessa kasvanut armeija otti aloitteen ja saavutti vastoin odotuksia voittoja jokaista vihollista vastaan. Vuoden 1949 alkaessa Israelilla oli yliote kaikista vastustajistaan, ja jokaisen maan kanssa solmittiin tulitauko.^lähde?

Suezin kriisi 1956

Pääartikkeli: Suezin kriisi

Egypti sulki Suezin kanavan 1949 Israelin laivoilta ja 1956 presidentti Nasser aikoi kansallistaa sen kokonaan. Israelin, Ison-Britannian ja Ranskan joukot hyökkäsivät Siinain niemimaalle. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto pakottivat osapuolet solmimaan tulitauon.

Kuuden päivän sota 1967

Pääartikkeli: Kuuden päivän sota

Syyrian ja Egyptin johtajat ilmoittivat tavoitteekseen Israelin täydellisen tuhoamisen. 23. toukokuuta 1967 Egypti sulki Tiraninsalmen Israelin laivaliikenteeltä, mitä Israel piti sodanjulistuksena. Israel tuhosi yllätyshyökkäyksessä Egyptin ilmavoimat suurimmaksi osaksi. Myös Syyrian ja Jordanian ilmavoimat tehtiin nopeasti toimintakyvyttömiksi. Siinain niemimaa, Golan ja Länsiranta joutuivat Israelin haltuun parissa päivässä.

Jom kippur -sota 1973

Pääartikkeli: Jom kippur -sota

Libanonin sota 1982

Pääartikkeli: Libanonin sota 1982

Kuningas Husseinin karkotettua PLOn Jordaniasta järjestö asettui Libanoniin, josta se suoritti hyökkäyksiä Israeliin. Vuonna 1982 Israel miehitti Etelä-Libanonin, ja maahan Israelin vastaiselle rajalle luotiin turvavyöhyke, joka lakkautettiin 2000.

Myöhemmät konfliktit

Ensimmäinen intifada

Pääartikkeli: Ensimmäinen intifada

Toinen intifada

Pääartikkeli: Toinen intifada

Operaatio kesäsade

Pääartikkeli: Operaatio kesäsade

Israelin–Libanonin konflikti 2006

Pääartikkeli: Israelin–Libanonin konflikti 2006

Hizbollahin ammuttua Katjuša-raketteja Israeliin ja kaapattua kaksi israelilaissotilasta Israel aloitti sotatoimet terroristijärjestöä vastaan. Hizbollahilla on edelleen vankka kannatus Libanonissa.

Gazan hyökkäys 2009

Pääartikkeli: Operaatio Valettu lyijy

Israel teki ilmahyökkäyksen vuoden 2008 lopussa Gazan kaistaleelle lopettaakseen Hamasin tekemät raketti-iskut ja tuhotakseen Egyptin rajalla olevat salakuljetustunnelit. Hyökkäys jatkui tammikuun 2009 alussa maahyökkäyksenä. Operaatio loppui 22. tammikuuta Israelin vetääntymiseen. Koko selkkauksen lasketaan yleensä kestäneen 22 vuorokautta, jolloin se alkoi ensimmäisestä ilmahyökkäyksestä 27. joulukuuta 2008 ja päättyi Israelin yksipuoliseen tulitaukoilmoitukseen 17. tammikuuta.

Hyökkäyksessä kuoli yli 1300 palestiinalaista. Kuolleista ainakin puolet, mahdollisesti jopa kolme neljäsosaa oli siviilejä mukaan lukien 437 alle 16-vuotiasta lasta, 110 naista ja 123 miespuolista vanhusta. Kuolleissa oli lisäksi 14 lääkäriä sekä 4 toimittajaa. 90 000 palestiinalaista joutui kodittomiksi, joista yli 50 000 oli lapsia. Neljä YK:n avustussaattuetta joutui hyökkäyksen kohteeksi.

Yhdysvaltain presidentti Barack Obama sanoi 22. tammikuuta, että Yhdysvallat tukee Israelia kaikissa puolustussodissa. Hän kuitenkin poikkeuksellisen selvästi sanoi olevansa hyvin huolestunut hyökkäyksen uhreista, Gazan humanitaarisesta tilanteesta ja alueen "tukahduttavasta köyhyydestä, joka on kestänyt aivan liian kauan" .

Operaatio Puolustuksen tukipylväs 2012

Pääartikkeli: Operaatio Puolustuksen tukipylväs

Operaatio Puolustuksen tukipylväs (Gazan sota 2012, engl. "Operation Pillar of Cloud" tai "Operation Pillar of Defense") on Israelin 14. marraskuuta 2012 aloittama sotilasoperaatio Gazan kaistalla, joka aloitettiin Hamasin raketti-iskujen vastaiskuna. 21. marraskuuta osapuolet solmivat aselevon. Siihen mennessä molemminpuolisissa iskuissa oli kuollut 160 palestiinalaista ja kuusi israelilaista.

