Keidassuo
Keidassuo eli kohosuo tai kermikeidas[1] on suoyhdistymätyyppi, jossa suon keskusta on sen reunaosia (laiteita) ja ympäröivää kivennäismaata korkeammalla. Suomessa keidassoita on pääasiassa Etelä-Suomessa ja Pohjanmaan rannikolla.
Keidassuon tyypit ja suon rakenne
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keidassuot jaetaan pinnanmuotojensa perusteella eri tyyppeihin. Laakiokeitaiden keskiosa on tasainen ja reunaluisu jyrkempi kuin kilpikeitailla, jotka ovat enemmän kuperia. Viettokeitaat ovat yhteen suuntaan kaltevia. Keidassuon keskusta voi olla pari kolmekin metriä laiteita korkeammalla, viettokeitaissa suon ylälaita on korkein kohta.
Keidassuon märkiä painanteita nimitetään kuljuiksi ja niihin saattaa muodostua pieniä lampia. Rämemättäät eli kermit erottavat kuljut toisistaan. Kermit ja kuljut esiintyvät kohtisuoraan veden virtaussuuntaa vastaan. Kilpikeitaissa ne ovat siksi yleensä konsentrisesti eli suon korkeimman kohdan ympärillä. Eksentrisessä eli maastonmyötäisessä keidassuossa ne taas ovat yhdensuuntaisia. Allikko on kohosuolla oleva avovetinen vesiallas, kooltaan muutamasta metristä aina sataan metriin.
Suotyypeiltään keidassuon keskusta eli tasanne on pääasiassa nevaa. Keskustaa ympäröi reunaluisu, joka on kuivahkoa rämettä. Keidassuon laiteilla on yleensä reheviä rämeitä ja korpia.
Keidassuon keskusta saa vettä ja ravinteita vain sateesta, mutta laiteet myös kivennäismaalta. Keidassuo on siksi olemukseltaan ombrotrofinen. Viljavammat suotyypit, esimerkiksi letot ja korvet, ovat taas minerotrofisia eli saavat vetensä suota ympäröiviltä alueilta.
Kasvit ja eläimet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keidassuon ombrotrofisuus näkyy paljon elektrolyyttejä tarvitsevien kasvien vähäisyytenä, vaatimattomampia lajeja on sen sijaan runsaasti. Niihin kuuluvat muun muassa erilaiset varvut, jotkin sarat, suopursu sekä rahkasammal. Keidassoiden mättäillä saattaa kasvaa jäkälää. Kermeillä voi kasvaa puita ja muuta rämekasvillisuutta, kuljuissa on rahkasammalta ja usein myös saroja. Ns. ruoppakuljuissa ei ole kasvillisuutta, vaan niitä peittää lahonnut rahkaturve eli ruoppa.
Keidassuon pesimälinnusto on tavallisesti niukka, korkeintaan 150 paria neliökilometrillä, kun se kangasmailla on alimmillaankin noin 200 paria. Tavallisimmat lajit ovat niittykirvinen, keltavästäräkki, kiuru, metsäkirvinen, liro, töyhtöhyyppä, kapustarinta ja kurki.
Tyypillisiä mutta harvalukuisia ovat muun muassa isolepinkäinen, riekko ja tavi. Joillakin soilla pesivät yhdyskunnissa lokit. Petolinnuista keidassuolla voi tavata kalasääsken, kuten myös suopöllön, joka on sopeutunut pesimään avosoilla. Suurista nisäkkäistä suolla viihtyy hirvi, pienemmistä nisäkkäistä siellä tavataan kettuja, supikoiria sekä myyriä, kuten metsämyyrä, peltomyyrä ja vesimyyrä. Runsaslajisimpia keidassuolla ovat kuitenkin monet erilaiset hyönteiset, hämähäkeistä muurahaisiin ja perhosiin.
Esimerkkejä keidassoista
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Edustavia keidassoita on muun muassa Kauhanevan–Pohjankankaan kansallispuistossa Etelä-Pohjanmaalla, Torronsuon kansallispuistossa Kanta-Hämeessä, Valkmusan kansallispuistossa Kymenlaaksossa ja Kurjenrahkan kansallispuistossa Varsinais-Suomessa. Muita esimerkkejä keidassoista tai keidassoita sisältävistä suoyhdistymistä ovat muiden muassa Siikaneva Ruovedellä Pirkanmaalla, Linnaistensuo Lahdessa ja Nastolassa Päijät-Hämeessä sekä Eksyssuo Loimaalla ja Huhmassuo ja Reksuo Somerolla Varsinais-Suomessa.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lahti, Kimmo & Rönkä, Antti: Biologia: Ympäristöekologia. Helsinki: WSOY oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-29702-X
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Maaperägeologinen sanasto (Arkistoitu – Internet Archive) Geologian tutkimuskeskus
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Ojala, P. (kuvat), Kallinainen, P., Koponen, S., Ruuhijärvi, R. (tekstit) 1986. Elämää keidassuolla. Julkaisija: Weilin+Göös, Helsinki. 120 s. ISBN 951-35-3702-1.
- Miettinen M., Huhta V., Mikkola K., Häyrinen U., Kuronen I., Rapeli M. 1978. Suoaapinen. Julkaisija: Suomen luonnonsuojeluliitto, ss. 30-36.