Alimmainen Sarvinki

Alimmainen Sarvinki tai myös Ala-Sarvinki on kuivatettu järvi Joensuun Enossa. Alimmaisen Sarvingilla oli tiettävästi ensimmäinen Suomen alueella toteutettu järvenlasku, joka kaiken lisäksi päättyi onnettomasti. Järvenlaskun alue sijaitsee nykyisessä Sarvingin kylässä 12 kilometriä Enosta Tuupovaaraan päin sinne johtavan tien varressa. Järvenlaskupaikalle on viitoitus ja opastustaulu . Entisen järven rannoilla oli asutusta jo mesoliittisellä kivikaudella.

Muinaiset Sarvingit

Maantietoa

Vielä 1700-luvun alkupuoliskolla oli seudulla kolme Sarvingin nimellä tunnettua järveä: Alimmainen-, Keskimmäinen- ja Ylimmäinen Sarvinki. Ylimmäinen Sarvinki laski pohjoisesta Keskimmäiseen Sarvinkiin, joka puolesta laski Alaimmaiseen Sarvinkiin. Alimmaisen Sarvingin laskujoki Kakra- eli Kaurajoki laski länteenpäin kohdasta, jossa maastoon on jäänyt näkyville entinen koskipaikka. Luoteessa järven patosi hiekkapitoinen harjanne, joka takana sijaitsi Jakojärvi. Entinen Kakrajoki virtasi nykyistä läntistä Lössänpuron uomaa pitkin Jakojärveen ja siitä Vääräjokena edelleen Pieliseen.

Alimmainen Sarvinki oli hieman suurempi kuin nykyinen Ylimmäinen Sarvinki. Sen pinta-ala oli noin 5,5 neliökilometriä, pituus kahdeksan kilometriä ja sen vedenpinnan korkeus oli noin 112 metriä mpy. Rantaviiva oli 35 kilometriä pitkä. Keskimmäinen Sarvinki oli noin kaksi kilometriä pitkä. Entisillä rannoilla on maastossa paikoin näkyviissä rantatörmiä.

Järvet ovat muodostuneet viime jääkauden loppuvaiheessa, kun mannerjäätikön reuna suli ja paljasti maaston painanteen, johon muodostui jäätikköjärvi. Jäätikköjärven patosi ilmeisesti Pielisjärven reunamuodostumaan kuulunut Uimaharjun muodostuma. Kun jäätikön reuna vetäytyi kauemmaksi, laski jäätikköjärven vedenpinta ja järvet tulivat näkyviksi. Mikään Itämeren varhaisvaihe, kuten esimerkiksi Yoldiameri, Ancylusjärvi tai Litorinameri, ei ole koskaan tulvinut Sarvingin kylän alueille. Järvet ovat olleet itsenäisinä järvinä muodostumistaan asti. Ainoastaan järvien laskukynnyksien kuluminen ja maankohoamisesta johtuva kallioperän kallistuminen on vaikuttanut järvien vedenpinnan korkeuksiin.

Muinainen asutus

Muinaisilta rannoilta on löytynyt useita kivikauteen ajoitettavia asuinpaikkoja. Rahakankaan löytöpaikka sijaitsee Myllyvaaran ja Mantilanvaaran välisessä notkossa Alimmaisen Sarvingin luoteisella rannalla. Rahakankaan löytöpaikalta toimitettiin palaneen luun kappale radiohiiliajoitettavaksi. Sen iäksi saatiin 8800–8550 vuotta eaa., joka on Suomen asutushistoriassa yksi vanhimpia ajoituksia. Paikalle on haudattu ihminen punamultahautaan, josta saatiin talteen vain palanen ihmishampaan kiillettä.

Järven rannoilla on muitakin kivikaudella ja sen jälkeen asuttuja paikkoja. Jokivarren löytöpaikan piiesineen katkelma viittaa myös varhaiseen toimintaan, sillä piiesineet korvautuivat myöhemmin kvartsiesineillä. Jokivarren asuinpaikka sijaitsee entisen järven etelärannalla. Paikkaa on todennäköisesti käytetty hirvenpyynin tukikohtana. Erikoinen löytö on koivuntervan palanen, jota on käytetty nuolien tai keihäiden varttamisessa. Sen lisäksi ajoitettiin nisäkkään luunkappale. Tervan ja luun ikä on noin 9200–8600 vuotta eea. Jokivarressa on toinenkin asuinpaikka, jossa on käytetty kivityökalujen valmistukseen kvartsia. Sarvingin pohjoisrannalla Kaiskunsärkällä on havaittu mesoliittiselle kivikaudelle kuuluva asuinpaikka, jonka ajoitus on teetetty nuotiossa palaneista kalan luun kappaleista. Pohjanpäässäkin tunnetaan toinen asuinpaikka, jossa olisi isketty kvartsia. Keskimmäisen Sarvingin etelärannalta tunnetaan yksi tutkimaton asuinpaikka.