Gazan sota 2023– (meneillään)

Pääartikkeli: Gazan sota 2023–

Aamulla 7. lokakuuta 2023 Hamas ampui Gazasta tuhansia raketteja Israeliin. Myöhemmin samana päivänä myös Hizbollah tulitti Israelia. Vaikka Israelin ohjuspuolustus tuhosi ison osan raketeista, kuoli Israelissa satoja ja loukkaantui tuhansia. Israel vastasi pian tuleen iskemällä palestiinalaisalueille ja Libanoniin sekä aloitti myöhemmin täysimittaiset sotatoimet Gazassa Hamasia vastaan. Taistelut ovat yhä meneillään (joulukuu 2024).

Syitä konfliktin jatkumiselle

Historioitsija Benny Morrisin mukaan ensimmäisten muuttoaaltojen juutalaiset pitivät Palestiinan arabiväestöä Arabiasta tulleina tunkeilijoina ja mahdollisina vihollisinaan. Arabit pitivät tulokkaita vieraina, omituisina, vääräuskoisina ja epämääräisesti uhkaavina. Osmani-imperiumi suhtautui juutalaistulokkaisiin vihamielisesti jo uskonnollisista syistä, sillä Koraanissa juutalaiset olivat "apinoita ja sikoja". Jo alkuvaiheissa konfliktia olivat siten luomassa sekä etniset että uskonnolliset syyt.

Islaminusko

Historioitsija Adam Silversteinin mukaan arabien ja Israelin välisen konfliktin taustat löytyvät profeetta Muhammedin elämäkerrasta. Ibn Ishaqin 700-luvulla kirjoittamassa teoksessa juutalaiset kuvataan epäluotettavana, petollisena ja ylimielisenä kansana, joka ansaitsee muslimien koston. Palestiinalaiset ovatkin hakeneet Muhammedin elämäkerrasta tukea toimilleen. Muuan tapahtuma on Khaibarin taistelu, joka päättyi Muhammedin määräämään juutalaisten joukkomurhaan. Palestiinalaisten suosittu huuto mielenosoituksissa on ollut: Khaybar Khaybar, ya yahud, Jaish Muhammad, sayaud, joka tarkoittaa: "Khaibar Khaibar, juutalaiset, Muhammedin armeija palaa takaisin". Khaibar on antanut myös nimen juutalaisvastaiseen tv-sarjaan Syyriassa. Hizbollah ampui vuonna 2006 Israeliin raketteja, joiden nimeksi oli annettu "Khaibar 1". Jom Kippur-sodassa egyptiläisten hyökkäyksen koodinimi oli "Operaatio Badr", mikä yhdisti sen Muhammediin. Jasser Arafat korosti, että jokainen rauhansopimus Israelin kanssa olisi vain "Hudaibiyan sopimus", mikä tarkoitti Muhammedin 628 tekemää sopimusta mekkalaisten kanssa, jota ei ollut tarkoituskaan pitää. Vuosien 1947–1948 sisällissodassa arabit nimesivät joukkonsa "Pyhän sodan armeijaksi", mikä liitti sen islaminuskoon.

Toisena syynä Silverstein esittää Palestiinan symbolisen arvon islaminuskolle tärkeänä alueena. Muslimit katsovat, että muslimien alkuperäinen rukoussuunta oli Jerusalemiin. Lehmän suura (2:144) kertoo rukoussuunnan muuttamisesta, mutta ei alkuperäistä suuntaa. Muhammedin elämäkerrassa kerrotaan lisäksi profeetan yöllisestä matkasta Jerusalemiin, missä hän nousi tikkaita myöten taivaaseen. Kalifi Abd al-Malik oli lisäksi rakennuttanut vuonna 691 valtakuntansa keskustemppelin, Kalliomoskeijan, Jerusalemin temppelivuorelle, ja muslimit uskovat, että temppeli oli nimenomaan islamilainen rakennus. Se, että ristiretkeläiset keskiajalla pyrkivät valtaamaan Pyhän maan teki alueesta muslimeille entistä pyhemmän. Irakin presidentti Saddam Hussein pystytti monumentin Saladinille, joka voitti ristiritarit. Juutalaisista on tehty "ristiretkeläisiä" lastenkirjoja myöten.

Arabisti Hans Jansen toteaa, että Palestiinan terroristijärjestöjen lisäksi myös Palestiinan viranomaiset katsovat, ettei konflktissa ollut kyse rajariidasta vaan uskonnollisesta sodasta islamin ja juutalaisuuden välillä. Tämä ilmenee myös palestiinalaisten koulukirjoista. Jansenin mukaan suurin osa Lähi-idän poliittisista ja uskonnollisista johtajista haluaa hävittää Israelin maan päältä.

