Andrei Škuro
Andrei Grigorjevitš Škuro (ven. Андрей Григорьевич Шкуро; 19. tammikuuta (J: 7. tammikuuta) 1887 Kubanin alue, Venäjän keisarikunta – 17. tammikuuta 1947 Moskova, Neuvostoliitto)[1][2] oli venäläinen kenraaliluutnantti ja kasakka, joka komensi Venäjän sisällissodassa valkoisen armeijan puolella taistelleita Kubanin kasakoita. Toisen maailmansodan aikana hän palveli Saksan joukoissa. Sodan jälkeen britit luovuttivat hänet Neuvostoliittoon, jossa hänet teloitettiin.
Elämä ja ura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Škuron isä oli kasakkaupseeri Kubanin alueella. Škuro valmistui Nikolain ratsuväkiopistosta Pietarista vuonna 1907 ja palveli Kubanin kasakkajoukoissa.[1] Hän jätti armeijan vuonna 1912, mutta palasi ensimmäisen maailmansodan puhjettua palvelukseen.[2] Maailmansodassa hän komensi ratsuväen partisaaniosastoa, joka toimi vihollisen linjojen takana.[1][2] Vuonna 1917 everstin arvon saanut Škuro komensi ratsuväkiosastoa Persiassa.[2]
Lokakuun vallankumouksen jälkeen Škuro muodosti Batalpašinskajan seudulla toimineen vastavallankumouksellisen kasakkaosaston.[1] Hän valtasi touko–kesäkuussa 1918 muun muassa Stavropolin, Jessentukin ja Kislovodskin.[1] Hän yhdisti joukkonsa kenraali Anton Denikinin komentamaan Etelä-Venäjän armeijaan, jossa hän komensi ensin kasakkaprikaatia, sitten divisioonaa ja toukokuusta 1919 alkaen III ratsuväkiarmeijakuntaa.[1][2] Hän sai samana vuonna kenraaliluutnantin arvon[1][2] ja nimityksen Britannian Bath-ritarikunnan jäseneksi. Škurolla oli ”susisotniaksi” kutsuttu henkivartiosto, joka käytti sudennahkaisia papahihattuja, ja hänen tunnusviirissään oli suden pää.[3] Hänen joukkonsa tunnettiin kurittomuudestaan ja julmuudestaan, mikä häiritsi valkoisen armeijan johtoa.[1][3] Škuro oli antisemitisti ja antoi joukkojensa järjestää pogromeja juutalaisia vastaan.[3]
Škuro valtasi elokuussa 1919 Jekaterinoslavin ja lokakuun alussa Voronežin mutta joutui muutamaa viikkoa myöhemmin perääntymään Semjon Budjonnyin komentaman puna-armeijan 1. ratsuväkiarmeijan tieltä. Perääntymisen aikana sairastunut Škuro luovutti komennon Konstantin Mamontoville, joka pelasti armeijakunnan rippeet joutumasta saarroksiin. Vuonna 1920 Škuro perusti itselleen uuden päämajan Terekliin ja komensi sissisotaa käyneitä kasakkaosastoja puna-armeijan selustassa.[3] Lopulta hän siirtyi maanpakoon Turkkiin ja sittemmin Ranskaan. Vuodesta 1931 hän asui Jugoslaviassa.[2]
Toisen maailmansodan aikana Škuro ryhtyi yhteistyöhön saksalaisten kanssa ja auttoi muodostamaan valkoisista emigranteista ja muista venäläisistä vapaaehtoisista Saksan puolella sotineita kasakkaosastoja.[1] Vuodesta 1944 hän komensi SS:n kasakkareserviä gruppenführerin arvolla.[2] Škuro jäi sodan lopussa toukokuussa 1945 brittien sotavangiksi Itävallassa, ja hänet luovutettiin Neuvostoliittoon yhdessä Pjotr Krasnovin ja eräiden muiden Saksaa palvelleiden valkoisten kenraalien kanssa. Neuvostoliiton korkeimman oikeuden sotakollegio tuomitsi Škuron kuolemaan, ja hänet ja Krasnov teloitettiin hirttämällä tammikuussa 1947.[4][1][2]
Länteen loikannut KGB-upseeri Vasili Mitrohin ja venäläinen historioitsija Nikolai Tolstoi ovat väittäneet, että Neuvostoliiton vastavakoilu Smerš jäljitti sodan jälkeen Škuron ja Krasnovin itävaltalaiselta sotavankileiriltä ja lahjoi erään brittiläisen kenraaliluutnantin luovuttamaan heidät, vaikka he olivat anoneet suojelua sotamarsalkka Harold Alexanderilta.[4]
Henkilökuva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Škuro oli komentajana rohkea, ovela ja alaistensa palvoma mutta myös omapäinen ja kuriton. Hän antoi joukkojensa ryöstellä vapaasti ja järjesti orgioita prostituoitujen kanssa. Škuro oli luonteeltaan julma sadisti ja nautti esimerkiksi ruoskinnan katselusta. Hän yleni kenraaliluutnantiksi vain 32-vuotiaana kiristämällä esimiehiään Denikiniä ja Vladimir Mai-Majevskia.[3] Sotahistorioitsija Antony Beevorin mukaan Škuro oli esimerkki ”pahimman lajin ihmisistä”, jotka nousivat valta-asemiin Venäjän sisällissodan aikana, ja myös osasyyllinen valkoisten tappioon sodassa.[5]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i j Andrei Shkuro (englanniksi) The Great Soviet Encyclopedia (1970–1979), The Free Dictionary. Viitattu 23.9.2024.
- ↑ a b c d e f g h i Шкуро́ Андрей Григорьевич (venäjäksi) Большая российская энциклопедия (2004–2017). Viitattu 15.9.2024.
- ↑ a b c d e Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota, s. 223, 334, 343, 385, 393, 425–426, 431, 434–435, 523 (suom. Markku Päkkilä). WSOY, Helsinki 2022. Alkuteos Russia – Revolution and Civil War 1917–1921.
- ↑ a b Jamie Wilson & James Meek: Historian backs defector's war bribery claim (englanniksi) The Guardian 15.9.1999. Viitattu 23.9.2024.
- ↑ Sotahistorioitsija Antony Beevor: Venäjän sisällissota nosti valtaan psykopaatteja ja sadisteja Yle 5.11.2022. Viitattu 23.9.2024.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Andrei Škuro Wikimedia Commonsissa
