AFI

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee yhtyettä. Muita merkityksiä luetellaan täsmennyssivulla.
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
AFI
AFI:n jäsenet vuonna 2010
AFI:n jäsenet vuonna 2010
Tiedot
Toiminnassa 1991–1992, 1993–
Tyylilaji alternative rock, punk rock, emo, hardcore punk
Kotipaikka Yhdysvallat Ukiah, Kalifornia, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet

Davey Havok, laulu (1991–)
Adam Carson, rummut (1991–)
Hunter Burgan, basso (1997–)
Jade Puget, kitara (1998–)
Entiset jäsenet

Vic Chalker, basso (1991)
Geoff Kresge, basso (1991–1997)
Markus Stopholese, kitara (1991–1998)
Levy-yhtiö

Republic Records
Interscope Records
DreamWorks
Nitro Records
Adeline Records
Wingnut Records
Key Lime Pie Records

Aiheesta muualla
Kotisivut
AFI marraskuussa 1995 Berkeley Square -klubilla

AFI ("Asking For It", "Anthems For Insubordinates"lähde?, vuodesta 1997 "A Fire Inside"[1]) on yhdysvaltalainen rock-yhtye, jonka varhaiset EP:t ja albumit olivat tyyliltään hardcore-punkia. Jade Pugetin liittyminen yhtyeeseen 1998 ja vuoden 1999 albumi Black Sails in the Sunset merkitsivät muutosta yhtyeen musiikille ja myöhemmät albumit toivat yhtyeen ilmaisuun elementtejä muun muassa elektronisesta musiikista, glam-rockista ja alternative-rockista. Yhtye kasvatti mainettaan energisenä punk-yhtyeenä ensin paikallisesti, mutta muuntautumiskykyinen ja aina musiikillisesti uudistuva AFI onnistui lyömään itsensä läpi ympäri maailman, josta suurin kiitos vuoden 2003 menestysalbumille Sing The Sorrow, joka pelkästään kotimaassaan on myynyt liki 2 miljoonaa kappaletta. 

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

AFI perustettiin vuoden 1991 kesäkuussa Kaliforniassa, Ukiahissa yhtyeen jäsenien ollessa vielä lukiossa. Davey Havok (oikealta nimeltään David Passaro, myöhemmin Marchand) ja Vic Chalker halusivat palavasti perustaa rock-yhtyeen, vaikka kummallakaan ei ollut minkäänlaista ymmärrystä musiikki-instrumenteista. Yhtyeen nimeämisen jälkeen Havok ja Chalker pyysivät mukaan ystävänsä Mark Stopholesen ja Adam Carsonin, joka oli maininnut hankkineensa rumpusetin. Hänestä tuli näin ollen yhtyeen rumpali, Havok varasi laulajan pestin ja Vic sekä Mark arpoivat instrumenttinsa.

Pian yhtyeen perustamisen jälkeen Vic Chalker erosi yhtyeestä ja paikkaajaksi löytyi Geoff Kresge. AFI julkaisi ensimmäisen tuotoksensa, "Dork"-EP:n varhain vuonna 1993 Loose Change -yhtyeen kanssa, jossa kitaristina toimi AFI:n tuleva jäsen Jade Puget.[1] EP:n julkaisun ja pienimuotoisen, paikallisen keikkailun jälkeen AFI hajosi ja jäsenet lähtivät opiskelemaan, Kresge muutti New Yorkiin soittamaan street-punk-yhtyeessä Blanks 77. Puolen vuoden päästä hajoamisesta Davey, Adam, Geoff ja Mark päättivät kuitenkin koota rivistönsä AFI:n muodossa vielä kerran, huomatakseen yhtyeen omaavan potentiaalia johonkin suurempaan 200 ihmisen edessä soitetun Kalifornian Phoenix Theaterin keikalla. Paikalle kerääntyneen ennätysyleisön ja ylitsevuotavan positiivisen palautteen jälkeen jäsenet päättivät jättää opiskelunsa siihen paikkaan ja jatkavansa AFI:ssa täysipäiväisesti.

Vuosien 1993 ja 1995 välissä yhtye tehtaili Key Lime Pie- ja Wingnut-levy-yhtiöiden kautta useita EP- ja split-julkaisuja. Näitä olivat Behind The Times (1993), Eddie Picnic’s All Wet (1994), This Is Berkeley, Not West Bay (yhdess Black Fork, Dead and Gone ja Screw 32 -yhtyeiden kanssa, 1994), AFI/Heckle (1995), Bombing the Bay (1995), ja Fly In the Ointment (1995).

