Aleksei Araktšejev

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aleksei Araktšejev
Aleksei Araktšejev, George Dawen maalaama muotokuva vuodelta 1824.
Aleksei Araktšejev, George Dawen maalaama muotokuva vuodelta 1824.
Venäjän sotaministeri
1808–1810
Henkilötiedot
Koko nimi Aleksei Andrejevitš Araktšejev
Syntynyt4. lokakuuta (J: 23. syyskuuta) 1769
Novgorodin kuvernementti
Kuollut3. toukokuuta (J: 21. toukokuuta) 1834
Gruzino, Venäjän keisarikunta
Kansalaisuus Venäjän keisarikunta Venäjän keisarikunta
Arvonimikreivi
Vanhemmat isä Andrei Andrejevitš Araktšejev (1732–1797)
äiti Jelizaveta Andrejevna
Puoliso Natalia Homutova
Tiedot
Koulutus Pietarin 2. kadettikoulu
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t) Venäjän keisarikunta Venäjän keisarikunta
Sotilasarvo tykistökenraali
Taistelut ja sodat Napoleonin sodat
Suomen sota
Araktšejev-suvun kreivillinen vaakuna.
Araktšejevin rakennuttama Gruzinon kartanon päärakennus 1900-luvun alussa. Tuhoutui toisessa maailmansodassa.

Aleksei Andrejevitš Araktšejev (ven. Алексéй Андрéевич Аракчéев; 4. lokakuuta (J: 23. syyskuuta) 1769 Novgorodin kuvernementti – 3. toukokuuta (J: 21. toukokuuta) 1834 Gruzino)[1] oli venäläinen kreivi, kenraali ja valtiomies, joka käytti suurta valtaa keisari Aleksanteri I:n valtakauden jälkipuoliskolla. Araktšejev toimi Venäjän sotaministerinä vuosina 1808–1810, minä aikana käytiin muun muassa Suomen sota. Hänet tunnettiin ankaruudestaan.

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nousu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Araktšejevin isä oli pienmaanomistaja Novgorodin kuvernementissa.[1] Araktšejev syntyi joko siellä tai toisten tietojen mukaan Tverin kuvernementin Bežetskin seudulla.[2][3] Araktšejev kävi vuosina 1783–1787 keisarillisen tykistö- ja insinööriupseerikoulun ja palveli sen jälkeen tykistöupseerina Venäjän armeijassa.[1][2] Hän ystävystyi jo nuorena kruununprinssi Paavalin kanssa.[1] Vuonna 1792 Paavali pyysi Araktšejevia järjestämään uudelleen tykistön johtamassaan Hatsinaan sijoitetussa armeijassa.[4] Kun Paavalista vuonna 1796 tuli hallitsija, hän nimitti Araktšejevin Pietarin varuskunnan komendantiksi ja antoi tälle tehtäväksi koko Venäjän armeijan uudelleenorganisoinnin.[1][4] Araktšejev ylennettiin saman vuoden aikana ensin everstiksi ja sitten kenraalimajuriksi.[3]

Araktšejevin tiukat otteet johtivat kuitenkin upseerien tekemiin valituksiin, ja vuonna 1798 hänelle myönnettiin ero ja samalla kenraaliluutnantin arvo.[1][4] Hän palasi takaisin palvelukseen jo vuoden 1799 alussa, jolloin hänestä tuli ensin päämajoitusmestari ja sitten henkikaartin tykistöpataljoonan komentaja. Hän sai myös kreivin arvon, mutta myöhemmin samana vuonna hänet erotettiin uudelleen ja hän joutui vetäytymään tiluksilleen Gruzinoon.[3] Paavalin salamurhan aikaan vuonna 1801 hän oli syrjässä vallan keskuksesta eikä voinut ryhtyä toimiin murhasalaliittolaisia vastaan.[5]

Uusi hallitsija Aleksanteri I nosti Araktšejevin kuitenkin pian takaisin suosioon. Vuosina 1802–1805 hän johti komiteaa, joka kehitteli Venäjän armeijalle kevyempiä ja helpommin liikuteltavia tykkejä, mikä mahdollisti tykkien tehokkaamman keskityksen taisteluissa ratkaiseviin paikkoihin.[5] Araktšejev nimitettiin vuonna 1803 tykistön ylitarkastajaksi ja tammikuussa 1808 sotaministeriksi.[1][2] Hän sai myös vuonna 1807 tykistökenraalin arvon.[4]

