Apanage-läänitys

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Apanage-läänitys oli keskiajalla Ranskassa noudatettu tapa, jolla kuningas luovutti nuoremmalle pojalleen tai nuoremmille pojilleen jokseenkin itsenäisesti hallittavia alueita. Näitä alueita kutsuttiin myös yleistermillä läänityksiksi.

Suomen kielessä ei ole vastaavaa termiä, sillä Suomessa ei ole ollut feodaalista läänityslaitosta, joka olisi vaikuttanut siihen liittyvän sanaston kehittymiseen. Termin voisi kääntää erioikeuksin varustetuksi läänitykseksi. Tämä poikkeaa perinteisestä läänityksestä melko paljon, sillä apanage-läänityksen saajalla oli alueellaan lähes suvereenit vallankäyttöoikeudet sekä mahdollisuudet hyödyntää aluetta taloudellisesti. Keskiaikaiset apanaget ovat suuresti vaikuttaneet Ranskan valtiolliseen ja alueelliseen kehitykseen, sillä monien Ranskan provinssien liput ja vaakunat ovat peräisin vanhoilta apanage-hallitsijasuvuilta. Termi apanage tai joskus sen muoto appanage tulee myöhäislatinan verbistä apanare, joka merkitsee leivän antamista ja yleensä ruokkimista.

Apanage-järjestelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat Ranskan kuninkaat, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta, luovuttivat nuoremmille pojilleen apanage-läänitykset, koska vanhemmasta pojasta oli aikanaan tuleva kuningas. Kyse oli eräänlaisesta perintöosuudesta, joka annettiin nuoremmille pojille. Tässä tapa periytyi germaanisesta perintöoikeudesta, joka merovingien ja karolingien vaikutuksesta omaksuttiin myös Ranskassa. Näin luovutettua maata ei voitu myydä tai pantata eikä antaa myötäjäisinä. Apanage-läänitys palautui takaisin kuninkaalle, jos ruhtinaallinen suku sammui miehen puolelta. Naiset eivät voineet sitä periä. Tästä tosin poikettiin Filip IV Kauniin aikana, sillä Artoisin Kapetingien sukuun kuulunut kreivi Robert II oli kuollut (1302), ja hänen poikansa Filip oli kuollut jo aiemmin vuonna 1298. Läänityksen oli määrä siirtyä hänen pojanpojalleen, Robert III:lle, mutta hänen tätinsä, Robert II:n tytär Mahaut otti sen haltuunsa, eikä Robert III useista yrityksistä huolimatta onnistunut saamaan sitä haltuunsa. Edes vetoaminen kuninkaaseen ei tuottanut tulosta, sillä eräs Filip IV:n pojista oli naimisissa Mahautin tyttären kanssa, minkä vuoksi hallitsija tavoitteli kruunun hallinnassa olevan alueen laajentamista.

Varsinkin Satavuotisen sodan aikana heräsi eloon ajatus ns. Saalilaisesta tulkinnasta, jonka mukaan naiset eivät voineet periä apanage-läänityksiä eivätkä valtakuntaa. Syynä oli halu sulkea Englannin kuningas kruunatavoittelijoiden joukosta.

Apanage-läänitysjärjestelmää käytettiin, jotta vältettäisiin kuningaskunnan jakaminen kuninkaan perillisten kesken. Nämä valtakunnan jaot olisivat voimakkaasti heikentäneet dynastian valtaa. Tietenkin jako olisi perustunut vanhaan frankkilaiseen käytäntöön, jonka mukaan perintö tuli jakaa elossa olevien poikien kesken. Tämä perustui yhteiskuntafilosofiaan, jonka mukaan kuningaskunta oli määritetty perheen yksityisomaisuudeksi. Meronvingien hallitessa suoritettiinkin useita valtakunnan jakoja, esimerkiksi Klodvigin jälkeen vuonna 511. Samoin tehtiin myöhemminkin Verdunin sopimuksella 843, jolloin luotiin useita nykyisin itsenäisiä alueita.

Seuraukset tästä aluejakopolitiikasta olivat katastrofaaliset. Valtakunnan hajoaminen, sisällissodat ja perillisten väliset taistelut johtivat apanage-järjestelmän syntyyn. Järjestelmän etuna oli nuorempien poikien johdattaminen pois kruunun tavoittelusta, sillä se katsottiin esikoisen oikeudeksi.

Ensimmäisen apanage-läänityksen loi Ranskan Henrik I, joka antoi velipuolelleen Robert I:lle apanage-läänityksenä Burgundin herttuakunnan. Hänen jälkeläisensä hallitsivat aluetta aina vuoteen 1361 saakka. Myös toiset Kapetingi-hallitsijat, Ludvig VIII ja Ludvig IX Pyhä, perustivat apanage-läänityksiä, mutta eritoten Valois-sukuinen kuningas Juhan II Hyvä käytti järjestelmää hyväkseen varmistaakseen poikiensa tulevaisuuden.

Kuitenkin maakunnat, joita annettiin apanage-läänityksiksi, halusivat muodostua itsenäisiksi. Tästä paras esimerkki on Valois-sukuinen Burgundin herttuakunta, josta tuli huomattava tekijä Euroopan poliittisella kartalla ja jonka herttuoilla oli vahva halu itsenäistyä Ranskasta sekä myös keisarikunnasta. Kuninkaan valta tunnustettiin alueilla vain vaivoin, ja sen kiertämisen kaikkia mahdollisuuksia kokeiltiin. Teoreettisesti oli mahdollista yhdistää apanage-läänitys kuninkaan alueisiin milloin tahansa, jos saajan suku miespuolelta kuoli.