Answer That And Stay Fashionable, levy-yhtiön vaihto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Debyyttialbumi Answer That and Stay Fashionablen julkaisi 11.8.1995 Wingnut Records.[1] Tuottajana toimi muun muassa Rancid-yhtyeen laulaja/kitaristi Tim Armstrong. Albumi sisälsi aikaisempien julkaisujen tapaan reipastempoista, poikamaista punk-rockia, jonka sanoitukset käsittelivät niin aamuäreyttä, lukiofutareiden tyhmyyttä kuin aamiaismurojen valinnan vaikeutta. Samana vuonna yhtye kiinnitettiin Offspring-yhtyeen nokkamies Dexter Hollandin pyörittämälle Nitro Recordsille, jonka kautta albumi julkaistiin uudelleen. Yhtye alkoi käyttää termiä ”East Bay Hardcore” musiikkinsa kuvailemiseen.

Very Proud Of Ya, Kresgen eroaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

18.6.1996 julkaistiin kakkosalbumi Very Proud Of Ya, joka jatkoi pitkälti samalla linjalla debyytin kanssa. Albumin ensimmäisestä kappaleesta "He Who Laughs Last" tehtiin yhtyeen ensimmäinen musiikkivideo. Albumin tiimoilta kierrettiin Yhdysvaltoja taajaan ja laajalti, jonka jälkeen basisti Geoff Kresge päätti erota yhtyeestä ottaakseen vastaan pestin kaveriyhtye Tiger Armyn basistina. Kresgen korvaajaksi yhtye sai lainaan tuolloin punk-yhtye The Forcessa vaikuttaneen Hunter Burganin, joka hoiti loput keikat ja myös äänitti basso-osuudet seuraavalle albumille, 11.11.1997 julkaistuun raskasta ja huomattavasti vihaisempaa kappalemateriaalia sisältäneeseen Shut Your Mouth and Open Your Eyesiin. Myös tuleva kitaristi Jade Puget oli albumin teossa mukana laulamassa taustoja, joka tekee levystä ensimmäisen nykykokoonpanon sisältäneen AFI-albumin.

A Fire Inside EP, Stopholesen eroaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

29.9.1998 julkaistun A Fire Inside EP:n (joka sisälsi kahden oman biisin, "3 1/2" ja "Over Exposuren" lisäksi cover-vetoina The Curen "Hanging Gardenin" ja Misfitsin "Demonomanian") jälkeen Mark Stopholese irtaantui yhtyeestä menetettyään kiinnostuksensa yhtyetoimintaan. Paikkaajaksi saatiin Influence 13 -yhtyeen ja Davey Havokin läheinen ystävä Jade Puget. Hunter Burgan pyydettiin täysipäiväiseksi basistiksi yhtyeeseen, johon hän myös suostui. 18.5.1999 julkaistiin neljäs albumi Black Sails in the Sunset, joka merkitsi suurta muutosta AFI:n musiikilliselle ja lyyriselle ilmaisulle. Musiikillinen selkäranka taipui vielä vahvasti punkin nimissä, mutta ison jalansijan otti myös alternative-rock ja hidastempoiset kappaleet, joita yhtyeen katalogissa ei pahemmin aiemmin oltu tavattu. Laulaja Havok otti sanoituksissaan synkän, runollisen, vahvasti gotiikkaan nojaavan ilmaisun. Yhtye sai jälleen isomman otteen maksavasta yleisöstä. Yhtyeestä alettiin käyttää genrenimitystä Goth-punk, josta jäsenet tosin eivät ole koskaan tunnistaneet tekemäänsä musiikkia.

All Hallow's EP, The Art Of Drowning, Sing The Sorrow

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

5.10.1999 julkaistiin All Hallow’s EP, joka sisälsi kappaleiden Fall Children, The Boy Who Destroyed the World ja single Totalimmortalin lisäksi Misfits-coverin Halloween. Viides studioalbumi, 19.9.2000 julkaistu The Art Of Drowning otti jälleen askeleen eteenpäin alternativen suuntaan, eritoten kappaleiden 6 To 8, Ever and a Day ja Morningstar myötä. Albumi oli myös ensimmäinen, joka pinnisti Yhdysvaltojen viralliselle albumilistalle sijalle 174[1] ja myi yli 100 000 kappaletta kotimaassaan. AFIn olivat nyt noteeranneet myös valtavirran levymerkit, mikä aiheutti kiivaan kamppailun, että yhtye siirtyisi pieneltä levymerkiltä suurempaan. Voiton vei DreamWorks Records, jonka tallissa julkaistiin yhtyeen suurmenestys, vuoden 2003 Sing The Sorrow. Levy myi nopeasti enemmän kuin yksikään aikaisempi AFI-albumi ja voitti 2003 MTV Music Video Awardseissa parhaan videon palkinnon videolla Girl’s Not Grey[1].