Järven ympäristössä on ollut myöhemminkin asutustoimintaa. Rahakankaalla sijaitsee kolme tervahautaa, joista yksi on rakennettu hirsikehikon sisälle. Kivikautta tuoreempia löytöjä ovat myös Kaiskunsärkän ryssänuuni ja erään märehtijän luunkappale. Hyvin mielenkiintoinen on Hallassa sijaitseva nuori kalmisto, jossa tietyömaalla 1950-luvulla kaivettiin esille ihmisluita. Asiasta ei aikoinaan ilmoitettu eteenpäin eikä sitä ole edelleenkään tutkittu. Avoimeksi on jäänyt se, kuuluuko kalmisto ortodoksiseen vai luterilaiseen perinteeseen. Sarvingin kylä olisi erään tiedon mukaan perustettu vasta Ruptuurisodan (1656–1661) jälkeen.

Järvenlasku

Vuonna 1740 laadittiin asetus, jonka avulla kruunu kannusti kansalaisiaan kuivattamaan viljelykseen kelpaamattomia soita tai järviä. Asetuksessa määrättiin, että perintötilojen haltija ja perilliset saisivat vesijättömaan omakseen ja lisäksi sen tuotoista ikuisen verovapauden. Kruununtilallisetkin saivat verovapauden haltijan eliniän ajaksi ja samoin hänen perillisensäkin niin pitkään, kun he tilaa hallitsivat.

Tämä tieto sai aittovaaralaisen Lauri Nuutisen järjestämään Alimmaisen Sarvingin kuivattamista. Järvet ovat sijainneet silloisessa Ilomantsissa, josta erotettiin myöhemmin Eno, joka on nykyään liitetty Joensuuhun. Aittovaaran kylä oli Isovihan aikana autioitunut ja yhtä taloa asutti Nuutinen. Sarvingin kylässä oli vain neljä maataloa. Nuutisella oli maata järven itäpäässä ja hän kokosi järven rantamaita omistavia talonpoikia järvenlaskuhankkeeseensa, jota he alkoivat toteuttamaan kesällä 1741. Suunnitelmana oli kaivaa viisi metriä leveää ojaa lounaispään harjanteen läpi. Nuutinen johti naapuriensa kanssa laskuojan kaivamista, mutta nämä luopuivat samana kesänä hankkeesta. Mukaan jäi enää toisena yhtiömiehenä ollut siltavouti Erik Suutari. Nuutinen käytti työn loppuun saattamiseen pääasiassa omaa työväkeään. Työtä tehtiin yhtäjaksoisesti yli kuukauden. Kaivannosta tuli Nuutisen ilmoituksen mukaan 40 syltä pitkä, 5 syltä syvä ja 3 syltä leveä eli 70 metriä pitkä, 5,3 metriä leveä ja 9 metriä syvä.

Vesi päästettiin kaivantoon 17.9.1743, joka alkoi veden virtauksesta levenemään ja syvenemään. Vesi vei virran mukana suuren määrän harjanteen hiekkaa, kiviä ja kasvavia puita. Alimmainen Sarvinki oli kertoman mukaan tyhjentynyt parissa tunnissa. Harjanteen hiekka ja Sarvingin pohjamutaa kulkeutui virtaavan veden mukana Jakojärveen, kun kapea kaivanto oli vedensyöksyssä leventynyt yli satametriseksi uomaksi. Jakojärven pohja täyttyi hiekalla ja lietteellä ja laakso tasoittui koko matkaltaan Pielisjoelle asti. Jakojärvestä on jäljellä kaksi pientä lampea ja Alimmaisen Sarvingista itäosien harjanteiden väliin jääneitä lampia.

