Ympäristömyrkky

Kansainvälinen ympäristölle vaarallisten kemikaalien merkintä.

Ympäristömyrkky on aine, joka on eliöille haitallista jo pieninä pitoisuuksina.^[1] Yleensä ympäristömyrkyiksi luokitellaan raskasmetallit ja haitalliset orgaaniset yhdisteet. Osa niistä on torjunta-aineita, joita tarkoituksella levitetään ympäristöön vahingollisten eliöiden torjumiseksi, mutta monia ympäristömyrkyiksi luokiteltuja aineita käytetään aivan muihin tarkoituksiin tai ne syntyvät teollisuuden sivutuotteina ja leviävät ympäristöön lähinnä vahingossa. Myrkyille tyypillistä on myös se, ettei eliö tarvitse niitä elintoimintoihinsa juuri lainkaan tai ollenkaan. Lisäksi myrkyt eivät hajoa tai hajoavat hyvin hitaasti luonnossa^[2].

Vaikutukset

Kun ympäristömyrkkyjä leviää luontoon, ne aiheuttavat häiriöitä soluissa ja kudoksissa ja niiden toiminnassa. Etenkin rasvaliukoiset ympäristömyrkyt kertyvät eliöihin. Tätä kertymistä tapahtuu niin yksilössä kuin ravintoketjussa, jolloin puhutaan rikastumisesta. Mitä ylemmäs ravintoketjussa noustaan, sitä suurempi pitoisuus eliöillä on myrkkyä elimistössään.

Vuonna 2011 julkaistu suomalaistutkimus toteaa tuloksissaan, että ympäristömyrkyt ja tyypin II (aikuistyypin) diabetes ovat yhteydessä toisiinsa^[3]. Tämä on uusin havainto ympäristömyrkkyjen vaikutuksesta ihmisten terveyteen^[4].

Raskasmetallit

Raskasmetalleiksi kutsutaan metalleja, joilla on suuri tiheys. Osa näistä aineista muuttuu ympäristömyrkyiksi niiden päästessä luontoon ihmisen toimien vuoksi. Koska raskasmetallit eivät hajoa, ne voivat olla biologisessa kiertokulussa ikuisesti. Joskus myrkyt sitoutuvat järvien ja merien sedimenttiin ja maahiukkasiin. Haitallisimpia ympäristömyrkkyjä ovat elohopea, kadmium ja lyijy. Bakteerit voivat muuttaa elohopean metyylielohopeaksi, joka sitoutuu helposti eliön proteiineihin ja on tavallista elohopeaa myrkyllisempää. Tämä aine voi synnyttää pysyviä hermostovaurioita.

Kadmiumia joutuu luontoon monista eri lähteistä, muun muassa paristoista, PVC-muoveista ja väriaineista. Kadmium ei ole yhtä myrkyllistä kuin elohopea, mutta poistuu elimistöstä verrattaen hitaasti. Kadmium on lisäksi karsinogeeni, eli se voi aiheuttaa syöpää. Lyijyä luontoon vapautuu lähinnä liikenteestä ja teollisuudesta. Muiden myrkkyjen tavoin lyijy voi kulkeutua hyvin pitkiäkin matkoja ilmavirtojen mukana. Tämä raskasmetalli aiheuttaa kasvuhäiriöitä ja elimistön puolustusjärjestelmän heikkenemistä. Lyijy sitoutuu tehokkaasti humukseen eikä liiku maaperässä herkästi, joten lyijyä joutuu kuitenkin vähän eliöihin.

Orgaaniset yhdisteet

Eliöt eivät kykene hajottamaan ihmisen valmistamia orgaanisia yhdisteitä. Nämä aineet häiritsevät ravintoketjujen toimintaa jo hyvin pieninä pitoisuuksina. Esimerkkejä näistä ympäristömyrkyistä ovat DDT ja PCB-yhdisteet sekä dioksiinit.

Osaa ympäristömyrkyistä kutsutaan supermyrkyiksi. Ne ovat erittäin myrkyllisiä yhdisteitä. Niitä syntyy sivutuotteina kemiallisissa tuotantoprosesseissa tai klooripitoisen aineen palaessa. Nämä imeytyvät elimistöön keuhkojen, ihon ja ruoansulatuksen kautta ja voivat aiheuttaa muun muassa syöpää, häiriöitä elimistön immuunijärjestelmässä, sekä aineenvaihdunnan häiriöitä kuten diabetesta.

Yksi orgaanisista ympäristömyrkyistä on öljy, joka muun muassa vaikuttaa eläinten veden- ja lämmöneristyskykyyn heikentävästi, tuhoaa kalojen kutupaikkoja ja aiheuttaa hyvin suuria muutoksia ravintoketjuissa tuhoten jopa joitain populaatioita kokonaan.

Pienikin määrä öljyä voi pilata suuren määrä vettä. Terveydellisen haitan lisäksi pieni määrä öljyä vedessä aiheuttaa maku- ja hajuvirheitä. Öljyä joutuu maaperään pääasiassa vuotavista säiliöistä tai onnettomuuksien yhteydessä. Suomalaisessa maaperässä viileissä olosuhteissa öljy hajoaa erittäin hitaasti ja voi pilata siten pohjavettä pitkään. Erityisen paljon öljyn saastuttamia maa-alueita on vanhojen huoltoasemien alueella.

Altistumisen välttäminen

Monet ympäristömyrkyt kertyvät ravintoketjussa. Tämän vuoksi ruoan kautta voi altistua näille yhdisteille. Väestön terveyden turvaamiseksi kemikaaleille on annettu erilaisia raja-arvoja, kuten enimmäispitoisuuksia ravinnossa tai saantirajoituksia. Lisäksi Suomessa on annettu joitakin poikkeuksia yleisiin kalansyöntisuosituksiin.^[5]