Decemberundeground, I Heard A Voice: Live From Long Beach

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

6.6.2006 merkitsi julkaisupäivää STS:n jatkolle, albumille Decemberunderground. Albumi debytoi Yhdysvaltojen virallisen albumilistan sijalla 1[1][2] ja on sittemmin myynyt kultalevyyn oikeuttavan määrän, yli 500 000 kappaletta. Albumia julkaistiin kaksi singlehittiä, Miss Murder ja Love Like Winter. AFI oli uransa huipulla ja haluttu esiintyjä ympäri maailman. 2006 joulukuussa julkaistiin live-DVD ja CD I Heard A Voice: Live From Long Beach.

Crash Love

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

29.9.2009 julkaistiin DreamWorks Recordsille viimeiseksi jäänyt AFI-levytys, Crash Love, joka ei nauttinut myynnillisesti niin suurta menestystä kuin kaksi edeltäjäänsä. Albumi otti myös suuntia sisällössään, jotka eivät enää miellyttäneet vanhaa yleisöä. Muun muassa Havokin päätös olla harrastamatta huutolaulua levyn kappaleissa oli monien mielestä virhe ja vei suuren osan yhtyeen totutusta, raivokkaasta ilmaisusta. Myös tiedostettu halu tehdä puhdas, siisti pop-rock-levy jätti monet kylmäksi. Laulaja Havok onkin myöhemmin todennut, että monelta yhtyeen musiikkia ennen seuranneelta Crash Love meni täysin ohi. Albumilta julkaistiin kaksi singleä, ”Medicate” ja ”Beautiful Thieves”.

Tauko, sivuprojektit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen tähänastisen uran pisin tauko, joka kesti kaksi vuotta, antoi jäsenille aikaa toteuttaa muita intressejään, noteeratuimpina Havokin ja Pugetin elektronisen tanssimusiikkiduo Blaqk Audion kakkosalbumin julkaisu ja Havokin esiintyminen Billie Joe Armstrongin luotsaamassa, Green Dayn ”American Idiot”-albumiin perustuvassa Broadway-näytelmässä St. Jimmyn roolissa. Havok sai myös sivuosan näyteltäväkseen poliittisessa draamakomediassa ”Knife Fight” ja julkaisi ensimmäisen romaaninsa, "Pop Kids". Adam Carson soitti hetken rumpuja Reckless Kind rock-yhtyeessä ja Hunter Burgan työskenteli sessiomuusikkona ystäviensä musiikkiprojekteissa (muun muassa kanadalainen rock-duo Tegan & Sara ja Alkaline Trio-nokkamies Matt Skiban sivuprojektissa) ja julkaisi 2013 kesäkuussa Las Gatas Beach Club-albumin iTunesissa.

Uusi levy-yhtiö, Burials

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

22.10.2013 yhtye julkaisi odotetun albuminsa Burialsin uudella levymerkillä Republic Records. Levyn julkaisua edelsi yhtyeen internet-sivuilla julkaistu usean, lyhyen videoklipin sarja, joka kuvasi albumin tematiikkaa symbolismin keinoin. Videot kulminoituivat esiintymisvideoon kappaleesta "I Hope You Suffer". Albumi oli yleisön ja kriitikoiden osalta kiitelty paluu synkkään, raivokkaaseen kappalemateriaaliin, kuitenkaan tinkimättä yhtyeelle ominaisesta uudistumisen halusta. Havok kertoi kokeneensa viimeisen albumin julkaisun jälkeen rankkoja aikoja ihmissuhteisiin liittyen, jonka myötä sanoituksista tuli tähänastisesti paljastavinta ja suorasanaisinta, mitä Havokin kirjoituskynästä on koskaan irronnut. Albumilta on julkaistu yksi single, ”17 Crimes”, joka saa jatkoa kappaleesta ”A Deep Slow Panic”.

Jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: AFIn diskografia

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f Barnes, Chris: AFI. Total Guitar, marraskuu 2006, s. 70–72.
  2. ↑ Davey Havok On New Blaqk Audio Album: 'Less Celebratory, a Bit Darker' Billboard. Viitattu 14.7.2019.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=AFI&oldid=22428784”