Virtaavan veden jylinä pelästytti paikalliset asukkaat, ja nähtyään seuraukset, he suuttuivat Nuutiselle. Virtaava vesi oli vienyt Pielisjokeen sillan, rattaita, kalastuvälineitä, ja muuta omaisuutta. Hänet pidätettiinkin pian järvenlaskun jälkeen, mutta järvenlaskun seurauksena muodostunut viljavaa maa kiinnosti myös kyläläisiä. Vesijättömaat jaettiin ensin ilman Nuutista, mutta aikaa myöten useiden käräjien jälkeen Nuutinen matkusti Tukholmaan vuonna 1751 vaatimaan oikeutta. Kuningas määräsikin maaherra Wreden toimittamaan uuden katselmuksen. Sen tulos vastasi aiempia päätöksiä, joten Nuutinen matkusti uudelleen Tukholmaan, jonka seurauksena kuningas määräsi 17.2.1757 uuden tutkinnan. Nyt Nuutisen ansiot tunnustettiin ja hänet palkittiin kuninkaan käskyllä 3 000 kuparitaalerin palkinnolla yritteliäisyydestä (myös 1 000 hopeataaleria) ja hän sai vesijättömaat itselleen, mutta toisaalta hänen oli korvattava vahinkoa kärsineille kyläläisille ja omille apumiehilleen yhteensä 43 heinäkuormaa vastaavan pinta-alan niittyä. Nuutinen valitti vuonna 1760 vanhingonkorvauksista valtiopäivien säädyille ja hän sai vuonna 1762 päätöksen 50 vuoden verovapaudesta vesijättömaille. Joitakin asioita ehdittiin päättää vielä myöhemmin, mutta Nuutinen ehti kuolla vuonna 1763. Järvenlaskun hyödyt jäivät Nuutisen leskelle ja pojille. Nuutisen oman ilmoituksen mukaan hän ehti tämän jälkeen laskea vielä 15 muuta järveä.

Nykytila

Järvenlaskun alkuperäinen tarkoitus oli tuottaa Nuutisen karjalle lisää niittyjä laiduntamiseen ja talviruokintaa varten. Järvenlaskussa paljastuva maa oli tähän tarkoitukseen juuri sopivaa. Myöhemmin pehmeät ja kosteat niityt ojitettiin ja niityt otettiin viljelyyn. Sarvingin alta paljatuneesta vesijättömaasta on raivattu 220 hehtaaria peltomaata ja peltojen ympärillä on 35 pihapiiriä. Järvenlaskusta on Sarvingin kylän nuorisoseurantalolla muistomerkki.

Alimmaisesta Sarvingista jäi sen syvimpiin kohtiin jäljelle pieniä lampia. Ne sijaitsevat entisen järven kaakkoispäässä. Alimmaisen Sarvingin järvenpohjassa kulki pitkittäin harjujakso, joka tuli järvenlaskussa kokonaan esille ja josta tunnetaan nimeltään harjut Pötkynsärkkä ja Tuomijärvensärkkä. Särkkien välissä sijaitsevat Suuri Ylälampi, Pieni Ylälampi, Kaitalampi, Tuomijärvi, Joensuulampi, Syvälampi ja Sotkulampi. Iso-Valkeasta kaakkoon olevat lammet ovat olleet itsenäisiä lampia jo ennen järvenlaskua. Esimerkiksi Syvälammella on nykyäänkin 16 metrin syväys, joten lampien voi katsoa olevan harjujakson viereisiä suppia. Entisestä Jakojärvestä on jäljellä nykyinen pienempi Jakojärvi ja Inganlahti. Sotkulampi, Syvälampi ja Joensuulampi laskevat luoteeseen pitkin järvenpohjaa uutta Lössänpuroa pitkin. Lössänpuroon yhtyy pohjoisesta tuleva Keskimmäisen- ja Ylimmäisen Sarvingin yhteinen laskuoja ja etelästä Kylmäoja. Lössänpuron nimeksi tulee Sarvingin kohdalla Sarvinginjoki ja Pohjan kohdalla Pohjanjoki. Pohjanjoki laskee Jakojärveen, josta se jatkaa Vääräjokena Pielisen Väliveteen. Sarvinginjoessa toimi pitkään vesimylly . Keskimmäinen Sarvinki laskettiin 1760-luvulla, jolloin siitä jäi jäljelle Keskimmäisenpohjan lampi, joka kuivatettiin suoksi 1960-luvulla. Myös Ylimmäistä Sarvinkia on hieman laskettu.

Aiheesta muualla

• Sarvingin muinaisjärvi, Haikailija ja Atakkimanni (blogi)
• Sarvinki-Pirttivaara, kylät.fi
• Kuuluisia järvenlaskuja, Joensuun kaupunki
• Hassisen sukuseura