Hallitsijat yrittivät kaikin keinoin saada syrjäytetyiksi kaikkein voimakkaimmat apanage-läänitysten haltijat. Esimerkiksi Ranskan Frans I takavarikoi vuonna 1531 Bourbonnaisin, joka oli viimeinen todella merkittävä apanage-läänitys. Syynä takavarikkoon oli Bourbonin herttua Kaarle III:n petoksellinen toiminta. Useita kertoja suurten apanage-läänitysten haltijat nousivat valtaistuimellekin kuten ensimmäisen Ludvig XII sekä myöhemmin Frans I ja Henrik IV. Tällä tavoin monet keskiajalla luodut apanage-läänitykset palasivat kruunun maiden yhteyteen.

Kaarle VIII:n aikana annetun Moulinin ediktin ensimmäisen artiklan mukaan kuninkaallista valtakuntaa ei voitu enää alienoida eli luovuttaa kenellekään, paitsi kahdessa erityisessä tapauksessa: jos alue kytketään osaksi finanssiongelmia, tai jos muodostettiin apanage, joka palautui kruunulle aina, kun sen alkuperäisen saajan suku miespuolelta sammuu. Ediktin toisessa artiklassa määriteltiin, että kuninkaalliseen valtakuntaan kuuluviksi katsottiin alueet, jotka olivat olleet valtakunnan osana yli kymmenen vuotta. Apanage-läänityksen saaja ei voinut missään tapauksessa päästä eroon saannoistaan.

Aina Kaarle V:n ajoista lähtien oli tärkeää tehdä ero Ranskan kuninkaallisten lasten arvonimien ja todellisen apanage-läänityksen välillä. Ranskassa oli nimittäin tapana, että kuninkaalliset prinssit saivat arvonimen, jolla ei ollut mitään tekemistä apanage-läänityksen kanssa. Näin olleen Anjoun herttua, Ludvig XIV pojanpoika, ei koskaan hallinnut Anjoun läänitystä eikä myöskään nauttinut mitään tuloja tästä maakunnasta.

Yleensä kuningas odotti prinssien saavuttavan täysi-ikäisyyden ja vakiintuvan sekä avioituvan, ennen kuin he saattoivat saada apanage-läänityksen. Tässä tilanteessa läänityksen piti mahdollistaa heille eläminen säätynsä mukaisesti. Järjestelmä oli käytössä eritoten keskiajalla, sillä vain seitsemän apanage-läänitystä perustettiin vuosien 1515 ja 1789 välisenä aikana.

Apanage-läänitykset lakkautettiin vuonna 1792 ennen tasavallan julistamista. Nuorempien prinssien tuli saada vain eläke, ei minkäänlaisia alueellisia etuisuuksia. Napoleon I loi uudelleen apanage-järjestelmän, ja Ludvig XVIII vahvisti sen. Viimeisen ranskalainen apanage-läänitys oli Orléansin herttuakunta, joka päättyi, kun Ludvig Filipistä tuli monarkki vuonna 1830.

Ranskan keskiaikaiset apanaget

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Vuonna 1032 Henrik I antaa velipuolelleen Robert I Burgundin herttuakunnan,
  • Ludvig VI myöntää Dreux’n kreivikunnan pojalleen Robertille,
  • Ludvig VIII määrää testamentissaan vuonna 1225 Artoisin kreivikunnan pojalleen Robertille, Poitoun kreivikunnan Alphonselle sekä Anjoun kreivikunnan Kaarlelle,.
  • Vuonna 1223 Ludvig VIII antaa Boulognen kreivikunnan, Clermontin kreivikunnan sekä Domfrontin, Mortainin et Aumalen herrakunnat velipuolelleen Philippe Hurepelilla,
  • Lydvig IX Pyhä luovuttaa Valoisin kreivikunnan Jean-Tristanille, Alençonin ja Clermontin kreivikunnat sekä Perchen alueen pojalleen Pierrelle,
  • Filip III luovuttaa pojilleen Kaarlelle Valoisin kreivikunnan ja Ludvigille Évreux'n kreivikunnan
  • Filip VI luo Orléansin herttuakunnan pojalleen Filipille,
  • Juhana II Hyvä luovuttaa ennen lähtöään Englantiin 1360 Anjous ja Mainen kreivikunnat pojalleen Ludvigille, josta tulee näin toisen Anjou-suvun perustaja. Pojalleen Juhanalle hän luovuttaa Berryn ja Auvergnen herttuakunnat. Pojalleen Filip II Rohkealle hän myöntää Burgundin herttuakunnan.
  • Kaarle VI myöntää veljelleen Orléansin herttuakunnan vuonna 1392.

Apanaget muualla Euroopassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Britanniassa tuli käytännöksi, että kuninkaalliset prinssit saivat haltuunsa kuninkaallisia herttuakuntia.
  • Ristiretkien aikana usein Jerusalemin kuningaskuntaa sekä Jaffan ja Ascalonin kreivikuntia pidettiin apanage-läänityksiin verrattavina alueina.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]