Suomen sodan aikana sotaministeri Araktšejev patisteli Venäjän armeijaa hyökkääväämpään toimintaan. Hän mahdollisesti vaikutti siihen, että venäläisten joukkojen ylipäällikkönä Suomessa toiminut kenraali Friedrich Wilhelm von Buxhoevden erotettiin, koska tämä oli keskeyttänyt syksyllä 1808 menestyksekkään etenemisen Lohtajan ja Olkijoen aselepoihin. Kun Venäjän armeija keväällä 1809 arkaili lähteä hyökkäämään heikentyneiden merenjäiden yli Ahvenanmaalle, Araktšejev saapui Turkuun komentamaan hyökkäykseen vauhtia. Menestyksekäs hyökkäys Ahvenanmaan kautta Grisslehamniin sinetöi Ruotsin tappion sodassa.[5]

Vallan huipulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Aleksanteri I perusti neuvoa-antavan valtakunnanneuvoston, Araktšejev erosi tammikuussa 1810 sotaministerin tehtävistä ja siirtyi valtakunnanneuvoston sotilasosaston johtajaksi,[1][2] missä tehtävässä hän oli vuosina 1810–1812 ja 1816–1826.[2] Araktšejev vastusti liberaaleja hallinnollisia uudistuksia, joita Aleksanteri I toteutti valtiosihteerinsä Mihail Speranskin vaikutuksesta,[1] mutta Speranskin tultua syrjäytetyksi vuonna 1812 Araktšejevista tuli yksi Aleksanteri I:n vaikutusvaltaisimmista neuvonantajista.[4] Araktšejev toimi Aleksanterin perustaman Hänen keisarillisen majesteettinsa henkilökohtaisen kanslian päällikkönä vuosina 1812–1825.[3] Napoleonin Venäjän-sotaretken aikana hän vastasi tsaarin kaikkien sotilaallisten käskykirjeiden laatimisesta ja toimittamisesta. Kun Aleksanterin mielenkiinto suuntautui yhä enemmän ulkopolitiikkaan, Araktšejev sai vuonna 1815 vastuulleen kaikkien valtakunnan sisäisten asioiden käsittelyn valtakunnanneuvostossa, ja hän johti seuraavan kymmenen vuoden ajan Venäjän sisäpolitiikkaa.[1]

Araktšejev oli vanhoillinen, mutta hän hyväksyi maaorjuuden lakkauttamisen Baltian maakunnissa vuosina 1816–1819 ja pohti myös mahdollisuutta lakkauttaa maaorjuus asteittain koko valtakunnassa.[1] Kaikki uudistukset hän toteutti säälimättömällä tehokkuudella, piittaamatta julmuuksista. Varojen säästämiseksi ja siihen saakka viljelemättömän maan viljelyskäyttöön saamiseksi luotiin vuodesta 1816 alkaen Araktšejevin valvonnassa laaja verkosto maanviljelyä harjoittaneita sotilassiirtokuntia, joihin sijoitettiin parhaimmillaan kolmasosa kaikista Venäjän vakinaisen armeijan joukoista, ja joissa sotilaiden oli tarkoitus ruokkia itse itsensä omalla maatyöllään. Ne sijaitsivat pääosin Etelä-Venäjällä sekä Novgorodin seudulla. Siirtokunnissa toteutettu ankara sotilaskuri nostatti kuitenkin kapinoita.[1][4][5]

Kun Nikolai I tuli hallitsijaksi vuonna 1825, Araktšejev sai eron kaikista viroistaan ja vetäytyi eläkkeelle.[1][4][5] Hän asui sen jälkeen omistamassaan Gruzinon kartanossa, jossa hänen kerrottiin kohdelleen maaorjiaan julmasti.[5]

Jälkimaine

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jälkimaailma muisti Araktšejevin taantumuksellisena hirmuvaltiaana, vaikka muutos Venäjän sisäpolitiikassa 1810-luvulla johtui pikemminkin Aleksanteri I:n kääntymisestä myöhempinä vuosinaan konservatiivisemmaksi eikä niinkään Araktšejevista itsestään.[5] Runoilija Aleksandr Puškin arvosteli Araktšejevia tunnetussa epigrammissaan.[3] Aleksanteri II lakkautti Araktšejevin luoman sotilassiirtokuntajärjestelmän.[5]

Kunnianosoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ritarikunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet:[2][3]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m Aleksey Andreyevich, Graf Arakcheyev (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 18.5.2014.
  2. ↑ a b c d e f Аракчеев Алексей Андреевич (venäjäksi) Министерство обороны Российской Федерации (Venäjän puolustusministeriö). Viitattu 6.2.2021.
  3. ↑ a b c d e f K. N. Kurkov: Аракчеев Алексей Андреевич (venäjäksi) Российское военно-историческое общество (Venäjän sotahistoriallinen seura). Viitattu 6.2.2021.
  4. ↑ a b c d e f g Nordisk familjebok (1904), s. 1295 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 18.5.2014.
  5. ↑ a b c d e f g h Pertti Luntinen: Araktshejev, Aleksei Andrejevitsh (1769 - 1834) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aleksei_Araktšejev&oldid=22500490”