Arabinationalismi

Historioitsija Hannu Juusola ei pidä islaminuskoa juutalaisten ja arabien välisen konfliktin syynä. Ristiriidat johtuvat hänen mukaansa vain arabinationalismista.

Benny Morrisin mukaan nationalismi levisi 1800-luvun lopussa Euroopasta Damaskoksessa, Beirutissa ja Bagdadissa asuvan arabieliitin keskuuteen. Vuonna 1891 nämä vetosivat osmanihallintoon ja varoittivat, että sionistinen muutto ja uudet asutukset olivat uhka maan "arabiluonteelle" ja voisivat jopa syrjäyttää alkuperäisväestön. "Juutalaiset vievät kaiken maan muslimeilta, ottavat kaupan käsiinsä ja tuovat maahan aseita". Vuonna 1899 Jerusalemin suurmufti Taher al-Hussein (Amin al-Husseinin isä) vaati, että vuoden 1891 jälkeen muuttaneet juutalaiset tulisi karkottaa tai painostaa lähtemään. Jerusalemin pormestari kirjoitti vuonna 1899 Ranskan juutalaiselle päärabbille kirjeen, jossa myönsi, että teoriassa sionismi oli hieno aate, mutta maa oli jo asuttu. Hän jatkoi: "Jumalan nimessä, antakaa Palestiinan pysyä rauhassa". Kirjeeseen vastasi Theodor Herzl, joka lupasi, että juutalaiset toisivat Palestiinaan vaurautta sekä arabeille että juutalaisille. Juutalaiset eivät tuoneet sotaa, eikä heitä tarvinnut pelätä.

Israelin apartheid-politiikka

Kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö Amnesty International syytti vuonna 2022 Israelin valtiota apartheid-politiikasta palestiinalaisia vastaan. Apartheidilla järjestö tarkoitti Yhdistyneiden Kansakuntien apartheid-sopimuksessa esitettyjä toimia, jotka YK määritteli apartheidiksi. Amnestyn pääsihteeri Agnès Callamard katsoi, että "Palestiinalaisia kohdellaan vähempiarvoisena rodullisena ryhmänä, jolta riistetään järjestelmällisesti ihmisoikeudet, asuivatpa he Gazassa, Itä-Jerusalemissa, Hebronissa tai Israelissa." Callamardin mukaan Israelin järjestelmä perustuu miljoonien ihmisten rakenteelliseen rasistiseen sortamiseen. Amnestyn mukaan Israelin tekemät rikokset ovat osa systemaattista palestiinalaisväestöön kohdistuvaa hyökkäystä, joka tähtää sortavan ja alistavan järjestelmän ylläpitämiseen. Siksi ne ovat apartheidia, joka on rikos ihmisyyttä vastaan.

Suomessa yli sata taiteilijaa allekirjoitti 2022 julkilausuman, jossa Israelia syytettiin apartheidista.

Katso myös

• Israelin–Palestiinan konflikti
• Israel
• Arabit

Lähteet

• Jansen, Hans: Mohammed. Eine Biographie. Verlag C.H. Beck, 2008 (alkuteos 2005). ISBN 9783406568589 (saksaksi)
• Jansen, Hans: Why shouldn't Israel exist in the Middle East? A Synopsis. Aspekt, 2017. ISBN 9789463382298
• Juusola, Hannu: Israelin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2005, 2. p. 2014. ISBN 951-662-920-2
• Lyamin, Yuri & Jenzen-Jones, N.R.: Assessment of the Khaibar-1 Rockets Captured by the IDF RES Armament Research Services. 12.3.2014.
• Meotti, Giulio: Chanting "Jews, remember Khaybar" in Italy Arutzsheva Israelnationalnews.com.
• Morris, Benny: 1948 : A History of the First Arab-Israeli War. Yale University Press, 2008. ISBN 978-0-300-12696-9 Teoksen verkkoversio.
• Spencer, Robert: The Palestinian Delusion. The Catastrophic History of the Middle East Peace Process. Bombardier, 2019. ISBN 978-1-64293-254-6

Kirjallisuutta

• Päivinen, Pasi: Israelin ja Palestiinan konflikti. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4114-1
• Reime, Hannu: Israel/Palestiina. Kahden kansan luvattu maa. Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2003. ISBN 952-471-056-0
• Mustikainen, Tuomas: Kielletty kansa. Elämää palestiinalaisalueilla. Jyväskylä: Atena, 2014. ISBN 978-952-300-067-4

Aiheesta muualla

• Hannu Virtanen: Länsi, Lähi-itä ja Raamatun varjo. Voima 20.1.2009.

Arabien–Israelin konflikti